Seppuku, jota länsimaissa kutsutaan usein ”harakiriksi”, on rituaalisen itsemurhan muoto, joka sai alkunsa Japanin muinaisesta samurai-soturiluokasta. Karmeaan tekoon kuului tyypillisesti itsensä puukottaminen vatsaan lyhyellä miekalla, vatsan viiltäminen auki ja sitten terän kääntäminen ylöspäin kuolettavan haavan varmistamiseksi. Jotkut seppukun harjoittajat antoivat itsensä kuolla hitaasti, mutta yleensä he käyttivät apunaan ”kaishakuninia” eli kakkosmiestä, joka katanalla katkaisi heidän päänsä heti ensimmäisen viillon jälkeen. Koko prosessiin liittyi suuri seremonia. Muiden rituaalien lisäksi kuolemaan tuomittu henkilö joi usein sakea ja kirjoitti lyhyen ”kuolemanrunon” ennen kuin tarttui miekkaan.
Seppuku kehittyi 1200-luvulla samuraiden keinoksi saavuttaa kunniallinen kuolema. Miekkailijat suorittivat rituaalin välttääkseen vangitsemisen taistelukentän tappioiden jälkeen, mutta se toimi myös protestointikeinona ja tapana ilmaista surua kunnioitetun johtajan kuolemasta. 1400-luvulta alkaen seppuku kehittyi yleiseksi kuolemanrangaistuksen muodoksi rikoksiin syyllistyneille samuraille. Kussakin tapauksessa sitä pidettiin äärimmäisen rohkeana ja uhrautuvana tekona, joka ilmentää Bushidoa, samuraiden muinaista soturisäännöstöä. Seppukusta oli jopa naispuolinen versio nimeltään ”jigai”, jossa kurkku leikattiin ”tantoksi” kutsutulla erikoisveitsellä.
Seppuku putosi suosiosta samuraiden taantuessa 1800-luvun lopulla, mutta käytäntö ei kadonnut kokonaan. Japanilainen kenraali Nogi Maresuke riisui sisälmyksensä vuonna 1912 uskollisuudesta edesmennyttä Meiji-keisaria kohtaan, ja monet joukot valitsivat myöhemmin toisen maailmansodan aikana miekan antautumisen sijaan. Lähihistorian ehkä tunnetuin tapaus koskee Yukio Mishimaa, tunnettua kirjailijaa ja Nobel-palkintoehdokasta, joka teki rituaalisen seppukun vuonna 1970 johdettuaan epäonnistunutta vallankaappausta Japanin hallitusta vastaan.