Tausta: Bakteeriperäiset iho- ja pehmytkudosinfektiot (SSTI) ovat perinteisesti vastanneet hyvin hoitoon beetalaktaamiantibiooteilla (esim. penisilliinijohdannaiset, ensimmäisen tai toisen sukupolven kefalosporiinit) tai makrolidilla. On kuitenkin herännyt huoli siitä, ovatko ne edelleen tehokkaita, kun otetaan huomioon Staphylococcus- ja Streptococcus-lajien kehittyvä resistenssi. Tämän vuoksi lääkärit ovat alkaneet käyttää laajemman spektrin beetalaktaameja (esim. kolmannen sukupolven kefalosporiineja) tai fluorokvi-noloneja STT-infektioiden hoitoon siinä uskossa, että ne voivat olla tehokkaampia, vaikka näyttöä tämän lähestymistavan tueksi on vain vähän. Falagas ja kollegat tekivät meta-analyysin tutkimuksista, joissa verrattiin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita SSTI:n empiirisessä hoidossa.
Tutkimus: PubMed- ja Cochrane-tietokantoja käytettiin tammikuun 1980 ja helmikuun 2006 välisenä aikana julkaistujen merkityksellisten tutkimusten tunnistamiseen. Jotta tutkimukset voitiin sisällyttää mukaan, niiden oli oltava satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia, joissa tutkittiin lääkkeiden kliinistä tai mikrobiologista tehoa. Tutkimukset, joissa käytettiin kuumeisia neutropeenisia potilaita, suljettiin pois, samoin kuin tutkimukset, joissa arvioitiin vaikuttavuuden muita kuin kliinisiä merkkiaineita (esim. farmakokineettinen analyysi). Tutkimukset suljettiin pois myös, jos ne koskivat antibiootteja, jotka oli vedetty pois markkinoilta.
Tulokset: Tarkasteltiin 20 tutkimusta, joihin osallistui 4817 potilasta. Tutkimuksiin sisältyviä beetalaktaamilääkkeitä olivat laajennetun spektrin aineet (amoksisilliini/klavula-naatti , ampisilliini/sulbaktaami ja piperasilliini/tatsobaktaami ), ensimmäisen sukupolven kefalosporiinit (kefaleksiini ) ja kolmannen sukupolven kefalosporiinit (kefotaksiimi ja keftatsidiimi ). Mukana olleet fluorokinolonit olivat ofloksasiini (Floxin), siprofloksasiini (Cipro), fleroksasiini (ei saatavilla Yhdysvalloissa), levofloksasiini (Levaquin) ja moksifloksasiini (Avelox).
Kaiken kaikkiaan fluorokinolonit olivat tehokkaampia kuin beetalaktaamiantibiootit SSTI:iden empiirisessä hoidossa, mutta erotus oli vähäinen (ratkaisukykyisyys 90,4 prosenttia vs. ratkaisukyky 88,2 prosenttia). Fluorokinolonit olivat tehokkaampia myös lievien ja keskivaikeiden SSTI:iden hoidossa. Molemmat edut kuitenkin hävisivät, kun kolmannen sukupolven kefalosporiinit jätettiin analyysin ulkopuolelle. Antibioottiluokkien välillä ei ollut eroa myöskään keskivaikeiden ja vaikeiden infektioiden hoidossa.
Fluorokinolonit eivät olleet tehokkaampia kuin beetalaktaamiantibiootit paiseiden ja haavainfektioiden hoidossa, eivätkä ne olleet tehokkaampia SSTI:n vuoksi sairaalahoitoon joutuneiden potilaiden hoidossa. Mikrobiologisesti S. aureus- ja streptokokki-infektioiden häviämisasteet olivat samat kahdessa lääkeryhmässä. Fluorokinolonit olivat kuitenkin tehokkaampia, kun todettiin gramnegatiivisia tai anaerobisia infektioita.
Kuolleisuusluvuissa ei havaittu eroa ryhmien välillä. Vaikka useimmat lääkitykseen liittyvät haittatapahtumat olivat lieviä ja koskivat ruoansulatuskanavaa, fluorokinoloneihin liittyi huomattavasti enemmän haittatapahtumia kuin beetalaktaamiantibiootteihin (19,2 ja 15,2 prosenttia).
Johtopäätös: Kirjoittajat päättelivät, että vaikka fluorokinolonit olivat hieman tehokkaampia SSTI:iden hoidossa verrattuna beetalaktaamiantibiootteihin, tämä ero hävisi, kun kolmannen sukupolven kefalosporiinit jätettiin pois. Kun otettiin huomioon myös fluorokinolonien suurempi haittavaikutusprofiili, niiden käytöstä ei ollut merkittävää etua beetalaktaamilääkkeisiin verrattuna SSTI:n empiirisessä hoidossa. Vaikka kolmannen polven kefalosporiineja käytetään usein SSTI:iden hoitoon, ne näyttävät olevan tehottomampia kuin laajennetun spektrin penisilliinit ja ensimmäisen polven kefalosporiinit.