Mikä on myyntivero?
Myyntivero on kulutusvero, jonka valtio määrää tavaroiden ja palvelujen myynnistä. Perinteinen myyntivero peritään myyntipaikalla, vähittäismyyjä kerää sen ja siirtää sen valtiolle. Yritys on velvollinen maksamaan liikevaihtoveron tietyllä lainkäyttöalueella, jos sillä on siellä liittymä, joka voi olla kivijalkamyymälä, työntekijä, tytäryhtiö tai jokin muu läsnäolo kyseisen lainkäyttöalueen lainsäädännöstä riippuen.
Myyntiveron ymmärtäminen
Tavanomainen eli vähittäismyyntivero peritään vain tavaran tai palvelun loppukäyttäjältä. Koska suurin osa tavaroista nykyaikaisissa talouksissa kulkee useiden valmistusvaiheiden läpi, joita usein käsittelevät eri yksiköt, tarvitaan huomattava määrä asiakirjoja sen osoittamiseksi, kuka on viime kädessä velvollinen maksamaan liikevaihtoveron. Esimerkiksi lampaankasvattaja myy villaa lankaa valmistavalle yritykselle. Välttääkseen liikevaihtoveron maksamisen langanvalmistajan on hankittava hallitukselta jälleenmyyntitodistus, jossa todetaan, että se ei ole loppukäyttäjä. Langanvalmistaja myy sitten tuotteensa edelleen vaatteiden valmistajalle, jonka on myös hankittava jälleenmyyntitodistus. Lopuksi vaatevalmistaja myy sumeat sukat vähittäismyymälään, joka veloittaa asiakkaalta liikevaihtoveron kyseisten sukkien hinnan yhteydessä.
Erilaiset lainkäyttöalueet veloittavat erilaisia liikevaihtoveroja, jotka ovat usein päällekkäisiä, kun osavaltiot, piirikunnat ja kunnat perivät kukin omat liikevaihtoveronsa. Myyntiverot liittyvät läheisesti käyttöveroihin, joita sovelletaan asukkaisiin, jotka ovat ostaneet tavaroita lainkäyttöalueensa ulkopuolelta. Käyttömaksut ovat yleensä samansuuruisia kuin liikevaihtoverot, mutta niitä on vaikea valvoa, joten niitä sovelletaan käytännössä vain suuriin aineellisten hyödykkeiden ostoihin. Esimerkkinä voidaan mainita Georgiassa asuva henkilö, joka ostaa auton Floridasta; hänen olisi maksettava paikallinen liikevaihtovero, ikään kuin hän olisi ostanut auton kotimaassaan.
Nexus
Se, onko yritys velvollinen maksamaan liikevaihtoveroa tietylle valtiolle, riippuu siitä, millä tavalla kyseinen valtio määrittelee nexuksen. Nexus määritellään yleensä fyysiseksi läsnäoloksi, mutta tämä ”läsnäolo” ei rajoitu toimiston tai varaston pitämiseen; työntekijän pitäminen jossakin osavaltiossa voi muodostaa Nexuksen, samoin kuin se, että yrityksellä on tytäryhtiö, kuten kumppanuussivusto, joka ohjaa liikennettä yrityksesi sivulle vastineeksi osuudesta voittoihin. Tämä skenaario on esimerkki sähköisen kaupankäynnin ja liikevaihtoverojen välisistä jännitteistä. Esimerkiksi New Yorkissa on säädetty ”Amazonin lakeja”, jotka edellyttävät, että internetin vähittäismyyjät, kuten Amazon.com Inc. (AMZN) maksamaan liikevaihtoveroja, vaikka ne eivät ole fyysisesti läsnä osavaltiossa.
Valmisteverot
Yleisesti ottaen liikevaihtoverot ovat prosenttiosuus myytyjen tavaroiden hinnasta. Esimerkiksi osavaltiolla voi olla 4 %:n, piirikunnalla 2 %:n ja kaupungilla 1,5 %:n myyntivero, jolloin kyseisen kaupungin asukkaat maksavat yhteensä 7,5 %. Usein tietyt tuotteet, kuten elintarvikkeet, on kuitenkin vapautettu verosta tai ne on vapautettu verosta tietyn raja-arvon alittuessa, esimerkiksi vaatteiden ostot alle 200 dollarin arvosta. Samaan aikaan joihinkin tuotteisiin sovelletaan erityisiä veroja, joita kutsutaan valmisteveroiksi. ”Syntiverot” ovat eräs valmisteveron muoto, kuten New Yorkin kaupungin perimä 1,50 dollarin paikallinen valmistevero 20 savukkeen pakkaukselta osavaltion valmisteveron 4,35 dollarin valmisteveron lisäksi.
Arvonlisävero
Yhdysvallat on yksi niistä harvoista kehittyneistä maista, joissa perinteisiä liikevaihtoveroja käytetään edelleen (huomaa, että rajallisia poikkeuksia lukuun ottamatta liikevaihtoveroja ei peri liittovaltion valtio vaan osavaltiot). Suurimmassa osassa kehittynyttä maailmaa on otettu käyttöön arvonlisäverojärjestelmät, joissa peritään tietty prosenttiosuus tavaran lisäarvosta kaikilla tuotantotasoilla. Edellä mainitussa sukkaesimerkissä langanvalmistaja maksaisi prosenttiosuuden langasta veloittamansa hinnan ja villasta maksamansa hinnan välisestä erotuksesta; vastaavasti vaatteenvalmistaja maksaisi saman prosenttiosuuden sukista veloittamansa hinnan ja langasta maksamansa hinnan välisestä erotuksesta. Toisin sanoen kyseessä on vero, joka kohdistuu yrityksen bruttokatteeseen eikä vain loppukäyttäjään.
Arvonlisäveron käyttöönoton päätavoitteena on poistaa vero veron päälle (eli kaksinkertainen verotus), joka kertautuu valmistuksen tasolta kulutuksen tasolle. Esimerkiksi kannettavia tietokoneita valmistava valmistaja hankkii raaka-aineet vaikkapa 10 dollarilla, johon sisältyy 10 prosentin vero. Tämä tarkoittaa, että hän maksaa 1 dollarin veron 9 dollarin arvoisista materiaaleista. Muistikirjan valmistusprosessin aikana hän lisää alkuperäisten materiaalien arvoa 5 dollarilla, jolloin kokonaisarvo on 10 dollaria + 5 dollaria = 15 dollaria. Valmiista tuotteesta maksettava 10 prosentin vero on 1,50 dollaria. Arvonlisäverojärjestelmässä tätä lisäveroa voidaan soveltaa hänen aiemmin maksamaansa veroa vastaan, jolloin hänen efektiivinen verokantansa on 1,50 dollaria – 1,00 dollaria = 0,50 dollaria.
Tukkukauppias ostaa muistikirjan 15 dollarilla ja myy sen vähittäismyyjälle 2,50 dollarin lisähinnalla 17,50 dollarilla. Tavaran bruttoarvosta maksettava 10 prosentin vero on 1,75 dollaria, jota hän voi soveltaa valmistajalta saadun alkuperäisen omakustannushinnan eli 15 dollarin veroa vastaan. Tukkumyyjän efektiivinen verokanta on siten 1,75 – 1,50 = 0,25 dollaria. Jos vähittäismyyjän marginaali on 1,50 dollaria, hänen efektiivinen verokantansa on (10 % x 19 dollaria) – 1,75 dollaria = 0,15 dollaria. Kokonaisvero, joka kaskadoituu valmistajalta vähittäismyyjälle, on 1 $ + 0,50 $ + 0,25 $ + 0,15 $ = 1,90 $.
Yhdysvaltalainen järjestelmä, jossa ei ole arvonlisäveroa, merkitsee sitä, että veroa maksetaan tavaroiden arvosta ja katteesta tuotantoprosessin kaikissa vaiheissa. Tämä merkitsisi suurempaa maksettujen verojen kokonaismäärää, joka siirtyy loppukuluttajalle tavaroiden ja palvelujen korkeampien kustannusten muodossa.