Äitini synnytti minut etelän villiin,
Ja olen musta, mutta oi, sieluni on valkoinen!
Valkoinen kuin enkeli on englantilaislapsi,
Mutta minä olen musta, ikään kuin valon menettänyt.
Äitini opetti minua puun alla,
Ja istuessaan ennen päivän kuumuutta,
Hän otti minut syliinsä ja suuteli minua,
Ja osoittaen itään, alkoi sanoa:
”Katso nousevaa aurinkoa: siellä Jumala elää,
Ja antaa valonsa, ja antaa lämpönsä pois,
Ja kukat ja puut ja eläimet ja ihmiset saavat
Viihtyvyyttä aamulla, iloa keskipäivällä.
’Ja meidät on pantu maan päälle pieneksi tilaksi,
Että oppisimme kestämään rakkauden säteitä,
Ja nämä mustat ruumiit ja nämä auringonpolttamat kasvot
On vain pilvi, ja kuin varjoinen metsikkö.
”Sillä kun sielumme on oppinut lämpöä kestämään,
Pilvi katoaa, kuulemme Hänen äänensä,
Se sanoo: ’Tule ulos metsästä, rakkauteni ja huolenpitoni
Ja kultaisen teltan ympärillä kuin karitsat riemuitkaa’.”
Niin sanoi äitini ja suuteli minua,
Ja näin sanon pienelle englantilaiselle pojalle.
Kun minä mustasta ja hän valkoisesta pilvestä vapaa,
Ja Jumalan teltan ympärillä kuin karitsat iloitsemme,
Minä varjostan häntä kuumuudelta,
kunnes hän jaksaa
Nojata riemuissaan Isämme polvelle,
Ja sitten seison ja silittelen hänen hopeisia hiuksiaan,
Ja olen hänen kaltaisensa,
Ja silloin hän rakastaa minua.
Hyvästi.