Roald Dahl kirjoitti 'Charlie ja suklaatehdas' elämänsä 'vaikeimpien vuosien' aikana'>

Kultaisen lipukkeen jännitys, suklaatehtaan ihmeellisyys ja Umpa-Loompien omituisuus: Roald Dahlin kirjassa Charlie ja suklaatehdas kuviteltu sokerisen makea maailma on tehnyt siitä yhden lastenkirjallisuuden rakastetuimmista tarinoista.

Vuonna 1964 ilmestynyttä kirjaa on myyty maailmanlaajuisesti ainakin 20 miljoonaa kappaletta 55:llä eri kielellä, ja se houkuttelee edelleen kaikenikäisiä lukijoita tarinallaan ryysyistä rikkauksiin nuoresta pojasta Charlie Bucketista, jonka elämä muuttuu, kun hän löytää suklaapatukan kääreestä himoitun kiiltävän lipun.

Mutta Dahlille tarina oli tulosta vuosikymmeniä hänen päässään marinoituneesta ideasta, johon oli sekoittunut perhetragedia. ”Se alkaa aina pienestä idean siemenestä, pienestä idusta, eikä sekään tule kovin helposti”, brittikirjailija kertoi Scholasticille tarinaideoistaan. Mutta lopulta hänen rakkautensa lapsenomaiseen hauskanpitoon auttoi luomaan universaalin tarinan, jossa on niin ikoniset hahmot. ”Minun onneni on, että nauran täsmälleen samoille vitseille, joille lapset nauravat.”

Lapsena Dahl kuvitteli työskentelevänsä Cadburyn suklaatehtaalla

13-vuotiaana Dahl jätti ensimmäisen brittiläisen sisäoppilaitoksensa St Peter’sin Weston-super-Maressa vuonna 1929 ja siirtyi Reptonin kouluun Etelä-Derbyshireen. Hänen uuteen kouluunsa liittyi odottamaton etu: ilmainen suklaa!

Cadbury-suklaayhtiö lähetti oppilaille näytteitä epämääräisissä pakkauksissa saadakseen heidän ajatuksiaan testiyleisönä. Dahlin kokemus teini-ikäisenä suklaanmaistajana sai hänen pyöränsä pyörimään siitä, millaista karkkien valmistusprosessin täytyy olla.

”Silloin tajusin, että tämän suuren Cadburyn suklaatehtaan sisällä täytyi olla keksintöhuone, salainen paikka, jossa täysikasvuiset valkoisiin haalareihin pukeutuneet miehet ja naiset viettivät kaiken aikansa leikkimällä tahmaisten kiehuvien sotkujen, sokerin ja suklaan kanssa, sekoittamalla niitä keskenään ja yrittäen keksiä jotakin uutta ja fantastista”, Dahl kirjoitti puheessaan.

Ja pian hän kuvitteli itsensä tuohon skenaarioon keksimään täydellistä suklaaherkkua. ”Ryntäisin ulos käytävälle, tarttuen uuteen keksintööni ja ryntäisin suoraan itse suuren herra Cadburyn toimistoon”, hän jatkoi ja lisäsi, että karkkimiehen kasvot ”syttyisivät” ja hän tekisi hänestä johtajan ja antaisi hänelle kaksi Rolls-Roycea. ”Minulla oli tapana maata yöllä sängyssä tuossa sisäoppilaitoksessa ja haaveilla yhä upeammista ja upeammista onnistumisista, joita minulla oli herra Cadburyn kanssa hänen tehtaassaan.”

C.S. Forester motivoi Dahlia aloittamaan kirjoittamisen

Nuo teinivuosien haaveet jäivät sivuun, kun Dahl etsi omia seikkailujaan tosielämässä. Newfoundlandin tutkimusmatkan jälkeen hän aloitti Shell Oilin palveluksessa Lontoossa vuonna 1934 ennen kuin siirtyi toimistoon Dar-es-Salaamiin, nykyisen Tansanian alueelle. Toinen maailmansota katkaisi hänen siellä viettämänsä ajan, joten hän liittyi kuninkaallisiin ilmavoimiin vuonna 1939 Nairobissa. Hän työskenteli Libyassa ja Kreikassa ja päätyi Washingtoniin Britannian suurlähetystön apulaisilma-attaseaksi vuonna 1942. Yhdysvaltain pääkaupungissa hän tapasi brittiläisen kirjailijan C. S. Foresterin, joka kannusti häntä aloittamaan kirjoittamisen.

Dahl löysi nopeasti menestystä, ja hänellä oli jo monenlaista julkaistua teosta: Walt Disney/Random House -kirja The Gremlins vuonna 1943, novellikokoelma vuonna 1946, dystooppinen aikuisten romaani Some Time Never vuonna 1948 ja näyttämönäytelmä The Honeys vuonna 1955 – lisäksi hänen tarinoitaan alettiin esittää Alfred Hitchcock Presents -ohjelmassa vuonna 1957.

LUE LISÄÄ: Roald Dahl oli toisen maailmansodan vakooja ja hävittäjälentäjä ennen kuin hänestä tuli rakastettu lastenkirjailija

Dahl pani kirjoittamisensa tauolle poikavauvansa traagisen onnettomuuden jälkeen

Kirjoitustaitojaan hioessaan Dahl ei koskaan unohtanut suklaatehdasfantasiaansa. Ja sen ilon jälkeen, jota hän tunsi kirjoitettuaan vuonna 1961 julkaistun James ja jättiläispersikka -kirjan, hän herätti idean uudelleen henkiin ja alkoi kirjoittaa kirjaa, jota kutsuttiin tuolloin nimellä Charlien suklaapoika, vuonna 1960.

Ammatillisen täyttymyksen ohella tuli myös henkilökohtainen täyttymys: hänen ensimmäisen ja ainoan poikansa Theon syntymä – amerikkalaisen näyttelijättären Patricia Nealin kanssa – vuonna 1960. Mutta se, minkä olisi pitänyt olla perheelle iloista aikaa, muuttui traagiseksi, kun perheen lastenhoitaja Susan Denson oli työntämässä 4 kuukauden ikäistä lasta rattaissa New Yorkissa ja se jäi taksin alle.

Lapsi kärsi käsittämättömiä vammoja: hänen kallonsa ”murtui” ja hänellä todettiin ”neurologinen vajaatoiminta”. Dahl oli ollut asunnossaan kirjoittamassa – todennäköisesti Charliea työstämässä – kun onnettomuus tapahtui.

Hänen prioriteettinsa muuttuivat välittömästi, kun hän keskittyi täysin tämän pikkupojan hoitoon. Jopa yhdeksän leikkauksen jälkeen, joilla vauvan päävammaa oli hoidettu, ylimääräinen neste täytti edelleen hänen aivonsa ja uhkasi hänen näköään. Mutta kirjoittaja ei pysähtynyt mihinkään. Lopulta hän pyysi leluseppätuttavuuttaan Stanley Wadea auttamaan laitteen rakentamisessa.

”Dahl luopui kirjoittamisesta vähintään 18 kuukaudeksi ja omistautui keksimään shuntin, joka auttaisi pelastamaan hänen poikansa hengen”, Dahlin virallinen elämäkerturi Donald Sturrock, jonka hän tapasi vuonna 1985, kertoi Vanity Fairille. Lopulta hän auttoi keksimään Dahl-Wade-Till (DWT) -venttiilin. Vaikka Theo oli jo toipumassa, kun se valmistui, laite auttoi lopulta 3 000 muuta lasta.

Hän keskeytti ’Charlien’ kirjoittamisen sen jälkeen, kun hänen tyttärensä sairastui tuhkarokkoon ja menehtyi

Uutta alkua varten perhe palasi Englantiin vuonna 1961 – ja asettui mukavaan arkeen. Hänen vaimonsa oli poissa kuvaamassa Hudia Paul Newmanin kanssa vuonna 1962, ja hän alkoi jälleen työstää Charlieta – kunnes eräänä päivänä hänen vanhin tyttärensä, 7-vuotias Olivia, tuli koulusta kotiin tuhkarokkoon sairastuneena.

”Kun sairaus eteni tavalliseen tapaansa, muistan lukeneeni hänelle usein sängyssä enkä tuntenut oloani erityisen huolestuneeksi siitä”, Dahl kirjoitti vuonna 1986. ”Sitten eräänä aamuna, kun hän oli hyvää vauhtia toipumassa, istuin hänen sängyllään ja näytin hänelle, miten värillisistä putkipyyhkeistä muotoillaan pieniä eläimiä, ja kun tuli hänen vuoronsa tehdä sellainen itse, huomasin, että hänen sormensa ja mielensä eivät toimineet yhdessä.”

Nuori tyttö kertoi isälleen, että häntä vain nukuttaa. ”Tunnin kuluttua hän oli tajuton. 12 tunnissa hän oli kuollut”, isä kirjoitti.

On sanomattakin selvää, että tytön kuolema tyrmistytti hänet täysin. ”Dahl vaipui tyttärensä kuoleman jälkeen elämänsä suurimpaan masennukseen”, Sturrock kertoi Vanity Fairille.

LUE LISÄÄ: Roald Dahlin tytär kuoli traagisesti tuhkarokkoon seitsemänvuotiaana

Dahl valoi tunteensa kirjoittamiseen ja sai valmiiksi ”Charlien ja suklaatehtaan”

Päästäkseen eroon traagisista sydänsuruista hän kanavoi lopulta tunteensa kirjoittamiseen, josta kehkeytyi vuonna 1964 julkaistu kirja Charlie ja suklaatehdas. ”Hän kirjoitti sen elämänsä neljän vaikeimman vuoden aikana, vuosina 1960-1964”, Sturrock sanoi. Mutta ehkä juuri nuo avuttomuuden tunteet auttoivat herättämään tarinat – joita hän pystyi hallitsemaan – henkiin.

”Luulen, että tämä tunne taikuudesta, keksijän nerokkuudesta, on hyvin selvä Wonkassa ja myös tunne todella vahvasta, hallitsevasta persoonallisuudesta, joka pystyi voittamaan mitä tahansa”, Sturrock jatkoi. ”Luulen, että hän vuodatti itsensä Wonkaan, ja mitä enemmän tiedät hänen yksityiselämänsä vaikeista olosuhteista hänen kirjoittaessaan kirjaa, sitä sympaattisemmaksi ja erikoisemmaksi Wonka muuttuu.” ”Wonka on hyvin sympaattinen.”

Todellisen kestävän taikansa osoituksena kirjan menestys johti siihen, että Dahl sai tilaisuuden kirjoittaa käsikirjoituksen vuoden 1971 elokuvaan Willy Wonka ja suklaatehdas, jota tähdittää Gene Wilder. Vaikka Dahl kuoli vuonna 1990 infektioon 74-vuotiaana, hänen suloisin tarinansa hurmaa edelleen yleisöä, kuten Johnny Deppin tähdittämässä elokuvassa Charlie ja suklaatehdas vuodelta 2005, oopperassa Kultainen lippu vuodelta 2010 ja West Endin musikaalissa vuodelta 2013, joka nousi myöhemmin Broadwaylle vuonna 2017. Ja tarina on edelleen otsikoissa, kuten silloin, kun Dahlin leski Felicity kertoi BBC:lle vuonna 2017, että Charlien oli alun perin tarkoitus olla afroamerikkalainen.

Mutta suurin inspiraatio Charlie ja suklaatehtaaseen saattaa itse asiassa löytyä ilmeisesti tykinkuulasta, joka istui Dahlin kirjoitustilan pöydällä sen vieressä, missä hän kirjoitti kirjan. Tarkemmin tarkasteltuna se on itse asiassa satojen suklaafoliokääreiden kasa, mikä todistaa, kuinka intohimoisesti Dahl suhtautui suklaaseen.