Historiankirjan, joka kertoo lähinnä parista tapaamisesta, ei pitäisi olla jännittävä, varsinkaan silloin, kun sinulla on melko hyvä käsitys siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta Roosevelt ja Stalin: Portrait of a Partnership onnistuu olemaan jännittävämpi kuin miljoona järjestyssoittoa. Eikä ihme: Kun tämä outo pari tapaa, maailman tulevaisuus on vaakalaudalla.
Yhtälön toisella puolella on presidentti Franklin D. Roosevelt, täydellinen hurmuri, joka on yhtä täynnä manipuloivaa hyväntahtoisuutta kuin ennenkin, kun hän tapaa Neuvostoliiton johtajan kahdesti. Lyhyt ja tukeva Josif Stalin puolestaan virnistää ja puhkeaa iloiseen nauruun, kun hän astuu ensimmäistä kertaa FDR:n luo.
Stalin virnistää ja nauraa? Stalin? Tämä on vain yksi monista yllättävistä hetkistä elokuvassa ”Roosevelt ja Stalin”, jossa seurataan monimutkaisesti toisen maailmansodan aikaisia neuvotteluja kolmen vaikutusvaltaisen miehen välillä planeetan tulevaisuudesta.
Stalin osoittautuu henkilökohtaisesti paljon monimutkaisemmaksi kuin yleinen kuva hänestä armottomana hirviönä. Clinton-tyylisellä charmilla – kyllä, luit oikein – varustautunut Stalin on myös epäluuloinen ja vainoharhainen. Mutta hänellä on paljon syitä olla molempia. Niin on myös kolmannella suurmiehellä, jonka nimeä ei edes mainita tämän kirjan otsikossa: Winston Churchill, Ison-Britannian pääministeri ja outo mies, joka ei pysty murtamaan Roosevelt-Stalin-kaksikkoa.
Kirjailija Susan Butler on täydellinen historioitsija tutkimaan näiden kahden miehen välisiä yhteyksiä, sillä hän on kirjoittanut teoksen ”Rakas herra Stalin: FDR:n ja Josif V. Stalinin täydellinen kirjeenvaihto”.” Vuonna 2006 ilmestynyt kokoelma sai hyvän vastaanoton arvostelijoilta, jotka onnistuivat pääsemään hätkähdyttävän otsikon (”Rakas herra Stalin”!) ohi, mutta kirjeet jäävät ”Roosevelt ja Stalin” -teoksessa silminnäkijäkertomusten jalkoihin.”
Pari Suuren Kolmen Konferenssia – vuonna 1943 Teheranissa ja vuonna 1945 Jaltassa – keskittyy enemmän tulevaisuuteen kuin nykyhetkeen, vaikka toinen maailmansota ei olekaan vielä ohi. Kullakin miehellä on erilainen tavoite: Roosevelt haluaa, että perustetaan Yhdistyneet kansakunnat valvomaan sodanjälkeistä rauhaa, Churchill toivoo säilyttävänsä brittiläisen imperiumin, ja Stalin tähtää Saksan uhan eliminoimiseen. Roosevelt on kuitenkin ainoa, joka on kissaistuimella, ja Stalinilla on paljon syitä tehdä hänet onnelliseksi Churchillin murjottaessa.
Tule saamaan sinua kiinnostavat Monitorin jutut postilaatikkoosi.
Kirjautumalla hyväksyt tietosuojakäytäntömme.
Esimerkiksi Roosevelt ajoi sitä, että Yhdysvallat tunnustaisi Neuvostoliiton jo hyvissä ajoin ennen Pearl Harboria, huolimatta siitä ärsyttävästä asiasta, että kommunistit halveksivat kapitalisteja ja päinvastoin. Ja hän kannatti Yhdysvaltain apua Venäjälle, kun ”useimmat amerikkalaiset vielä ajattelivat Euroopan ongelmien olevan kaukana kuin kuu.”
Butler ei ole mestarillinen tarinankertoja, mutta hänellä on vankka ote kymmenistä muista yksityiskohdista aina Rooseveltin surullisenkuuluisasta tauottomasta puhumisesta Stalinin hunajanvärisiin silmiin ja tulenkestävään kehoon. (Amerikkalainen sanoo, että hän on ”valmentajan täydellinen unelma taklaajasta”, jolla on valtavat kädet, ”yhtä kovat kuin hänen mielensä”). Nämä kaksi miestä lähentyvät toisiaan pilkkaamalla ärsyyntynyttä Churchillia, ja Stalin jopa kiusaa Rooseveltia näyttelemällä loukkaantunutta, kun hän kuulee, että häntä kutsutaan kulissien takana ”Joe-sedäksi”.
Butler vangitsee myös läheltä piti -tilanteet, kuten sen, kun ärtynyt brittikenraali julistaa maljapuheessa, että hänen maansa on kärsinyt enemmän kuin Venäjä, ja hän tulkitsee asiantuntevasti monet manipuloinnin hetket. Esimerkiksi keskustellessaan Puolasta ja omista uudelleenvalintatoiveistaan vuonna 1944 Roosevelt jotenkin vakuuttaa Stalinille, että puolalaiset äänestäjät ovat Yhdysvalloissa paljon voimakkaampia kuin he itse ovat.
Roosevelt, joka on energinen, käytännöllinen ja ”juonikas”, vaikka hänen terveytensä heikkenee, vaikuttaa kolmikosta tehokkaimmalta ja visionäärisimmältä. Hän saa yleensä haluamansa ja tarvitsemansa, ja tarina siitä, miten hän sen tekee, tekee tästä kirjasta mestarikurssin neuvottelutaidossa ja diplomatiassa.
Mutta FDR:llä on valtava sokea piste. Aivan loppuun asti ”Roosevelt ja Stalin” ei käytännössä koskaan mainitse miestä, joka ärsytti ikuisesti venäläisiä julistamalla vuonna 1941, että ”jos näemme, että Saksa voittaa, meidän pitäisi auttaa Venäjää, ja jos Venäjä voittaa, meidän pitäisi auttaa Saksaa ja antaa heidän tappaa niin monta kuin mahdollista.”
Tämän miehen nimi on Harry Truman. Kun Roosevelt kuolee vuonna 1945, vain viikkoja Jaltan konferenssin jälkeen, varapresidentti ei tiedä sota-ajan neuvotteluista käytännössä mitään eikä ole koskaan viettänyt sekuntiakaan Valkoisen talon karttahuoneen aivokeskuksessa.
Truman saisi kuulla ydinpommista, mikä synnytti Rooseveltin hallinnossa kiivaan keskustelun siitä, pitäisikö siitä mainita Neuvostoliitolle, Amerikan oletetuille liittolaisille. Itse asiassa he olivat jo tajunneet, että jotain oli tekeillä.
Tästä Rooseveltin ja Rooseveltin välisestä luottamuspulasta huolimatta neuvostoliittolaiset surivat myöhemmin turvallisempaa maailmaa, jonka he uskoivat Rooseveltin luoneen, jos hän olisi elänyt. Heille hän oli rakas ystävä, joka kuoli liian aikaisin.
Mutta FDR sai silti paljon aikaan. Epätodennäköinen yhteistyö kapitalistien ja kommunistien välillä, inhimillisen lämmön ja luottamuksen tuote, loi virheellisen mutta välttämättömän Yhdistyneet Kansakunnat. Kun Churchill murjotti, Roosevelt ja Stalin hymyilivät ja hurmasivat ja väänsivät käden käänteessä tiensä voittoon ja maailmaan sodan jälkeen. Me kaikki elämme heidän perinnössään.