Kertomuksen selitys:
”Hyvää miestä on vaikea löytää” Flannery O’Connor
Flannery O’Connor käyttää novelliaan ”Hyvää miestä on vaikea löytää” osoittaakseen inhimillisen myötätunnon ja armon muuntavan voiman. Kahden hahmostereotyypin, joita isoäiti ja hairahduttaja ruumiillistavat, muodonmuutoksia käytetään tarinan sanoman välittämiseen. Antamalla stereotyyppien kehittyä pyöreiksi hahmoiksi, joilla on potentiaalia muuttua, kirjailija osoittaa, että kuka tahansa voi muuttua armon läsnäolon kautta.
Mummo edustaa stereotyyppistä etelän kristillistä, dominoivaa äitiä, joka on usein tekopyhä ja kaksinaamainen. Hän on alusta alkaen virheellinen ja ärsyttävä, ja enemmän kuin kukaan muu on vastuussa perheen ankeasta ahdingosta. Vaikka hän pitää itseään ”rouvana” (2) ja moraalisesti muita parempana, hän tuomitsee vapaasti ja usein muita tarkastelematta omaa tekopyhyyttään, itsekkyyttään ja epärehellisyyttään. Hän arvostelee lasten äitiä siitä, että tämä ei ole matkustanut paikkaan, jossa lapset saisivat olla ”laajoja” (1), ja hän vertaa äidin kasvoja kaaliin. Hän moittii John Wesleytä siitä, ettei hän ole ollut kunnioittavampi kotivaltiotaan Georgiaa kohtaan. Hän myös käyttää jokaisen tilaisuuden hyväkseen tuomitakseen ihmisten hyvyyden puutteen. Kaiken aikaa hän esiintyy primitiivisenä ja asiallisena, päällään huolellisesti valittu mekko ja hattu. Kun perhe joutuu onnettomuuteen, hän päättää olla paljastamatta, että hän erehtyi salaisen paneelin sisältävän talon sijainnista. Ja kun Misfit teloittaa järjestelmällisesti hänen perheensä, isoäiti ei kertaakaan rukoile häntä säästämään perhettään, mutta hän rukoilee henkensä puolesta nähdessään oman vuoronsa tulevan.
Misfit kuvataan stereotyyppisenä rikollisena ja tarkemmin sanottuna lukutaidottomana, väkivaltaisena junttihenkilönä – jonain, joka on mennyt elämässään pieleen. Häneen on vaikea tuntea empatiaa, varsinkin sen jälkeen kun hän tappaa isoäidin perheen niin rennosti, ikään kuin hän olisi tottunut murhaan. Misfit käy isoäidin kanssa filosofista keskustelua, jossa hän selittää, että hän ei pidä tekoja oikeina tai väärinä ja että jos hän tekee jotain, mitä muut pitävät vääränä, häntä rangaistaan, ja sillä selvä. Hän myöntää, että Jeesuksen rukoileminen voisi pelastaa hänet, mutta väittää, ettei hän tarvitse sellaista apua. Misfitin asenne on yleisesti ottaen välinpitämätön kaikkia moraalikäsityksiä kohtaan. Sekä Misfit että isoäiti ruumiillistavat täydellisiä ehdokkaita armon vastaanottamiseen, mutta varmasti armo on tarkoitettu kaikille.
Kummatkin hahmot käyvät viimeiseen kohtaamiseensa mennessä läpi syvän muodonmuutoksen. Vasta kun isoäiti kohtaa kuoleman, hän tajuaa, missä hän on mennyt elämässään pieleen. Sen sijaan, että hän käyttäytyisi ylivertaisesti kuten koko tarinan ajan, hän tunnustaa olevansa virheellinen kuten kaikki muutkin. Hän näkee, että sekä hän että Misfit ovat pohjimmiltaan samanlaisia – he ovat syntisiä, jotka tarvitsevat armoa. Nähdessään murhaajan ”yhtenä omista lapsistani”! (15), isoäiti tarjoaa hänelle ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää, joka ylittää sen, mitä hän ansaitsee. Kristillisessä kielenkäytössä tätä kykyä tuntea rakkautta ihmistä kohtaan, jota pitäisi vihata, vaikkakin vain hetkellisesti, kutsutaan armoksi, jonka ymmärretään olevan Jumalalta. Se lunastaa ihmiset muuttamalla heidät syntisistä Jumalan ihmisiksi. Katolisen maailmankuvan mukaan isoäiti on ihmisenä taipuvainen pahuuteen ja itsekkyyteen, joten hän ei olisi koskaan voinut tuntea tällaista rakkautta ilman Jumalan apua. Isoäiti on kuolemansa hetkellä kasvanut enemmän kuin koskaan aiemmin elämässään ja kuolee rauhallisesti ”kasvot hymyillen pilvettömälle taivaalle” (15). Koska kärsimys on olennainen osa armon vastaanottamista, isoäiti on tehnyt tämän matkan hengellisestä sokeudesta kärsimykseen ja siten armoon.
Tämä jaetun ihmisyyden tunnustaminen edustaa isoäidin järkevintä hetkeä novellissa. Kun ”hänen päänsä kirkastuu hetkeksi” (14), hän on saanut selvyyden ja myötätunnon ennen kuolemaansa. Hän ei ainoastaan lunasta itseään, vaan näyttää myös vaikuttaneen jonkinlaiseen muutokseen Misfitissä. Toisin sanoen tämä armon teko ei rajoitu kokonaan isoäitiin, vaan se alkaa horjuttaa The Misfitin omaa sadistista itsekkyyttä. Ammuttuaan hänet The Misfit sanoo isoäidistä, että tämä olisi ollut hyvä nainen, jos hän olisi ollut paikalla ”ampumassa häntä joka ikinen minuutti elämässään” (15). The Misfitin reaktio osoittaa, että hän tunnustaa isoäidin teon hyvyydeksi, vaikka hän reagoi tappamalla hänet. Tarinan lopussa Misfit, joka oli aiemmin väittänyt, että ainoa nautinto elämässä on ”ilkeys”, julistaa nyt, että väkivalta ja ilkeys eivät ole ”mitään nautintoa elämässä” (15). Isoäidin tappaminen ei tuottanut hänelle nautintoa, vaan se vaivasi häntä. Tällä tavoin armo on vaikuttanut myös Misfitiin, ja tämä saattaa merkitä syvän muutoksen alkua Misfitille. Armon alkaminen Misfittiin on toivoa armosta ylipäätään.
Kumpikin isoäiti ja Misfit kuvataan stereotyyppisinä koko tarinan ajan, mutta heidän viimeinen kohtaamisensa muuttaa heidät. Isoäidin matka hengellisestä sokeudesta omien syntiensä oivaltamiseen antaa hänelle mahdollisuuden vaikuttaa toivoa herättävään muutokseen jopa halveksittavimmassa ja katumattomimmassa hahmossa, Misfitissä. Tämän novellin kirjoittaja käyttää tarkoituksellisesti kahta hahmotyyppiä, joita isoäiti ja hylkiö edustavat, osoittaakseen, että kuka tahansa voi muuttua, sillä molemmat hahmot edustavat vaihtelevassa määrin ihmisyyttä kaikessa syntisyydessään. Kun tarkastellaan tarkkaan tarinan viimeistä kohtaamista, armon, joka on Flannery O’Connorille uskomattoman tärkeä käsite, osoitetaan toimivan molemmissa hahmoissa ja tarjoavan heille mahdollisuuden muutokseen. Muutos armon antamisen kautta on mahdollista kenessä tahansa, kuten tarina näyttää viittaavan.