Strippauksen oikeudellinen asema

KanadaEdit

Kanadan vuonna 2001 annettua maahanmuutto- ja pakolaisten suojelulakia (IRPA) on yritetty muuttaa vuosittain. Vuoden 2009 versiossa (Bill C-45: An Act to amend the Immigration and Refugee Protection Act) oli erityissäännöksiä, jotka liittyivät eksoottisten tanssijoiden viisumien myöntämisen tiukentamiseen keinona torjua ihmiskauppaa. Kanadan lisäksi Irlannin ja Japanin hallituksilla oli aikoinaan erityisiä viisumiluokkia ”viihdyttäjille”, mikä mahdollisti naisten salakuljetuksen strippiklubeille ja prostituutioon.

KyprosEdit

Kyproksen entinen maahanmuuttopäällikkö todettiin vuonna 2001 syylliseksi lahjusten vastaanottamiseen työlupien myöntämisestä ulkomaalaisille (ukrainalaisille) naisille, jotka työskentelivät strippareina klubeilla, joista osa pakotettiin prostituutioon.

IslantiEdit

Maaliskuussa 2010 Islanti asetti strippailun laittomaksi Islannin parlamentin tekemällä lailla (Alþingi). Nyt on rikos, jos jokin yritys hyötyy työntekijöidensä alastomuudesta. Mikään muu Euroopan maa ei ole sittemmin toteuttanut strippiklubikieltoa. Strippiklubit ja niiden työntekijöiden alastomuus ovat edelleen laillisia suurimmassa osassa Eurooppaa.

Islannissa toimi 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa noin 15 strippiklubia, enimmäkseen Reykjavikissa ja sen ympäristössä, ja strippaus oli monimiljoonainen bisnes. Tuohon aikaan alastonta tanssia säänneltiin ja strippausta pidettiin yleisesti ottaen laittomana, vaikka pienelle määrälle klubeja olikin myönnetty laillinen poikkeus strippauksen esittämiseen. Nämä poikkeukset kumottiin, kun kielto tuli virallisesti voimaan 31. heinäkuuta 2010, ja kaikki Islannin strippiklubit suljettiin. Sittemmin vanhalle strippiklubialueelle avattiin muutama ”samppanjaklubi”, joiden takaosassa on yksityinen alue, jossa asiakkaat voivat ostaa yksityisaikaa naispuolisen työntekijän kanssa. Vuonna 2015 naisten kriisikeskus Stígamót kampanjoi näitä klubeja vastaan ja syytti niitä ihmiskaupasta ja prostituutiosta. Tämän jälkeen poliisi ratsasi klubit ja sulki ne.

Edistyspuolueen Siv Friðleifsdóttir oli lakiesityksen ensimmäinen esittäjänä. Lakiesityksen takana ollut poliitikko Kolbrún Halldórsdóttir oli huolissaan väitetyistä yhteyksistä huumeisiin ja prostituutioon. Hän oli myös sitä mieltä, että strippiklubit loukkaavat naisten oikeuksia. Hän sanoi: ”Ei ole hyväksyttävää, että naiset tai ihmiset yleensä ovat myytävä tuote”. Islannin silloinen pääministeri Jóhanna Sigurðardóttir sanoi: ”Pohjoismaat ovat edelläkävijöitä naisten tasa-arvossa ja tunnustavat naiset tasavertaisiksi kansalaisiksi eikä myytäviksi tavaroiksi”. Toinen poliitikko, Steinunn Valdís Óskarsdóttir, puhui kiellon puolesta ja sanoi: ”Strippiklubeilla työskentelevät naiset ovat monissa tapauksissa ihmiskaupan ja muunlaisen hyväksikäytön uhreja” ja ”olen työskennellyt tällä alalla lähes 15 vuotta, enkä ole vielä tavannut yhtään naista, joka tanssii strippiklubeilla halutessaan”. Klubien ylläpitäjät kiistävät käsityksen, jonka mukaan stripparit olisivat haluttomia uhreja. Heidän mukaansa Islannin poliisi ei ole löytänyt todisteita järjestäytyneestä rikollisuudesta tai prostituutiosta heidän klubeillaan.

Päätöstä lain säätämisestä pidettiin pornografian vastaisten feministien voittona, ja seksipositiiviset feministit kritisoivat sitä. Vuonna 2015 Stígamót esitelmöi toimintansa tuloksista Islannissa YK:n naisten asemaa käsittelevän toimikunnan sivutapahtumassa.

Iso-BritanniaEdit

Kun Lontoon Windmill-teatteri alkoi 1930-luvulla esittää alastonesityksiä, Britannian laki kielsi esiintyjiä liikkumasta alastomina. Säännön kiertämiseksi mallit esiintyivät alasti paikallaan olevissa tableaux vivants -esityksissä. Lain noudattamiseksi käytettiin toisinaan laitteita, jotka pyörittivät malleja ilman, että nämä itse liikkuivat. Viuhkatanssit olivat toinen keino, jota käytettiin esitysten pitämiseksi lain rajoissa. Niiden avulla alastoman tanssijan vartalo voitiin peittää hänen tai hänen avustajiensa ihailijoiden alle, kunnes esitys päättyi, jolloin hän poseerasi alastomana lyhyen ajan seisoen paikallaan, ja valot sammuivat tai esirippu laskeutui, jotta hän saattoi poistua lavalta. Lord Chamberlainin säännöt, jotka kielsivät alastomien tanssijoiden liikkumisen, eivät koskeneet yksityisiä jäsenklubeja, ja tätä porsaanreikää käytti hyväkseen Raymond Revuebar Sohossa Lontoossa 1960-luvun alussa. Lakimuutokset kyseisellä vuosikymmenellä saivat aikaan Sohossa strippiklubien kukoistuksen, joissa tanssittiin ”täysin alasti” ja yleisö osallistui.

Vuonna 2003 Yhdistyneessä kuningaskunnassa tehdyssä tutkimuksessa raportoitiin tilastoja, joiden mukaan Lontoon Camdenin kaupunginosassa raiskausten määrä kasvoi 50 prosentilla ja siveettömien pahoinpitelyjen määrä 57 prosentilla sen jälkeen, kun neljä sylitanssipaikkaa avattiin. Lilith Report on Lap Dancing and Striptease in the Borough of Camden -raportin mukaan nämä tilastot laskettiin Metropolitan-poliisin julkaisemista tiedoista, jotka koskivat vuosia 1998-99 ja 2001-02. Prosenttiosuudet oli kuitenkin laskettu väärin, ja Metropolitan-poliisi toimitti Yhdistyneen kuningaskunnan Guardian-sanomalehdelle seuraavat luvut: 72 raiskausta ja 162 epäsiveellistä pahoinpitelyä kaupunginosassa vuosina 1998-99 ja 96 raiskausta ja 251 epäsiveellistä pahoinpitelyä vuosina 2001-02; raiskausten määrä kasvoi 33 prosenttia ja epäsiveellisten pahoinpitelyjen määrä 55 prosenttia. Rikollisuuden kokonaismäärä laski samalla ajanjaksolla. Brooke Magnanti julkaisi kuitenkin vuonna 2011 tilastollisen uudelleenanalyysin, jossa kritisoitiin Lilithin raporttia siitä, että siinä ei ollut laskettu esiintyvyyslukuja, siinä ei ollut vertailuväestöä ja siinä käytettiin tuloksia liian lyhyeltä ajanjaksolta.

Tekijät ovat kirjoittaneet teoksen Government Regulation of ”Adult” Businesses Through Zoning and Anti-Nudity Ordinances: Debunking the Legal Myth of Negative Secondary Effects, meta-analyysi 110 tutkimuksesta, joissa tarkasteltiin strippiklubien ja muiden aikuisliiketoiminnan vaikutuksia, ovat todenneet, että eksoottisen tanssin kieltämistä kannattaneissa tutkimuksissa oli tutkimusvirheitä ja että niissä tutkimuksissa, joissa ei ollut kohtalokkaita virheitä, aikuisliiketoiminnan ja minkään rikollisuuden välillä ei ollut yhteyttä. Myös etnografiset työt tukevat johtopäätöstä, jonka mukaan aikuisviihteen ja rikollisuuden välillä ei ole yhteyttä.

Jacqui Smith toi Britannian parlamentin alahuoneeseen vuonna 2009 poliisitoimintaa ja rikollisuutta koskevan lain (Policing and Crime Act 2009).

Isossa-Britanniassa on viime aikoina ollut havaittavissa lainsäädännöllinen kehityssuuntaus, joka on johtanut stripteasea koskevien säännösten suhteen konservatiivisempaan suhtautumiseen, toisin kuin monilla Euroopan ja Yhdysvaltojen alueilla, joilla on vapaammat seksuaaliset näkemykset. Vuonna 2009 Yhdistyneessä kuningaskunnassa hyväksyttiin poliisitoimintaa ja rikollisuutta koskeva laki (Policing and Crime Act) hallituksen oltua huolissaan striptease-paikkojen määrän kasvusta maassa. Laissa määritellään ”seksuaalisen viihteen paikat” Englannissa & Walesissa (ja myöhemmin Skotlannissa) sijaitseviksi paikoiksi, joille on myönnetty lupa alastomuuden esittämiseen ansiotarkoituksessa, kun viihteen ensisijaisena tarkoituksena on seksuaalinen tyydytys tai kiihottuminen. Suurin osa tällä tavoin luvan saaneista paikoista on sylitanssi- tai herrasmiesklubeja, jotka ovat erikoistuneet naisten stripteaseen oletetulle miesyleisölle, mutta jotkut tarjoavat yleisempää seksuaalista viihdettä, burleskia tai miesten stripteasea. Kaikkien strippiklubien, joissa järjestetään elävää viihdettä yli 11 kertaa vuodessa, on nyt haettava lupaa paikallisilta viranomaisilta. Tällaisia klubeja vastustavat rutiininomaisesti ne, jotka katsovat, että ne ”alentavat sävyä” tietyillä asuinalueilla, ja vuoden 2009 Policing and Crime Act -lain (Englannissa ja Walesissa) ja vuoden 2015 Air Weapons and Licensing Act -lain (Skotlannissa) nojalla käyttöön otetun toimilupalainsäädännön myötä tällaisten tilojen määrä on vähentynyt alle 200:een eri puolilla Yhdistynyttä kuningaskuntaa, mikä on merkittävä vähennys verrattuna siihen, että ne olisivat olleet olemassa noin 350:ssä paikassa 2000-luvun alussa. Luvan epäämisen syyt vaihtelevat, mutta yleensä perusteena on se, että klubi sijaitsee sopimattomalla paikkakunnalla.

Lontoon Hackneyn kaupunginhallitus (London Borough of Hackney) käytti lakia ottaakseen vuoden 2011 alussa käyttöön aikuisviihdettä koskevan ”nollapolitiikan”. Neuvoston omassa kuulemisessa kävi kuitenkin ilmi, että yli 75 prosenttia Shoreditchin (jossa suurin osa Hackneyn nykyisistä klubeista sijaitsi) asukkaista vastusti kieltoa. Poliisi totesi, että rikollisuus ja epäsosiaalinen käyttäytyminen nykyisten klubien ympäristössä oli erittäin vähäistä verrattuna myöhäisillan baareihin. Ammattiliitot arvioivat, että jopa 450 työpaikkaa saattaisi hävitä, ja TUC väitti, että nykyisissä laitoksissa työskenteleviä tanssijoita pitäisi sen sijaan suojella paremmin.

YhdysvallatEdit

Monilla Yhdysvaltain lainkäyttöalueilla on erilaisia lakeja, jotka liittyvät stripteaseen, julkiseen alastomuuteen ja niihin liittyviin asioihin. Esimerkiksi joillakin lainkäyttöalueilla ”kuuden jalan sääntö” vaatii strippareita pitämään kuuden jalan etäisyyden asiakkaisiin esiintyessään yläosattomissa tai alasti. Tätä sääntöä ei sovelleta, kun strippari on bikineissä tai muussa työasussa, mutta se on osoitus siitä, miten tarkasti tanssijan ja asiakkaan välistä vuorovaikutusta tarkastellaan joillakin lainkäyttöalueilla. Muut säännöt kieltävät ”täyden alastomuuden”. Joissakin osissa Yhdysvaltoja lait kieltävät naisten nännien paljastamisen, mutta eivät koske sitä, jos strippari käyttää liivejä.

Yhteiskunnalliset asenteetMuutos

Suhteellisen vapaamielinen yhteiskunnallinen ilmapiiri estää monia oikeudenkäyttöalueita Yhdysvalloissa säätämästä strippiklubeja koskevaa tiukempaa lainsäädäntöä tai panemasta sitä täysimääräisesti täytäntöön. Viime vuosina monissa kaupungeissa, kuten New Yorkissa ja San Franciscossa, on kuitenkin annettu asetuksia, joilla kielletään ”aikuisviihde”-liikkeiden toiminta tietyllä etäisyydellä taloista, kouluista ja kirkoista sekä ehkä toisistaan. Usein määrätään lähes puolen kilometrin etäisyydestä, mikä varmistaa, että uusia strippiklubeja ei voida avata monissa suurissa kaupungeissa. Tuomioistuimet ovat yleensä pitäneet näitä kaavoituslakeja voimassa.

Säädökset säädyllisyydestäEdit

Monilla Yhdysvaltojen lainkäyttöalueilla on lakeja, jotka koskevat stripteasea tai julkista alastomuutta. Joissakin osissa Yhdysvaltoja lait kieltävät naisten nännien paljastamisen, mutta eivät koske sitä, jos strippari käyttää liivejä. Detroitin kaupunki kielsi vuoden 2010 alussa täysin paljaat rinnat strippiklubeillaan ja seurasi näin Houstonin esimerkkiä, joka alkoi panna täytäntöön vuonna 2008 annettua vastaavaa määräystä. Kaupunginvaltuusto on sittemmin pehmentänyt sääntöjä ja poistanut vaatimuksen liiveistä, mutta säilyttänyt muut rajoitukset.

Yläosattomissa ja täysin alastomissa klubeissaMuutos

Monissa osissa Yhdysvaltoja paikalliset lait luokittelevat strippiklubit joko yläosattomissa tai kokonaan/täysin alastomiksi. Topless-klubeilla tanssijat voivat paljastaa rintansa, mutta eivät sukupuolielimiään. Yläosattomissa tanssijat esiintyvät yleensä stringeissä, ja paikallisesta lainsäädännöstä riippuen heiltä voidaan vaatia nännit peittäviä liivejä. Täysin alastomiin klubeihin voi kohdistua lisävaatimuksia, kuten alkoholin myyntiä koskevia rajoituksia tai koskemattomuussääntöjä asiakkaiden ja tanssijoiden välillä.

Näiden sääntöjen kiertämiseksi kaksi ”erillistä” baaria – yksi yläosattomissa ja yksi täysin alastomissa – voidaan avata vierekkäin. Muutamissa osavaltioissa ja lainkäyttöalueilla, joissa alkoholin nauttiminen on laillista mutta alkoholin myynti ei, jotkut klubit sallivat asiakkaiden tuoda omat juomansa. Näitä kutsutaan BYOB-klubeiksi.

Itsenäiset yrittäjätEdit

Yhdysvalloissa striptease-tanssijat luokitellaan yleensä itsenäisiksi yrittäjiksi. Vaikka muutamat pienemmät strippiklubit saattavat maksaa viikkopalkkaa, suurimmaksi osaksi kaikki tanssijan tulot saadaan juomarahoista ja muista maksuista, joita he keräävät asiakkailta. Useimmissa klubeissa tanssijoiden on maksettava ”lavamaksu” tai ”talomaksu” työskennellessään tietyssä työvuorossa. Lisäksi useimmat klubit ottavat prosenttiosuuden jokaisesta yksityistanssista. Yhdysvalloissa on tapana – ja usein myös edellytetään – että tanssijat maksavat myös ”tip out”, joka on rahaa (joko kiinteä palkkio tai prosenttiosuus ansaituista rahoista), joka maksetaan klubien henkilökunnan jäsenille, kuten DJ:ille, house-äideille, maskeeraajille, tarjoilijoille, baarimikoille ja portsareille, heidän työvuoronsa päätteeksi.

Strippareiden kosketteluTiedostoa muokkaa

Strippareiden koskettelu on monissa osavaltioissa laitonta. Jotkut tanssijat ja jotkut klubit kuitenkin suvaitsevat tanssijoiden koskettelun yksityistanssien aikana. Tähän kosketteluun kuuluu usein rintojen, pakaroiden ja harvinaisissa tapauksissa vulvojen hyväilyä. Joillakin paikkakunnilla tanssijat saattavat antaa asiakkaalle ”sylitanssin”, jolloin tanssija hiertää asiakkaan jalkoväliä vasten tämän ollessa täysin vaatteet päällä yrittäessään kiihottaa häntä.

Yksi pahamaineisimmista paikallisista määräyksistä on San Diegon kunnallislaki 33.3610, joka on erityinen ja tiukka vastauksena paikallisten virkamiesten korruptiosyytteisiin, joihin sisältyi kontakteja alastonviihdeteollisuuteen. Sen määräyksiin kuuluu muun muassa ”kuuden jalan sääntö”, jota muut kunnat ovat kopioineet ja jossa vaaditaan, että tanssijoiden on pidettävä kuuden jalan (1,8 m) etäisyys toisistaan esiintyessään yläosattomissa tai alasti. Bikineissä tai muussa työasussa ollessaan tämä sääntö ei ole voimassa, mutta se on osoitus joillakin alueilla vallitsevasta tanssijan ja asiakkaan välisen vuorovaikutuksen tarkasta valvonnasta.

Alaikäisten tanssijoiden asemaMuutos

Heinäkuussa 2009 havaittiin, että sen lisäksi, että Rhode Islandilla ei ole prostituutiolakia (prostituutio kiellettiin Rhode Islandilla vuonna 2009), siellä ei ole myöskään lakia, joka estäisi alaikäisiä tyttöjä toimimasta eksoottisina tanssijoina. Providencen pormestari David Cicilline allekirjoitti 31. heinäkuuta voimaan tulleen toimeenpanomääräyksen, jolla kiellettiin kaupungin lupalautakuntaa myöntämästä aikuisviihdelupia alaikäisiä työllistäville laitoksille. Klubien omistajat antoivat myös lupauksen olla palkkaamatta alaikäisiä tyttöjä.

OikeustapauksiaEdit

Vuonna 1991 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti asiassa Barnes v. Glen Theatre, Inc. että alastomuus itsessään ei ole ”ilmaisevaa käyttäytymistä” (tai ”symbolista puhetta”), joka oikeuttaa sananvapauden suojan ensimmäiseen lisäykseen. Se päätti myös, että yläosattomissa tai alasti tanssiminen voi olla ilmaisua, mutta että valtio voi kuitenkin kieltää julkisen alastomuuden (ei siis itse tanssin) sillä perusteella, että sillä edistetään yleistä etua moraalin ja järjestyksen ylläpitämisessä.

Vuonna 2000 korkein oikeus vahvisti asiassa Erie v. Pap’s A. M. antamassaan tuomiossa toteamuksensa, jonka mukaan alastomana tanssiminen oli ilmaisua, joka oli ”marginaalisesti” suojattu ensimmäisellä perustuslain muutoksella, mutta jota voitiin säännellä, jotta voitaisiin rajoittaa ”toissijaisia seurauksia” (kuten rikollisuutta).