Kirjoittaessaan tuomari Spencer Roanelle kesällä 1819 Thomas Jefferson muisteli myrskyisiä tapahtumia, jotka johtivat hänen valitsemiseensa presidentiksi lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin. ”Vuoden 1800 vallankumous … oli yhtä todellinen vallankumous hallituksemme periaatteissa kuin vuoden 76. vallankumous oli muodoltaan; sitä ei tosin toteutettu miekalla, kuten sitä, vaan järkevällä ja rauhanomaisella uudistuksen välineellä, kansan äänioikeudella. ”1 Vuoteen 1819 mennessä Jeffersonin voitto federalistien kilpailijoista oli saanut myyttiset mittasuhteet. Kansalaisten ylivoimaisen tuen turvin Jefferson ja hänen seuraajansa olivat voittaneet ryhmittymien ja juonittelun politiikan, kääntäneet vastavallankumouksen virtauksen takaisin ja palauttaneet maan todelliseen tasavaltaiseen suuntaansa. Vaaliensa jälkeen Jefferson piti voittoaan väistämättömänä. ”Myrsky, jonka läpi olemme kulkeneet, on todellakin ollut valtava”, hän kirjoitti maaliskuussa 1801, ”Argosiemme kovat puolet on koeteltu perusteellisesti”.2 Mutta näkymät eivät olleet näyttäneet yhtä valoisilta federalistien vallankaappauksen synkkinä päivinä, joita Jefferson kutsui ”noitien valtakaudeksi”, eivätkä lopputulos niin varmalta.3 Vuoden 1790-luvulla maan poliittista rakennetta repivät niin paljon ”puoluehengen tuhoisat vaikutukset” ja sen johtajien mielipiteet olivat niin polarisoituneet, että näytti tuskin mahdolliselta, että nuori tasavalta välttyisi hajaannukselta ja sisällissodalta.4
Podcast: The Contentious Election of 1800
Historioitsija Edward Larson kertoo tarinan tästä ennennäkemättömästä kampanjasta, yllättävistä tuloksista, jotka melkein repivät nuoren kansakuntamme hajalle, ja kulissien takana tapahtuneesta manöövereistä, jotka lopulta johtivat ensimmäiseen rauhanomaiseen vallanvaihtoon Yhdysvaltain historiassa. Julkaistu 4. marraskuuta 2020
Tultuaan George Washingtonin hallinnon ulkoministeriksi vuonna 1790 Jefferson muisteli olevansa ”ihmeissään ja loukkaantunut” siitä, että suuri osa poliittisista pöytäpuheista hallituspiireissä pyöri sen ympärillä, että ”kuninkaallista hallitusta pidettäisiin mieluummin kuin tasavaltalaista hallitusta”.5 Hänen havaintonsa määritteli sävyn, jonka mukaan hän vastusti federalistien politiikkaa koko vuosikymmenen ajan. Jeffersonin tasavaltalaisuus perustui yhtäältä monarkkisen ja aristokraattisen vallan jyrkkään hylkäämiseen ja toisaalta järkkymättömään uskoon yksilön oikeuksien ensisijaisuuteen ja osavaltioiden itsemääräämisoikeuteen, sellaisina kuin perustuslaki ne takasi.
Se, mitä Jefferson näki kehittyvän 1790-luvulla ensin Washingtonin ja sitten John Adamsin alaisuudessa, ei hänen mielestään ollut mitään vähempää kuin perustuslakisopimuksen horjuttaminen ja viime kädessä vuonna 1776 tehdyn vallankumouksellisen kansakunnan järjestelyn tuhoutuminen. Alexander Hamiltonin suunnitelmat siitä, että hallitus ottaisi vastattavakseen maan velat ja perustaisi keskuspankin, uhkasivat pystyttää uudenlaisen raha-aristokratian ja horjuttaa perustuslaillista tasapainoa osavaltioiden ja keskushallinnon välillä sallimalla jälkimmäisen ottaa haltuunsa toimivaltuuksia, joita osavaltiot eivät olleet sille delegoineet.
Kaikkea pahempaa oli tulossa. Kunniattomat ehdot, jotka britit saivat irti John Jayn neuvottelemassa vuoden 1795 sopimuksessa, näyttivät vahvistavan hallituksen brittimyönteisyyttä. ”Sen jalon vapaudenrakkauden ja tasavaltalaisen hallituksen tilalle, joka vei meidät voitokkaasti läpi sodan”, Jefferson kirjoitti Philip Mazzeille huhtikuussa 1796, ”on noussut anglikaaninen, monarkistinen ja aristokraattinen puolue, jonka julkilausuttu tavoite on vetää päällemme brittiläisen hallituksen muodot sisällöltään samanlaisiksi kuin he ovat jo tehneet.” Viitaten Washingtoniin ja muihin vallankumoussankareihin hän jatkoi: ”Teille nousisi kuume, jos nimeäisin teille luopiot, jotka ovat siirtyneet näihin harhaoppeihin. ”6
Kaikki toiveet siitä, että John Adamsin valinta presidentiksi vuonna 1796 saisi aikaan sovinnon kahden keskenään sotivan puolueen välille ja lopettaisi kongressissa ja maassa vallinneen voimakkaan ryhmäytymisen, kariutuivat pian. Kasvavat jännitteet Ranskan kanssa näytti siltä, että kansakunta oli ajautumassa sotaan sen sisartasavallan kanssa, mahdollisesti liittoutuneena Britannian kanssa. Tasavaltalaisille vuoden 1798 kansalaistamis-, ulkomaalais- ja kapinalaki paljasti hallinnon sortavan luonteen ja sen halveksunnan vallankumouksellisia periaatteita kohtaan, jotka olivat luoneet kansakunnan. Vuoden 1799 alkuun mennessä molemmat puolueet, republikaanit ja federalistit, olivat vakuuttuneita siitä, että toinen osapuoli oli päättänyt horjuttaa hallitusta ja kaataa perustuslain. Hamilton väitti, että ”Virginian & Kentucken yritystä yhdistää osavaltioiden lainsäätäjät vastustamaan suoraan tiettyjä unionin lakeja ei voida pitää muussa valossa kuin yrityksenä muuttaa hallitusta”, ja varoitti, että liittovaltion hallituksen kannattajien tulisi olla tarvittaessa valmiita ”tekemään sen olemassaolosta voimakysymyksen”.7 William Cobbett, arkkifederalisti, joka kirjoitti salanimellä Peter Porcupine, ennusti pelottavia seurauksia, jos hallitus ei ottaisi tiukasti kantaa: ”Kriisi on nyt etenemässä. Ranskalle omistautunut hylätty ryhmittymä on vehkeillyt jo pitkään, ja heidän salaliittonsa on vihdoin lähellä räjähdystä. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö heillä olisi yksin Pennsylvaniassa viisikymmentätuhatta aseistettua miestä. Jos tarmokkaisiin toimenpiteisiin ei ryhdytä, jos väliaikaista armeijaa ei viipymättä koota, sisällissota tai itsenäisyydestä luopuminen ei ole enää kuin kahdentoista kuukauden päässä. ”8
Republikaanit eivät kuitenkaan aikoneet tarttua miekkaan. Sen sijaan Jefferson tarttui kynään, kuten hän oli tehnyt neljännesvuosisata aiemmin, vakuuttuneena siitä, että jos kansa saisi tietää vapauteensa kohdistuvasta uhasta, se tuhoaisi hallituksen perustuslaillisin keinoin mahdollisimman pian. Loppuvuoden ja vuoden 1800 aikana republikaanit järjestivät kiivaan kampanjan federalistien politiikkaa vastaan lehdistössä, julkisissa kokouksissa ja järjestämällä demokraattisia yhdistyksiä ja klubeja eri puolilla maata.
Vuoden 1800 presidentinvaalikampanja, jossa Jefferson ja Aaron Burr kohtasivat John Adamsin ja Charles Cotesworth Pinckneyn, oli katkera sekä lehdistössä että saarnatuoleissa, mutta kun lopulliset tulokset tulivat julki, oli selvää, että republikaanit olivat pyyhkäisseet federalistien vastarinnan pois. Voiton hetkellä syntyi kuitenkin uusi kriisi. Jefferson ja Burr olivat saavuttaneet tasapisteissä 73 valitsijamiesääntä kumpikin, joten istuvaa edustajainhuonetta, jota federalistit yhä hallitsivat, pyydettiin ratkaisemaan pattitilanne. Tappion kärsineiden federalistien oli liian vaikea vastustaa mahdollisuutta estää Jeffersonia saamasta presidenttiyttä äänestämällä Burrin puolesta tai ainakin saada republikaaneilta myönnytyksiä vastineeksi siitä, että he äänestäisivät Jeffersonia. Uuden vuoden alussa alkoi liikkua huhuja siitä, että Burr valittaisiin tai että federalistit aikoivat ”saada asiat sekaisin hylkäämällä vaalit kokonaan ja tekemällä presidentin … kongressin säädöksellä”.9
Kansalaissodan uusien pelkojen keskellä edustajainhuone kokoontui 9. helmikuuta 1801. Mutta useiden äänestyspäivien jälkeen tulos oli yhä ratkaisematta. Ulkona Washingtonin kaduilla oli erään silminnäkijän arvion mukaan kokoontunut yli satatuhatta ihmistä, jotka olivat yhä kärsimättömämpiä federalistien jääräpäisyydestä. Lopulta, helmikuun 17. päivänä, 36. äänestyskierroksella, oppositio murtui ja Jefferson valittiin, mikä lopetti ”hedelmättömän kilpailun”, joka oli ”kiihdyttänyt yleistä mieltä” ja melkein syöksynyt kansakunnan konfliktiin. Jeffersonin valinta oli yksi hänen suurimmista poliittisista voitoistaan, ja se vahvisti hänen uskonsa siihen, että ”suvereeni kansa” torjuisi hyökkäykset vapauksiaan ja vuoden 1776 kestäviä tasavaltalaisia periaatteita vastaan. ”s myrsky on nyt laantumassa & horisontti rauhoittumassa …”, hän kirjoitti poliittiselle liittolaiselle, ”emme voi enää sanoa, ettei auringon alla ole mitään uutta. sillä koko tämä luku ihmisen historiassa on uusi. tasavaltamme suuri laajuus on uusi. … yleisen mielipiteen mahtava aalto, joka on vyörynyt sen yli, on uusi. … se järjestys & hyvä järki, jota on osoitettu tässä harhasta toipumisessa ja hiljattain syntyneessä merkittävässä kriisissä, todella kertoo kansakuntamme luonteenlujuudesta, joka lupaa hyvää tasavaltamme keston kannalta. ”10 Toipuminen ja sovinto olivat keskeinen teema hänen virkaanastujaispuheessaan 4. maaliskuuta 1801: ”Palauttakaamme yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen se sopusointu ja kiintymys, jota ilman vapaus ja jopa elämä itsessään ovat pelkkää haikeutta. … Olemme kutsuneet eri nimillä saman periaatteen mukaisia veljiä. Olemme kaikki tasavaltalaisia: olemme kaikki federalisteja.” Kuume oli noussut. Ryhmittymät ja puolueet olivat heidän takanaan. Jeffersonille republikaanien voitto yhdisti kansan ”maailman vahvimman hallituksen” taakse ja palautti kansakunnan historialliseen tehtäväänsä loistavana esimerkkinä muille maille vapauden iloista, ”maailman parhaana toivona”.11
– James Horn, 2000. Julkaistu alun perin nimellä ”Thomas Jefferson and the Election of 1800”, Monticello Newsletter 11, nro 1 (2000).
Lisälähteet
- Dunn, Susan. Jeffersonin toinen vallankumous: The Election Crisis of 1800 and the Triumph of Republicanism. Boston: Houghton Mifflin, 2004.
- Horn, James P.P., Jan Lewis ja Peter S. Onuf, toim. The Revolution of 1800: Democracy, Race, and the New Republic. Charlottesville: University of Virginia Press, 2002.
- Larson, Edward J. A Magnificent Catastrophe: The Tumultuous Election of 1800, America’s First Presidential Campaign. New York: Free Press, 2007.
- Library of Congress. Vuoden 1800 presidentinvaalit: A Resource Guide.
- Etsi lisää lähteitä vuoden 1800 vaaleista Thomas Jefferson -portaalista.
- 1. Jefferson Roanelle, 6. syyskuuta 1819, Sol Feinstone Collection, David Library of the American Revolution. Transkriptio saatavilla osoitteessa Founders Online.
- 2. Jefferson John Dickinsonille, 6. maaliskuuta 1801, teoksessa PTJ, 33:196. Transcription available at Founders Online.
- 3. Jefferson John Taylorille, 4. kesäkuuta 1798, teoksessa PTJ, 30:389. Transkriptio saatavilla osoitteessa Founders Online.
- 4. Ennen kuin George Washington jätti presidenttikautensa, hän varoitti kansakuntaa ”haitallista … puoluehenkeä” vastaan. Jäähyväispuhe, Claypoole’s American Daily Advertiser, 19. syyskuuta 1796. Transkriptio saatavilla osoitteessa Founders Online.
- 5. Marmoroituun paperiin sidottujen kolmen niteen (ns. ”Anas”) selitykset, 4. helmikuuta 1818, teoksessa PTJ:RS, 12:421. Transkriptio saatavilla Founders Online -verkkopalvelussa.
- 6. Jefferson Mazzeille, 24. huhtikuuta 1796, teoksessa PTJ, 29:82. Transkriptio saatavilla osoitteessa Founders Online.
- 7. Hamilton to Jonathan Dayton, , teoksessa The Papers of Alexander Hamilton, ed. Harold C. Syrett (New York: Columbia University Press, 1976), 23:600-01. Transkriptio saatavilla osoitteessa Founders Online.
- 8. William Cobbett, Beauties of Cobbett (Being extracts from the 12 vols. of the Porcupine, the earliest works of the late Mr. Cobbett, M.P., including a period of seventeen years, from 1783-1800) (London: Cobbett’s Register Office, 1836), 381.
- 9. Cobbettin kaunokirjat. Stevens T. Mason John Breckinridgelle, 15. tammikuuta 1801, Papers of Breckinridge Family, 18, 3156, Library of Congress, lainattu teoksessa Noble E. Cunningham, Jr., The Jeffersonian Republicans: The Formation of Party Organization, 1789-1801 (Chapel Hill: University of North Carolina Press, 1957), 242.
- 10. Ks. esim. Jefferson Joseph Priestleylle, 21. maaliskuuta 1801, teoksessa PTJ, 33:394. Transkriptio saatavilla osoitteessa Founders Online.
- 11. Ensimmäinen virkaanastujaispuhe, 4. maaliskuuta 1801, teoksessa PTJ, 33:149. Transkriptio saatavilla osoitteessa Founders Online.
.