Toisen maailmansodan jälkeen Ranska miehitti uudelleen entiset siirtomaa-alueensa Kaakkois-Aasiassa, mutta kommunistijohtaja Ho Tši Minhin joukot potkaisivat sen jälleen ulos. Vuonna 1954, kun konflikti oli päättymässä, maailmanvallat pääsivät sopimukseen Vietnamin jakamisesta väliaikaisesti kahtia siten, että kaikki Ho:n kannattajat lähtivät pohjoiseen ja kaikki Ranskan kannattajat etelään. Vaalien oli tarkoitus yhdistää maa uudelleen parin vuoden kuluessa, mutta Yhdysvallat vastusti vaaleja, koska se pelkäsi Ho:n voittavan presidenttiehdokkuuden. Sen sijaan se tuki Ngo Dinh Diemin korruptoitunutta ja autoritaarista hallitusta. Etelä-Vietnam ”oli pohjimmiltaan Yhdysvaltojen luomus”, myönsi puolustusministeriö myöhemmin Pentagon Papersissa. Muutamassa vuodessa Diemia vastaan oli noussut kapina, jota auttoivat pohjoisessa Ho:n joukot, jotka valvoivat ei-kommunistisiin kyläpäälliköihin kohdistuneita salamurhia.
Presidenttien Harry S. Trumanin, Dwight D. Eisenhowerin, John F. Kennedyn ja Lyndon B. Johnsonin aikana Yhdysvallat antoi Ranskalle – ja sittemmin myös Etelä-Vietnamille – taloudellista apua ja aseita, joiden avulla se pystyi taistelussaan taistelemaan kommunistisia kapinallisia vastaan. Se myös lähetti sinne yhä enemmän sotilasneuvonantajia, joista osa osallistui hyökkäyksiin huolimatta siitä, että he olivat siellä näennäisesti vain itsepuolustustarkoituksessa. Yhden tällaisen salaisen operaation yhteydessä Yhdysvallat koulutti ja ohjasi etelävietnamilaisia merimiehiä pommittamaan tutka-asemia, siltoja ja muita kohteita Pohjois-Vietnamin rannikolla. Samaan aikaan yhdysvaltalaiset sota-alukset, kuten Maddox, suorittivat elektronisia vakoilutehtäviä välittääkseen tiedustelutietoja Etelä-Vietnamille. Kapinalliset jatkoivat kuitenkin etenemistä sekä ennen että jälkeen Yhdysvaltain virkamiesten hyväksymän vallankaappauksen, jossa Diem murhattiin.
Tässä vaiheessa Yhdysvaltain osallistuminen Vietnamissa jäi pitkälti taka-alalle. Mutta heinäkuun 31. päivän aamuyöllä 1964 Yhdysvaltain tukemat partioveneet pommittivat kahta Pohjois-Vietnamin saarta Tonkininlahdella, minkä jälkeen Maddox suuntasi alueelle. Kun se risteili 2. elokuuta, se joutui kohtaamaan kolme neuvostoliittolaista, pohjoisvietnamilaista torpedovenettä, jotka olivat tulleet ajamaan sitä pois. Maddox ampui ensimmäisenä ja antoi Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan varoituslaukauksia. Nämä kolme venettä eivät lannistuneet, vaan jatkoivat lähestymistä ja avasivat konekivääri- ja torpedotulensa. Läheiseltä lentotukialukselta lähetettyjen F-8 Crusader-suihkukoneiden avulla Maddox vaurioitti pahoin ainakin yhtä pohjoisvietnamilaisista veneistä, mutta poistui sieltä täysin vahingoittumattomana lukuun ottamatta yhtä ainoaa luotia, joka juuttui sen päällysrakenteeseen.
Seuraavana päivänä yhdysvaltalainen hävittäjä Turner Joy lähetettiin Maddoxin tueksi, ja yhdysvaltalaisten tukemat hyökkäykset tehtiin kahta muuta pohjoisvietnamilaista puolustusasemaa vastaan. Sitten 4. elokuuta Maddox ja Turner Joy ilmoittivat joutuneensa väijytykseen, jossa vihollisveneet ampuivat niitä kohti 22 torpedoa. Vastauksena presidentti Johnson määräsi ilmaiskut pohjoisvietnamilaisia venetukikohtia ja öljyvarastoa vastaan. ”Etelä-Vietnamin rauhanomaisia kyläläisiä vastaan terrorin keinoin tehtyyn hyökkäykseen on nyt liittynyt avoin hyökkäys avomerellä Amerikan Yhdysvaltoja vastaan”, hän sanoi samana iltana televisiopuheessaan. Hän pyysi myös kongressin päätöslauselmaa, joka tunnetaan Tonkininlahti-päätöslauselmana ja joka hyväksyttiin 7. elokuuta yksimielisesti edustajainhuoneessa ja vain kahdella eriävällä äänellä senaatissa, mikä antoi hänelle periaatteessa valtuudet käydä sotaa Kaakkois-Aasiassa parhaaksi katsomallaan tavalla.
Tämän hektisen parin päivän aikana Johnsonin hallinto vakuutti, että hävittäjät olivat olleet rutiinipartiossa kansainvälisillä vesillä. Todellisuudessa hävittäjät olivat kuitenkin vakoilutehtävässä Pohjois-Vietnamin valtaamilla vesillä. Johnsonin hallinto kuvasi myös kahta hyökkäystä provosoimattomiksi; se ei koskaan paljastanut, että kyseessä olivat Yhdysvaltojen tukemat salaiset hyökkäykset. Toinen ongelma: toista hyökkäystä ei lähes varmasti koskaan tapahtunut. Sen sijaan uskotaan, että Maddoxin miehistön jäsenet erehtyivät luulemaan oman kaikuluotaimensa peräsimestä lähettämiä piikkejä Pohjois-Vietnamin torpedoiksi. Hämmennyksessä Maddox melkein jopa ampui Turner Joyta. Kun Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset kuitenkin esittivät todisteet poliittisille päättäjille, he jättivät ”tarkoituksella” pois suurimman osan asiaankuuluvista viestintäkuunteluista vuonna 2005 julkistettujen kansallisen turvallisuusviraston asiakirjojen mukaan. ”Valtaosa raporteista, jos niitä olisi käytetty, olisi kertonut, ettei hyökkäystä ollut tapahtunut”, NSA:n historioitsija kirjoitti. ”Niinpä pyrittiin tietoisesti osoittamaan, että hyökkäys oli tapahtunut.” Laivasto sanoo niin ikään, että nyt on ”selvää, että Pohjois-Vietnamin merivoimat eivät hyökänneet Maddoxin ja Turner Joyn kimppuun tuona yönä.”
Yksityisesti Johnson itse ilmaisi epäilyksensä Tonkininlahden välikohtauksesta ja kertoi tiettävästi sanoneensa eräälle ulkoministeriön virkamiehelle, että ”nuo tyhmät, typerät merimiehet ampuivat vain lentäviä kaloja”! Hän myös kyseenalaisti ajatuksen Vietnamissa olosta ylipäätään. ”Mies voi taistella, jos hän näkee päivänvalon jossain tien päässä”, hän sanoi senaattorille maaliskuussa 1965. ”Mutta Vietnamissa ei ole päivänvaloa, ei yhtään.” Kuitenkin jo sanoessaan tämän hän oli lähettämässä ensimmäisiä maataisteluyksiköitä ja aloittamassa massiivista pommituskampanjaa. Yhdysvallat vetäytyi Vietnamista vasta vuonna 1973, jolloin pettynyt kongressi oli jo äänestänyt Tonkininlahden päätöslauselman kumoamisen puolesta, jota se oli niin ylivoimaisesti tukenut vain muutamaa vuotta aiemmin.