Väestön jakautumisella tarkoitetaan tapaa, jolla väestön tai väestön tietyn alaryhmän (esimerkiksi iän, sukupuolen tai etnisen aseman perusteella määritellyn) jäsenet ovat fyysisesti jakautuneet tietylle alueelle. Väestötiheys on maantieteelliseen alueeseen suhteutettu vertaileva mittari, joka ilmaistaan yleensä henkilöinä neliökilometriä (tai neliömailia) kohti. Voidaan määritellä myös erikoisempia tiheysmittareita, kuten väestö viljelysmaan yksikköä kohti.
Maailman väestön jakautuminen
Väestön jakautuminen globaalissa mittakaavassa on hyvin epätasaista, ja suurin osa maailman väestöstä asuu pohjoisella pallonpuoliskolla ja vähemmän kehittyneiden maiden maissa. Alle 10 prosenttia maailman väestöstä asuu eteläisellä pallonpuoliskolla, ja 80 prosenttia asuu 20 ja 60 pohjoisen leveysasteen välillä. Taulukossa 1 esitetään maailman väestömäärän kasvu vuodesta 1950 lähtien ja sen muuttuva jakauma vuoteen 2050 ennustettuna. Vuonna 2000 noin 74 prosenttia maailman väestöstä asui Afrikassa ja Aasiassa (Venäjän federaatiota lukuun ottamatta) vain 40 prosentilla maailman maapinta-alasta. Euroopan osuus maailman väestöstä oli 12 prosenttia, Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla 8,6 prosenttia, Pohjois-Amerikassa 5,2 prosenttia
TAULUKKO 1
(Yhdysvallat ja Kanada) ja Oseaniassa 0,5 prosenttia.
Väestön lisääntynyt keskittyminen vähemmän kehittyneeseen maailmaan kuvastaa sitä, että väestön määrä on kasvanut näillä alueilla poikkeuksellisen nopeasti 1900-luvun puolivälistä lähtien, kun taas kehittyneemmissä maissa väestönkasvu on ollut vähäisempää, ja joissakin tapauksissa vakiintunutta ja viime aikoina jopa vähentynyt. Taulukossa 2 esitetään kymmenen väkirikkainta maata vuonna 2000. Kuviossa 1 esitetyt tyylitellyt kartat osoittavat, miten väestö on jakautunut maittain ja alueittain, sekä suuret muutokset suhteellisessa koossa ajan mittaan.
Ympäristö, yhteiskunta ja talous
Väestötiheys neliökilometriä kohti on globaalissa mittakaavassa yhteydessä moniin tekijöihin sekä fyysisessä ympäristössä että yhteiskunnassa ja taloudessa. Vaikka fyysisellä ympäristöllä ei ole suoraviivaista determinististä roolia, ääripäillä on taipumus estää ihmisasutusta. Ilmasto on merkittävä tekijä. Erittäin kylmissä ja erittäin kuumissa ympäristöissä viljelykelpoisten viljelykasvien valikoima on rajallinen, jos niitä ylipäätään voidaan viljellä, mikä estää ihmisten selviytymisen. Näin ollen suuret alueet maapallolla ovat tyhjiä. Niinpä Lapissa asuu vain yksi ihminen neliökilometriä kohden ja Gobin autiomaassa vain 1,4.
Korkeudella on myös merkitystä. Vuoristoalueiden maaperä on yleensä ohutta, ja korkeilla paikoilla lämpötila ja ilman happipitoisuus laskevat nopeasti. Tämä heikentää maanviljelyn tuottavuutta, ja lisäongelmia aiheuttavat kulku- ja kuljetusvaikeudet. Alankoalueet houkuttelevat helpommin asutusta, jossa harjoitetaan intensiivisempää maanviljelyä sekä teollista ja kaupallista kehitystä. Rannikkoalueet ovat usein houkuttelevampia asutukselle: Noin kaksi kolmasosaa maailman väestöstä asuu 500 kilometrin säteellä merestä. Myös luonnon kasvillisuus voi olla esteenä asutukselle, sillä esimerkiksi Amazonin kaltaiset suuret sademetsät soveltuvat huonosti suurille asukastiheyksille. Ympäristön kielteiset tekijät eivät aina estä asutusta: Esimerkiksi Bangladesh, joka on altis suurille ympäristöriskeille, kuten tulville, ylläpitää erittäin suurta asukastiheyttä. Kuuma ja kostea ympäristö lähellä päiväntasaajaa mahdollistaa viljelyn ympäri vuoden.
Väestön jakautuminen maanosien ja maiden sisällä on myös hyvin vaihtelevaa, ja se on omiaan muuttumaan merkittävästi ajan myötä. Esimerkiksi Länsi-Euroopan maiden sisällä väestötiheydet vaihtelevat Alankomaiden erittäin korkeista väestötiheyksistä paljon alhaisempiin tiheyksiin suuressa osassa Ranskaa ja Espanjaa. Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jossa asukastiheys on yleisesti ottaen suuri, alueelliset asukastiheydet vaihtelevat yli 600 henkilöstä neliökilometrillä Kaakkois- ja Pohjois-Englannin kaupunkimaisissa kreivikunnissa reilusti alle 100 henkilöön Walesin ja Skotlannin suurilla alueilla. Kuvio 2 havainnollistaa väestöntiheyden suuria eroja Yhdysvalloissa.
Väestön uudelleenjako muuttoliikkeen kautta sekä väestönkasvu tai -väheneminen saavat yhä suuremman merkityksen pienemmillä maantieteellisillä alueilla. Maailmanlaajuisessa mittakaavassa muuttoliikkeellä on historiallisesti ollut suuri merkitys väestön jakautumisen määrittelyssä, erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun alun suurten transatlanttisten muuttoliikkeiden yhteydessä. Väestön uudelleenjakautuminen kirjoitti uudelleen myös maailman kulttuurisen kartan. Maiden sisällä teollistuminen ja muuttoliike ovat kulkeneet käsi kädessä, mikä on merkinnyt suurta uudelleenjakoa maaseudulta
KUVIO 1
KUVIO 2
TAULUKKO 2
kaupunkialueille. Kehittyneemmän maailman maissa, esimerkiksi suuressa osassa Länsi-Eurooppaa, maaseudun väestökato ja kaupunkien kasvu ovat olleet merkittävä piirre vuodesta 1850 lähtien. Vähemmän kehittyneissä maissa nopea kaupungistuminen vuodesta 1945 lähtien, johon on liittynyt suuri väestönkasvu, on piirtänyt väestön jakautumisen kartan uudelleen monissa maissa. Hallituksen politiikka voi myös suoraan vaikuttaa väestöjakaumaan, esimerkiksi kannustamalla tai estämällä kansainvälistä muuttoliikettä.
Väestöntiheyden kartoittaminen
Väestöjakauman ja -tiheyden kartoittamista on yritetty jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Porrastettua varjostusta käytettiin Preussin väestötiheyden kartassa vuonna 1828, pisteitä käytettiin Ranskan väestön esittämiseen vuonna 1830 ja Uuden-Seelannin väestön esittämiseen vuonna 1863, ja Irlannin rautateiden komissaarit käyttivät erilaisia menetelmiä väestön kartoittamiseen vuonna 1837. 1800-luvun loppupuolella alettiin käyttää kartogrammeja, joissa alueet on kuvattu suhteessa niiden väestömäärään eikä maantieteelliseen pinta-alaan. (Ks. kuva 1.)
Yksinkertainen ja usein käytetty väestöjakauman esitys, joka täydentää kartoitusta, on Lorenzin käyrä. Suora diagonaaliviiva edustaa väestön tasaista jakautumista valituille alueille, ja mitä suurempi ero käyrän ja diagonaaliviivan välillä on, sitä suurempi on väestön keskittymisaste. Kuvio 3 havainnollistaa sekä menetelmää että alaryhmien jakautumista väestössä verrattuna koko väestöön, tässä tapauksessa kahden etnisen vähemmistöväestön jakautumista Isossa-Britanniassa vuonna 1991: irlantilaista ja bangladeshilaista alkuperää olevat henkilöt. Vaaka-akseli osoittaa näiden kahden ryhmän kumulatiivisen prosenttiosuuden, ja pystyakseli osoittaa kumulatiivisen prosenttiosuuden kokonaisväestöstä niiden piirien (tässä tapauksessa väestönlaskentaosastojen) osalta, joihin maa on jaettu. Huomaa, että bangladeshilaisperäinen väestö on erittäin keskittynyt verrattuna tasaisemmin jakautuneeseen irlantilaisväestöön.
Tiheysmittareiden ongelmat
Tiheysmittareihin liittyy useita yleisiä ongelmia. Väestötietoja kerätään hyvin vaihtelevista maantieteellisistä yksiköistä, jotka ovat harvoin homogeenisia taloudellisten ja ympäristöominaisuuksien suhteen. Tiheysluku on yksinkertaisesti keskiarvo kaikkine siihen liittyvine rajoituksineen, ja varovaisuutta on noudatettava sekä väestön määrittelyssä että käytetyissä pinta-alayksiköissä tai muissa yksiköissä erityisesti silloin, kun vertailuja tehdään eri maantieteellisissä mittakaavoissa. Väestötiheyden mittaaminen ulottuu laajemmalle kuin pelkkä väestötiheys eli ihmisten määrä pinta-alayksikköä kohti. Hyödylliset kansalliset vertailut voivat perustua tiheyteen, joka määritellään suhteessa viljeltävään tai viljeltyyn maahan. Esimerkiksi Egyptissä yleinen väestötiheys on alhainen suhteessa koko maan pinta-alaan, mutta korkea, jos väestön määrä suhteutetaan viljeltyyn maahan, joka on riippuvainen Niilin kastelujärjestelmästä.
Muitakin laskelmia on tehty väestömäärän suhteuttamiseksi kansantulon ja elintason tasoon. Kaupunkitasolla sellaiset mittarit kuin asukastiheys kotitaloutta tai asumisyksikköä kohti ja keskimääräinen henkilömäärä huonetta kohti tarjoavat käyttökelpoisen tavan kuvata asutusmalleja. Esimerkiksi Pariisin taajamassa vuoden 1999 väestölaskennan aikaan henkilömäärä kotitaloutta kohti vaihteli 2,82 henkilöstä esikaupunkialueilla ja 1,87 henkilöstä kantakaupungissa. Keskusta-alueen keskimääräinen henkilömäärä huonetta kohti laski 1,02:sta vuonna 1962 0,74:ään vuonna 1999.
Seuraavasti: Carrying Capacity; Central Place Theory; Geography, Population; Land Use; Peopling of the Continents.
bibliography
Chrispin, Jane, and Francis Jegede. 2000. Väestö, resurssit ja kehitys, 2. painos. London: Harper Collins.
Clarke, John I. 1972. Population Geography, 2. painos. Oxford: Pergamon.
Peach, Ceri. 1996. ”Does Britain Have Ghettos?” Transactions of the Institute of British Geographers, new series 21: 216-235.
Plane, David A., and Peter A. Rogerson. 1994. The Geographical Analysis of Population, with Applications to Planning and Business. New York: Wiley.
Vallin, Jacques. 2002. ”Demografisen siirtymän loppu: Relief or Concern?” Population and Development Review 28(1) 108-109.
KUVIO 3
Philip E. Ogden
.