BIBLIOGRAFIA
Sosiaalisilla normeilla tarkoitetaan sääntöjä ja odotuksia siitä, miten ihmisten tulisi käyttäytyä ryhmässä tai kulttuurissa, ja ne koskevat yleisesti hyväksyttyjä ajattelu-, tunne- ja käyttäytymistapoja, joista ihmiset ovat samaa mieltä ja jotka he hyväksyvät oikeiksi tai asianmukaisiksi. Voidaan erottaa erilaisia normeja: muun muassa sosiaalisen vastuun normi, joka määrää, että ihmisten tulisi auttaa muita, jotka ovat heistä riippuvaisia; sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai reiluuden normi, joka liittyy resurssien oikeudenmukaiseen jakamiseen; ja sosiaalisen sitoutumisen normi, joka koskee jaettua näkemystä siitä, että ihmisten tulisi kunnioittaa sopimuksiaan ja velvollisuuksiaan.
Amerikkalainen sosiologi Alvin Gouldner (1960) ehdotti ensimmäisenä yleismaailmallisen, yleistyneen vastavuoroisuusnormin olemassaoloa. Hän väitti, että lähes kaikki yhteiskunnat hyväksyvät jonkinlaisen vastavuoroisuusnormin ja että vain muutamat jäsenet – hyvin nuoret, sairaat ja vanhukset – ovat siitä vapautettuja. Normi säätelee tavaroiden ja palvelujen vaihtoa ihmisten välillä jatkuvissa ryhmä- tai yksilösuhteissa ja määrää, että ihmisten on autettava niitä, jotka ovat auttaneet heitä, että ihmiset eivät saa vahingoittaa niitä, jotka ovat auttaneet heitä, ja että niille, jotka eivät vastaa vastavuoroisesti, voidaan määrätä oikeutettuja seuraamuksia. Vastavuoroisuus edellyttää siis myönteisiä reaktioita suotuisaan kohteluun ja kielteisiä reaktioita epäsuotuisaan kohteluun. Vaihdettavat asiat voivat olla heteromorfisia, toisin sanoen tavarat tai palvelut voivat olla konkreettisesti erilaisia mutta samanarvoisia, kuten vaihtokumppanit kokevat. Asiat voivat myös olla homomorfisia eli tavarat tai palvelut voivat olla suunnilleen samanarvoisia tai identtisiä. Viimeaikainen kehitys osoittaa tukea Gouldnerin yleiselle väitteelle normin universaalisuudesta (Cosmides ja Tooby 1992; Ridley 1997; Sober ja Wilson 1998; kädellisten osalta ks. De Waal, 1982, 1996).
Normilla on tärkeitä sosiaalisia tehtäviä jatkuvissa suhteissa. Se lisää sosiaalista vakautta sosiaalisissa ryhmissä tai järjestelmissä, ja se jäsentää ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Lisäksi vastavuoroisuus voi toimia positiivisena, helpottavana lähtömekanismina vakaiden ja kestävien sosiaalisten suhteiden kehittymiselle vastaperustetuissa suhteissa. Jos sosiaalisessa vaihtosuhteessa asetetaan tulevaisuuden aikaperspektiivi, normi estää vaihtokumppaneita harjoittamasta ei-vastavuoroisia, itsekkäitä ja/tai hyväksikäyttäviä liikkeitä ja edistää siten heidän keskinäistä yhteistyötään. Tällaisena aikamuuttuja lisää vastavuoroisuuden kautta sosiaalisen järjestelmän vakautta (Axelrod 1984).
Vastavuoroisuus on evolutiivinen tekijä, joka voi suosia muun muassa sukulaisten (kin selection ; Hamilton 1964) ja ei-sukulaisten (reciprocal altruism, Trivers 1971; Axelrod ja Hamilton 1981) välistä altruismia. Sellaisena se on tärkeä tekijä monien lajien, myös ihmisten, sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja se vaikuttaa erilaisiin käyttäytymismuotoihin, kuten auttamiseen (Lorenz 1966), yhteistyöhön (Axelrod 1984), pyyntöjen noudattamiseen taloudellisessa kanssakäymisessä (Cialdini 1993), konfliktien käsittelyyn ja niihin liittyviin terveyshaittoihin organisaatioympäristöissä (Buunk ja Schaufeli 1999) sekä kansainvälisissä konflikteissa käytäviin neuvotteluihin ja neuvotteluihin (Lindskold 1978).
Merkkinä sen merkityksestä sosiaalisissa suhteissa on kehittynyt mekanismeja, jotka havaitsevat huijarit (eli vastikkeettomat tai hyväksikäyttäjät; ks. Cosmides ja Tooby 1992; Wright 1994). Lisäksi negatiivista vastavuoroisuutta koskeva tutkimus on osoittanut vahvan yhteyden huijareiden suorittaman vastavuoroisuusnormin rikkomisen ja normeja vahvistavien, rankaisevien, aggressiivisten toimien välillä, mikä on esimerkki lex talionis -periaatteesta eli ”silmä silmästä” -tendenssistä. Tähän tutkimukseen liittyi Axelrodin (1986: rankaiseva metanormi ) ja Boydin ja Richersonin (1992: moralistiset strategiat ) tietokonesimulaatioita, Brosnanin ja De Waalin (2003: oikeudenmukaisuuden vastenmielisyys ) kädellisillä tekemiä tutkimuksia sekä ihmisillä tehtyjä neuropsykologisia tutkimuksia (esim. De Quervain ym. 2004: altruistinen rankaiseminen ). Kaikkien näiden tutkimusten tuloksista kävi yleisesti ilmi, että a) sosiaalisissa vaihtosuhteissa vastavuoroisuuden normin rinnalle on kehittynyt toissijaisia, rankaisevia normeja, jotka sanelevat eri lajeissa edellisen laillista, aggressiivista toimeenpanoa, ja b) että tehokkaat vastatoimet rikkojia tai huijareita vastaan voivat olla tyydyttävämpiä kuin tehottomat vastatoimet.
Ryhmien välisissä suhteissa laajalle levinnyt ilmiö on ryhmänsisäinen suosiminen tai ryhmänsisäinen puolueellisuus: Yksilöt arvioivat omaa ryhmäänsä (tai sisäistä ryhmäänsä) ja sen jäseniä suotuisammin kuin ulkopuolista ryhmää ja sen jäseniä asiaankuuluvilla ulottuvuuksilla, tai he kohdentavat enemmän arvostettua resurssia (rahaa) sisäisen ryhmän jäsenille kuin ulkopuolisen ryhmän jäsenille. Monet sosiaalipsykologiset teoriat, kuten sosiaalisen identiteetin teoria (Tajfel ja Turner 1986) ja itsekategorisointiteoria (esim. Hogg 1992), toimivat tämän ilmiön pääasiallisina selittäjinä. Viimeaikainen kehitys on kuitenkin osoittanut, että myös ryhmänsisäinen vastavuoroisuus voi ainakin osittain selittää tämän laajalle levinneen ryhmien välisen käyttäytymisen (Gaertner ja Insko 2000; Rabbie ja Lodewijkx 1994; Stroebe, Lodewijkx ja Spears 2005).
KATSO MYÖS Altruismi; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologia; Evoluutiopsykologinen psykologinen tutkimus. 1984. Yhteistyön evoluutio. New York: Basic Books.
Axelrod, Robert. 1986. Evolutiivinen lähestymistapa normeihin. American Political Science Review 80 (4): 1095-1111.
Axelrod, Robert ja William D. Hamilton. 1981. The Evolution of Cooperation. Tiede 211: 1390-1396.
Boyd, Robert ja Peter J. Richerson. 1992. Punishment Allows the Evolution of Cooperation (or Anything Else) in Sizable Groups. Ethology and Sociobiology 13 (3): 171-195.
Brosnan, Sarah F., ja Frans B. M. De Waal. 2003. Monkeys Reject Unequal Pay. Nature 425: 297-299.
Buunk, Bram P., ja Wilmar B. Schaufeli. 1999. Vastavuoroisuus ihmissuhteissa: An Evolutionary Perspective on Its Importance for Health and Well-being. Teoksessa European Review of Social Psychology, vol. 10, toim. Wolfgang Stroebe ja Miles Hewstone, 259-291. New York: Wiley.
Cialdini, Robert B. 1993. Influence: Science and Practice. 3rd ed. New York: HarperCollins.
Cosmides, Leda ja John Tooby. 1992. Cognitive Adaptations for Social Exchange. Teoksessa The Adapted Mind, toim. Jerome H. Barkow, Leda Cosmides ja John Tooby, 163-228. New York: Oxford University Press.
De Quervain, Dominique, J-F., Urs Fischbacher, Valerie Treyer, et al. 2004. Altruistisen rankaisemisen hermostollinen perusta. Science 305: 1254-1258.
De Waal, Frans B. M. 1982. Simpanssien politiikka: Power and Sex among Apes. London: Jonathan Cape.
De Waal, Frans B. M. 1996. Good Natured: The Origins of Right and Wrong in Humans and Other Animals. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Gaertner, Lowell ja Chester A. Insko. 2000. Intergroup Discrimination in the Minimal Group Paradigm: Categorization, Reciprocation or Fear? Journal of Personality and Social Psychology 79: 77-94.
Gouldner, Alvin W. 1960. The Norm of Reciprocity: A Preliminary Statement. American Sociological Review 25: 161-178.
Hamilton, William. D. 1964. The Genetical Evolution of Social Behavior, osat 1 ja 2. Journal of Theoretical Biology 7: 1-52.
Hogg, Michael. 1992. The Social Psychology of Group Cohesiveness: From Attraction to Social Identity. London: Harvester-Wheatsheaf.
Lindskold, Svenn. 1978. Luottamuksen kehittyminen, GRIT-ehdotus ja sovittelevien tekojen vaikutukset konflikteihin ja yhteistyöhön. Psychological Bulletin 85 (4): 772-793.
Lorenz, Konrad. 1966. On Aggression. Trans. Marjorie Kerr Wilson. New York: Harcourt, Brace and World.
Rabbie, Jaap M. ja Hein F. M. Lodewijkx. 1994. Konflikti ja aggressio: An Individual-Group Continuum. Teoksessa Advances in Group Processes, vol. 11, toim. Barry Markovsky, Karen Heimer, Jodi O’Brien ja Edward L. Lawler, 139-174. Greenwich, CT: JAI Press.
Ridley, Matt. 1997. The Origins of Virtue. London: Penguin.
Sober, Elliott ja David S. Wilson. 1998. Unto Others: The Evolution and Psychology of Unselfish Behavior. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Stroebe, Katherine E., Hein F. M. Lodewijkx ja Russell Spears. 2005. Do Unto Others as They Do Unto You: Reciprocity and Social Identification as Determinants of Ingroup Favoritism. Personality and Social Psychology Bulletin 31 (6): 831-845.
Tajfel, Henri ja John C. Turner. 1986. The Social Identity Theory of Intergroup Behavior. Teoksessa The Social Psychology of Intergroup Relations, 2. painos, toim. Stephen Worchel ja William G. Austin, 7-24. Chicago: Nelson-Hall.
Trivers, Robert. 1971. Vastavuoroisen altruismin evoluutio. Quarterly Review of Biology 46: 35-57.
Wright, Robert. 1994. Moraalinen eläin: Why We Are the Way We Are: The New Science of Evolutionary Psychology. New York: F. M. Lodewijkx
Hein F. M. Lodewijkx
.