Courtesy of the artist
Se on tapahtunut kerta toisensa jälkeen viime vuosina. Joku parikymppinen kertoo minulle, kuinka paljon hän rakastaa Fleetwood Macia ja erityisesti sen monsterimyyntialbumia Rumours. Reaktioni on aina sama. Heidän reaktionsa on poikkeuksetta syvä hämmästys. En koskaan voinut sietää tuota levyä.
Vuonna 1977, kun Fleetwood Macin 11. studioalbumi ilmestyi, työskentelin levykaupassa Rockvillessä, Mhd. Sanomattakin on selvää, että kuulin Rumoursia paljon. Tunnen kappaleet liiankin hyvin. Itse asiassa, 35 vuotta myöhemmin osaan vieläkin kertoa, mikä levymerkki ja numero levyn selkämyksessä on: Warner BSK 3010. (Varaston seuraamiseksi ennen viivakoodeja kirjoitimme – paperille oikealla kynällä, joka kävi läpi hiilipaperin – kaikkien myymiemme levyjen etiketin ja numeron.)
Mutta se ei ollut jatkuva kuuntelu myymälässä, joka käänsi Rumoursin mieleni. Ymmärtääkseen välinpitämättömyyttäni – halveksunnan rajamailla – tätä levyä kohtaan on ajateltava rockmusiikin tilaa vuonna 1977. Seuraavat kappaleet myivät tuolloin hyvin: Bee Gees, The Eagles, Abba, KC and the Sunshine Band, Wings, Barry Manilow. Tällä aikakaudella Rumours oli tietysti listaykkösenä 31 viikkoa. Se oli äärimmäinen easy listening -albumi, pelkkä jalostus vanhasta L.A. Rockin kaavasta. Mutta uusia musiikillisia seikkailuja etsivälle musiikkinörtille hienoa vuonna 1977 olivat New Yorkista ja Lontoosta tulleet räväkät tuoreet kasvot ja soundit. Vuoden 1976 loppupuolella Patti Smith oli näyttänyt minulle tietä, ja sitten vuosi 77 tarjosi meille Talking Headsin, Televisionin, The Sex Pistolsin, The Ramonesin, Richard Hellin, Wiren, Elvis Costellon, The Clashin ja niin edelleen ja niin edelleen.
Koska olin kotoisin sukupolvesta, joka näki valtavia muutoksia musiikillisessa maisemassa (Beatles julkaisi kappaleen ”I Want to Hold Your Hand” vuonna 1964 ja kappaleen ”A Day in the Life” kolme vuotta myöhemmin), odotin aina musiikin louhivan uusia alueita. Ja 70-luvun alussa – Pink Floydin ja Genesiksen, Bowien ja Enon, jopa Elton Johnin ja Electric Light Orchestran myötä – rock otti riskejä. Mutta jossain vaiheessa siitä tuli mukavaa ja todella pöhöttynyttä, ja päädyimme Kansasiin, Doobie Brothersiin ja Captain and Tennilleen.
Vuosi 1977 tuntui siis siltä, että yksi sukupolvi näytti isoa sormea edelliselle, ja se tuntui hyvältä. Rock irrotti nahkansa; se oli jatkuvaa hämmästyttävää ihmettelyä ja yllätyksellisyyttä. Asenteet muuttuivat. Musiikilliset sankarini olivat todennäköisemmin DIY-kakaroita kuin supertähtiä superyhtyeissä. Keikat, joilla kävin, siirtyivät sieluttomilta stadioneilta ja areenoilta klubeille ja perustetuille tiloille. Pieniä levy-yhtiöitä, joilla oli tiukasti määritellyt soundit, ilmestyi kaikkialle, toinen keskisormi korporatiiviselle paisumiselle, joka muokkasi ja kontrolloi kuulemaamme musiikkia. Ajattelemme internetin määrittelevän musiikkiteollisuuden uudelleen, mutta sillä oli edeltäjänsä tässä.
Olemme paljon alueellisempia musiikin suhteen, jota jaamme ja kuulemme teini- ja kaksikymppisinä. Vuonna 1977 minun maailmassani ei ollut tilaa tai suvaitsevaisuutta Fleetwood Macin kaltaiselle keskitason, vaikkakin nätille, rockbändille. Rumoursin kiiltävä tuotanto tuntui suunnitellulta ja järjestelmälliseltä, mikä teki siitä sopivan kolmekymppisille ja sitä vanhemmille äideille ja isille, mutta ei levottomille 20-vuotiaille ja teini-ikäisille. Mikä saa minut ihmettelemään, miksi niin moni tässä sukupolvessa tarttuu tuohon soundiin.
Tänä aamuna, 35 vuotta sen julkaisun jälkeen, ajattelin antaa Rumoursille vielä yhden mahdollisuuden ja suoratoistin sen langattomasti kotistereoihini. Suurimmaksi osaksi tuo täydellinen kiilto ei kuulostanut yhtä kiiltävältä. Pop-listat ovat nykyään täynnä kliinistä täydellisyyttä, kelloihin ja sekvenssereihin lukittuja biittejä, jotka saavat Rumoursin tuntumaan enemmänkin satunnaiselta kotitallenteelta. Kun pääsin yli joistakin hölmöistä sanoituksista (”Lay me down in tall grass and let me do my stuff” sai minut nauramaan ääneen), huomasin sen olevan hieno levy, jonka vaikutus on kaikkialla monissa levyissä, joita nyt kuulen. Fleet Foxes ei todellakaan ole kovin kaukana Fleetwood Macista nimensä tai soundinsa puolesta … ehkä hieman tummempi. Ja siinä missä Fleetwood Mac oli vuonna 1977 musiikillisen skaalan äärimmäisellä pop-puolella, Fleet Foxes tuntuu olevan jossain keskellä, kun otetaan huomioon nykypäivän paljon äärimmäisempi maisema, jossa vaikkapa Carly Rae Jepsen on toisella puolella ja vaikkapa Godspeed You! Black Emperor äärimmäisellä puolella.
Se on kaikki suhteellista. Vuonna 2013 lockstep-tanssibiitit – elektronisen tanssimusiikin sydän – ja rumpalit, jotka soittavat click-raidoille – popin sydän – saavat Rumoursin tuntumaan orgaaniselta. Ja katsokaa kansitaidetta, jossa on haikea ja siro kuva pian pariksi tulevasta Mick Fleetwoodista ja Stevie Nicksistä. Silloin he näyttivät liian hyvin pukeutuneilta hippeiltä. Nykyään se näyttää maalaukselta kaukaiselta menneisyydeltä, melkein renessanssiajalta.
Ymmärrän, miten taide voidaan nähdä niin erilaisessa valossa, että se ei koskaan ole niin yksinkertaista kuin pelkkä musiikki, että se on aina kietoutunut kulttuuriseen ajan henkeen. Ja mikä tärkeintä, ei ole oikeaa tai väärää rakastaa sitä mitä rakastaa. Mutta on viisasta pitää mieli avoimena, ja se on helpompaa iän myötä. Tästä huolimatta en aio laittaa Rumoursia takaisin stereoihin lähiaikoina. Vaikka levyllä on vahvaa biisinkirjoitusta ja rummut ja harmoniat erottuvat edukseen, nykyään on paljon bändejä, jotka tekevät yhtä hienoa musiikkia ja – minusta – ilman menneisyyden tahraa.