Yksi kahdestakymmenestäneljästä säilyneestä kopiosta itsenäisyysjulistuksen ensimmäisestä painoksesta, jonka Philadelphian kirjapainaja John Dunlap teki illalla 4. heinäkuuta 1776.
Hetki oli vihdoin tullut. Siirtomaajohtajien ja kruunun välillä oli aivan liian paljon pahaa verta harkitakseen paluuta menneisyyteen. Yhä useammat siirtokuntalaiset tunsivat, että britit riistivät heiltä paitsi rahat ja kansalaisvapaudet myös hengen. Verenvuodatus oli alkanut yli vuosi sitten, eikä tulitaukoon näyttänyt olevan juurikaan mahdollisuuksia. Mannermaan kongressin radikaali siipi vahvistui päivä päivältä. Oli aika virallisesti erota emä-Englannista. Oli aika julistaa itsenäisyys.
7. kesäkuuta 1776 Richard Henry Lee esitti kongressille päätöslauselman, jossa kolmetoista siirtokuntaa julistettiin ”vapaiksi ja itsenäisiksi osavaltioiksi”. Kongressi ei toiminut päätöslauselman johdosta välittömästi. Äänestys määrättiin heinäkuun alkupuolelle. Sillä välin tuntui aiheelliselta, että jonkinlainen selitys oli paikallaan näin rohkealle teolle. Huolellisen sanamuodon valitsemista varten valittiin viiden hengen alakomitea, johon kuuluivat Benjamin Franklin, John Adams ja Thomas Jefferson. Tällaisen asiakirjan oli oltava vakuuttava monille osapuolille. Amerikkalaiset lukisivat sen ja liittyisivät isänmaalliseen aatteeseen. Myötämieliset britit lukisivat sen ja kehottaisivat kuninkaallisia maltillisuuteen. Ulkomaiset vallanpitäjät lukisivat sen ja auttaisivat siirtomaa-armeijaa. Ne saattaisivat, ainakin jos teksti olisi vakuuttava. Viisi oli yhtä mieltä siitä, että Jefferson oli lahjakkain kirjoittaja. He antaisivat neuvoja hänen proosaansa.
Julkilausuma jakautuu kolmeen pääosaan. Ensimmäinen oli yksinkertainen tahdonilmaus. Jeffersonin sanat kaikuvat läpi vuosikymmenten amerikkalaisen elämän tähän päivään asti. Lauseet kuten ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”, ”luovuttamattomat oikeudet” ja ”elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu” ovat pomppineet amerikkalaisten huulilta kouluiässä ja eläkkeellä. Kaikki sisältyvät ensimmäiseen jaksoon, jossa hahmotellaan valistuneiden johtajien perusperiaatteita. Seuraava jakso on luettelo epäkohdista eli siitä, miksi siirtokunnat pitivät itsenäisyyttä aiheellisena. Kuningas Yrjö oli syyllistynyt ”toistuviin loukkauksiin”, joiden tarkoituksena oli perustaa ”ehdoton tyrannia” Pohjois-Amerikkaan. Hän on ”ryöstänyt meremme, polttanut kaupunkimme ja tuhonnut kansamme elämän”. Amerikkalaisten oli vaikea kiistää hänen näkökantojaan. Loppukappaleessa puretaan virallisesti siteet Britanniaan. Se myös osoittaa nykylukijalle, miten rohkeasti kukin allekirjoittanut valtuutettu oli ottanut sen vastaan. He olivat nyt virallisesti syyllistyneet maanpetokseen ja hirtettäisiin hirsipuussa, jos heidät vietäisiin kuninkaalliseen tuomioistuimeen. Niinpä he ”vannoisivat toisilleen henkemme, omaisuutemme ja pyhän kunniamme.”
Kongressissa seurasi keskustelu. Jefferson seurasi tuskallisena, kun muut edustajat nipistivät hänen proosaansa. Jefferson oli halunnut sisällyttää tekstiin esimerkiksi kohdan, jossa kuningasta syytettiin orjakaupasta, mutta etelävaltioiden edustajat vaativat sen poistamista. Lopulta 4. heinäkuuta 1776 siirtomaat hyväksyivät asiakirjan. Äänestystulos oli kaksitoista nollaa vastaan, ja New Yorkin valtuuskunta pidättäytyi äänestämästä. Kongressin puheenjohtajana John Hancock raapusti kuuluisan allekirjoituksensa sen alareunaan, ja historiaa oli tehty. Jos amerikkalaiset onnistuisivat, heitä ylistettäisiin sankareina. Jos se epäonnistuu, heidät hirtettäisiin pettureina.