Näytelmässään No Exit (1943) Sartren hahmo Garcin väittää tunnetusti, että ”helvetti on muut ihmiset”. Tätä julistusta on pidetty myös esimerkkinä hänen filosofisesta kuvauksestaan suhteestamme toisiin ihmisiin, ja seuraavassa näemme, että tämä pitää ainakin osittain paikkansa. Ensin on kuitenkin hyödyllistä hahmotella ongelma, jota vastaan Sartren kertomus suhteista toisiin työskenteli: solipsismin ongelma.
Solipsismin riutta
Viime aikoina on toisinaan valitettu, että fenomenologia ei käsittele toista absoluuttisessa erilaisuudessaan tai aidossa toiseudessaan; termi ”toiseus” on pohjimmiltaan toiseuden synonyymi, joskin sillä on myös muutokseen ja transformaatioon liittyviä merkityksiä. Yksi syy tähän fenomenologiaa vastaan esitettyyn valitukseen on se, että se antaa ymmärtää, että havaittu kohde, kuten vuori, jota katson ikkunani ulkopuolella, ei voi olla täysin vieras niille, jotka sitä havaitsevat. Toisin sanoen tuon jotakin mukanani vuoren havaitsemiseen, ja muistatte ehkä, että Sartre vaatii, ettemme koskaan kohtaa puhdasta objektia tai asiaa sinänsä. Se tarkoittaa vain sitä, ettemme koskaan kohtaa vuorta sellaisena kuin se todella on, vaan aina suhteessa niihin aikomuksiin ja hankkeisiin, joita meillä on sitä kohtaan. Tai, kuten Heideggerin esimerkissä, emme koskaan kuule puhdasta ääntä vaan aina jonkinlaisen toiminnan ääntä, kuten ruohonleikkurin käynnistymistä tai ohi jyrisevää moottoripyörää.