9 asiaa, joita et (luultavasti) tiennyt Winston Churchillistä

Kirjassaan How to Think Like Churchill Daniel Smith kartoittaa poliitikon elämän käänteentekeviä hetkiä ja paljastaa keskeiset periaatteet, filosofiat ja päätökset, jotka tekivät hänestä sen sodanaikaisen johtajan, jollaisena hänet muistamme. Tässä History Extra -lehdessä Smith paljastaa yhdeksän vähemmän tunnettua faktaa Winston Churchillistä…

Puoli vuosisataa Churchillin kuoleman jälkeen ei taida olla yhtään brittiläistä aikalaishahmoa, jonka tarinaa olisi tutkittu niin tarkkaan kuin Churchillin. Toki hänellä on arvostelijoitaan, ja joskus hyvällä syyllä. Hän saattoi olla itsepäinen ja äkkipikainen, egon ajama ja toisinaan välinpitämätön muiden ahdinkoa kohtaan (varsinkin jos he eivät olleet brittiläisiä, englanninkielisiä tai kotoisin ”kristillisestä sivilisaatiosta”).

Mielipiteet muutamien hänen tekojensa moraalisuudesta – kuten luvan antamisesta saksalaisten kaupunkien yleispommitukseen – jakavat edelleen jyrkästi mielipiteitä. Mutta harva väittää uskottavasti, että hän oli jotain muuta kuin aikakautensa jättiläishahmo, joka kaikista virheistään huolimatta tarjosi sen, mitä Britannian kansakunta tarvitsi akuuteimpana kriisiaikanaan. How to Think Like Churchill tarkastelee Churchillin luonteenpiirteitä, ajatuksia, uskomuksia ja eräitä muita keskeisiä vaikutteita, jotka vaikuttivat hänen toimintaansa hänen elämänsä eri vaiheissa ja auttoivat määrittelemään hänen maailmankuvansa. Esiin nousee hahmo, joka on hyvin monitahoinen ja jossa yhdistyvät poikkeukselliset vahvuudet ja ominaisuudet sekä nöyristyttävät heikkoudet. Miehen, jonka elämässä oli niin monta erilaista vaihetta, on vaikea määritellä tarkalleen, kuka todellinen Churchill oli.

Winstonin lapsuus ei antanut juurikaan viitteitä siitä, että hän tulisi lähellekään vastaamaan maineikkaiden edeltäjiensä, kuten Marlborough’n herttuan kaltaisten edeltäjiensä saavutuksiin. Hän oli altis terveysongelmille, hänellä oli erilaisia puhevaikeuksia (muun muassa lörpöttely ja änkytys), ja hänen akateemisia saavutuksiaan voitiin parhaimmillaankin luonnehtia hajanaisiksi. Esimerkiksi Churchillin äidille, Lady Randolphille, heinäkuussa 1888 lähetetyssä Harrow’n koulun apulaisopettajan kirjeessä kerrottiin yksityiskohtaisesti Churchillin useista puutteista, kuten unohduksista, huolimattomuudesta ja täsmällisyyden puutteesta.

Hän aloitti koulunkäyntinsä kahdeksanvuotiaana Ascotissa sijaitsevassa St George’s -koulussa, ja erilaiset ruumiilliset heikkoudet tekivät hänestä ilmiselvän kiusaajien kohteen. Ehkä juuri nämä kokemukset saivat hänet niin päättäväiseksi vastustamaan näennäisesti mahtavia vihollisia myöhemmässä elämässään.

Churchill oli ahnaasti lukeva, joka tunnettiin kyvystään työstää valtavia määriä tekstiä ja hahmottaa nopeasti sen keskeisimmät asiat. Mieheksi, jota siteerataan englannin kielessä ehkä enemmän kuin ketään muuta, Shakespearea lukuun ottamatta, on mielenkiintoista huomata, että Churchill oli myös suuri sitaattikokoelmien ystävä. Ne olivat hänen mielestään oikotie loputtomiin tietovarantoihin.

Varhaiselämässäni (1930) hän toteaa: ”Kouluttamattoman miehen on hyvä lukea sitaattikirjoja… Kun sitaatit kaiverretaan muistiin, niistä saa hyviä ajatuksia.”

Hän oli tapaturma-altis, hän kärsi useista ikävistä kaatumisista ja vuonna 1931 hän oli osallisena melkein kuolemaan johtaneessa kolarissa henkilöauton kanssa New Yorkin kadulla. Joskus näytti siltä, että kohtalolla oli jotain epäterveellistä mielessä Churchillille, mutta häntä ei koskaan peloteltu. Itse asiassa hänen monet läheltä piti -tilanteensa tuntuivat vain rohkaisevan häntä entisestään kiusaamaan kohtaloa ja asettamaan itsensä vielä useamman vaaran eteen.

Etelä-Afrikassa: London to Ladysmith via Pretoria (1900), Churchill antoi kiistatta elävimmän käsityksen hänen suhtautumisestaan riskeihin: ”Sinun on työnnettävä pääsi leijonan suuhun, jos esityksen halutaan onnistuvan.”

Sankarinsa Shakespearen tavoin Churchill keksi tunnetusti sanan tai kaksi. Hänen katsotaan esimerkiksi keksineen sanan ”huippukokous” vuonna 1950. Hänen sanotaan myös auttaneen ”quislingin” tuloa kansankäyttöön synonyyminä petturille (Vidkun Quisling oli fasistinen sotilasupseeri, josta tuli Saksan miehittämän Norjan ministeri-puheenjohtaja vuonna 1942).

Nobel-palkintokomitea oli harkinnut kirjallisuuspalkinnon saajaksi Churchilliä useita kertoja, ennen kuin hän lopulta sai sen vuonna 1953. Komitealle 1940-luvulla laaditussa raportissa häntä pidettiin merkittävänä historioitsijana, mutta ei ehkä sellaisena, jonka työ olisi ollut niin tärkeää tai niin säihkyvää kirjallisuutta, että se olisi oikeuttanut suurimpaan palkintoon.

Vuosien ajan hänen nimeään pohdittiin, mutta lopulta hänelle myönnettiin suuri kunnianosoitus. Virallisessa perustelussa julistettiin, että palkinto oli myönnetty ”hänen historiallisen ja elämäkerrallisen kuvauksen mestarillisuudestaan sekä loistavasta puhetaidostaan ylevien inhimillisten arvojen puolustamisessa”.

Clementine Churchill oli epäilemättä ”se oikea”, mutta vaikka heidän suhteensa olikin niin vahva ja kestävä kuin heidän suhteensa olikin, Clementine ei kuitenkaan ollut Churchillin ensirakkaus. Sen kunnian sai seurapiirikaunotar Pamela Plowden. Sitten tuli Violet Asquith, pääministeri Herbert Asquithin tytär, jonka kanssa Clemmie oli hieman päällekkäin. Churchill paljasti myöhemmin, että hän ja Violet eivät olleet kaukana kihloista, ja hän olisi saattanut hyvinkin päätyä Violetin kanssa, jos Clementine olisi kieltäytynyt hänen kosinnastaan. Violet oli järkyttynyt nähdessään itsensä, kuten hän näki, jätetyksi, ja hän kieltäytyi menemästä Winstonin häihin.

Vuonna 1915 Churchill aloitti maalausuransa, ja hän loi elämänsä aikana noin 500 teosta. Hän teki lukemattomia viehättäviä, ihannoituja maisemia, joista monet jäljennettiin myöhemmin onnittelukortteihin. Pablo Picasso jopa totesi, että ”Jos tuo mies olisi maalari ammatiltaan, hänellä ei olisi vaikeuksia ansaita hyvää elantoa.”

Vuonna 1947 Churchill sai Royal Academyyn kaksi teosta, jotka hän oli jättänyt salanimellä David Winter. Kuollessaan Churchill oli asettanut Akatemiassa näytteille peräti 50 työtään.

Churchillin muihin harrastuksiin kuuluivat maisemanhoito ja hieman yllättäen myös muuraus. Hän käsitteli tätä erityistä intohimoaan The Second World War -teoksen I niteessä: ”Asuin pääasiassa Chartwellissa, jossa minulla oli paljon huvitettavaa. Rakensin omin käsin suuren osan kahdesta mökistä ja laajat keittiöpuutarhan muurit, tein kaikenlaisia kivikkopuutarhoja ja vesilaitteita sekä suuren uima-altaan, joka suodatettiin kirkkaaksi ja jota voitiin lämmittää ailahtelevan auringonpaisteemme täydentämiseksi.”

Churchill todella rakasti nautinnollista elämää, ja hän ei suvainnut juurikaan kompromisseja syömisen, juomisen ja tupakoinnin suhteen. Kun häntä vaadittiin matkustamaan lentokoneella toisen maailmansodan aikana, hän jopa muokkasi happinaamarinsa niin, että hän saattoi tupakoida sen läpi.

Hänellä oli jo nuoresta pitäen valtava ruokahalu, ja kerran hän sai koulussa selkäsaunan varastettuaan sokeria ruokakomerosta. Kuolemaansa edeltävänä vuonna Clemmie vaati häntä ryhtymään dieetille. Hänen vastauksensa oli investoida vaa’an, joka kirjasi hänen painonsa kevyemmäksi kuin aiemmin käytössä olleet vaa’at.

Churchill oli ”one-paitojen” ensimmäisiä omaksujia. Se tunnetaan nimellä ’sireenipuku’, joka sai nimensä sen sopivuudesta ilmahyökkäyksen sattuessa, ja se oli pohjimmiltaan ”kaikki yhdessä” -asu, joka oli suunniteltu sekä mukavuutta että käytännöllisyyttä silmällä pitäen.

Puvut valmistettiin useista eri materiaaleista, muun muassa villasta ja kankaasta, mutta Churchill meni askeleen pidemmälle: hän tilasi räätäliltä Turnbull & Asserilta valikoiman erivärisiä samettisia versioita (esimerkkejä voi nähdä nykyäänkin hänen perheensä kotitalossa Blenheimin palatsialueella).

Daniel Smithin How to Think Like Churchill, jonka on julkaissut Michael O’Mara Books Ltd, on nyt myynnissä.

Tämä artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran History Extra -lehdessä tammikuussa 2015

.