Amerikan intiaanihevosten historia on pitkä ja värikäs. Historioitsijat ovat yleisesti yhtä mieltä siitä, että espanjalaiset toivat hevosen uuteen maailmaan 1500-luvulla. Nämä hevoset olivat sekoitus barbin, arabialaisen ja andalusialaisen veren sekoitusta, ja niitä pidettiin tuohon aikaan maailman parhaina hevosina. Hevonen oli välttämätön Cortezin Meksikon valloituksessa. Tuon aikakauden intiaanit eivät olleet koskaan nähneet hevosia, ja heille hevosen ja ratsastajan tiimi oli jumalan kaltainen olento.
Tämän uskomuksen säilyttämiseksi intiaanien oli joidenkin vuosien ajan laitonta ratsastaa hevosella saati omistaa sellainen. Ajan myötä hevosen ja espanjalaisten karjatilojen yleistymisen myötä intiaanit kuitenkin hankkivat tämän ”ison koiran” tai ”jumalakoiran” omakseen. Hevosen hankkiminen muutti täysin tasankojen intiaanien elämäntavan ja muutti heidät ahkerista jalankulkijoista paimentolaisiksi metsästäjiksi ja sotureiksi.
Hevonen sai aikaan kulttuurin, joka oli täysin riippuvainen itsestään. Ennen hevosen tuloa intiaaniheimot olivat käyttäneet koiria pienten siirrettävien suojien kantamiseen; hevosen tulon jälkeen siirrettävistä suojista tuli suuria koristeellisia tipejä.
Myös metsästys sai uuden muodon. Ennen hevosta ensisijainen metsästystapa oli ajaa riistalauma jyrkänteen yli. Hevosen saapumisen jälkeen intiaanit pystyivät metsästämään hevosen selästä ja valitsemaan saaliiksi vain halutuimmat kohteet.
Hevosvarkaudesta heimojen välillä tuli tasankojen ykkösurheilulaji, ja sitä pidettiin kunniallisena tapana nuorelle soturille hankkia kokemusta ja mainetta. Hevoset merkitsivät tasankoheimoille rikkautta, ja niitä käytettiin laajalti vaihtokauppaan ja lahjoihin.
Monet uskonnolliset seremoniat perustuivat hevoseen ja sen panokseen intiaanien elämässä. Yksi mielenkiintoisimmista oli hevoslääkintäkultti, jota useimmat tasankoheimot harjoittivat. Oglala-dakota-heimolla oli taidokas hevoslääkintäkultti, johon kuului hevosia jäljittelevä tanssi. Oglala-heimo käytti hevoslääkintää vaikuttaakseen hevoskilpailujen lopputulokseen, parantaakseen sairaita ja haavoittuneita hevosia, rauhoittaakseen riitaisan hevosen ja saadakseen tammat saamaan hienoja varsoja. Hevoslääkintämiehet ja -naiset olivat heimojensa arvostetuimpia jäseniä.
Vuonna 1888 tunnettu lännentaiteilija ja kirjailija Frederic Remington sanoi hevosesta: ”Yksi asia on varma; kaikista niistä jäänteistä, jotka espanjalainen on jättänyt kunnioittamaan valtakuntaansa Amerikassa, ei ole yhtään arvokkaampaa kuin hänen hevosensa … espanjalaisen hevosia löytyy nykyään lukemattomia tuhansia Montezumas-kaupungista aina ikuisen lumen seuduille; ne ovat varttuneet hevosrikkautemme rikkauteen, ja ne tekevät merkittävän vaikutuksen maan hevosiin. Ne ovat kantaneet mauria, espanjalaista valloittajaa, intiaania, vuoristomiestä ja vaqueroa uransa kaikissa loistokkaissa vaiheissa.” – HORSES OF THE PLAINS, Century Magazine.
Yksi intiaanihevosen pitkän uran värikkäimmistä jaksoista oli miljoonien villien longhorn-karjujen kerääminen Texasin vuoristoalueilta osavaltioiden välisen sodan jälkeen. Ne uittivat kaikki joet Teksasista Kanadaan, kestivät ryntäyksiä, tornadoja, raekuuroja ja jäätäviä lumimyrskyjä. Ne tekivät kaiken tämän ruokkiessaan ruohoa ja pensaita ilman viljaa, ja ne selviytyivät siitä valmiina uuteen. Eivätkä useimmat niistä olleet juurikaan suurempia kuin longhornit, joita ne ajoivat.
Yhdysvaltojen armeija huomasi intiaanien valloittamisyrityksessään, että ainoa keino hallita näitä ihmisiä tehokkaasti oli ottaa hevoset heiltä pois. Toistuvat tapaukset intiaanien hevoslaumojen täydellisestä joukkomurhasta ovat dokumentoituja todisteita – mykkä todistus tämän rodun sitkeydestä. Ne olivat parempia kuin mikään, mitä ratsuväki pystyi niitä vastaan asettamaan.
Intiaanihevonen on vaikuttanut useiden amerikkalaisten rotujen syntyyn. Morgan, Quarter Horse, American Saddlebred ja Tennessee Walker ovat vain muutamia niistä, ja useimmat värillisistä roduista juontavat juurensa intiaanihevoseen, esimerkiksi Paint, Palomino, Appaloosa ja Buckskin.