Funktionalismin perustelut
David Mitrany, romanialaissyntyinen brittiläinen tutkija, liittyy läheisimmin funktionaalisen lähestymistavan edistämiseen. Mitrany työskenteli toisen maailmansodan aikana Britannian ulkoministeriössä suunnittelemassa sodanjälkeistä jälleenrakennusta, ja hän sai vaikutteita osittain Yhdysvaltain presidentin Franklin Delano Rooseveltin hallinnon New Deal -julkisten töiden ohjelmista. Mitrany sai vaikutteita myös siitä, että hän seurasi Normandian maihinnousun ja Euroopan sodanjälkeistä hallintoa koskevien suunnitelmien valmistelemiseksi tehtyjä monimutkaisia liittoutumien välisiä yhteistyöprosesseja. Tennessee Valley Authority (TVA) oli esimerkki uudesta instituutiosta, joka tarjosi erityistä julkista palvelua, joka oli irrotettu osavaltiovallan alueellisesta perustasta. TVA:n tapauksessa seitsemän osavaltion hallitukset luopuivat toimivallastaan joen valuma-alueella ja sopivat perustavansa yhden viraston, jonka tehtävänä oli kehittää ja toteuttaa kunnianhimoinen suunnitelma, joka koski patojen rakentamista, vesirakentamista, sähköntuotantoa ja työpaikkojen luomista alueelle, joka kärsi säännöllisesti tulvavahingoista. Mitrany kannatti useiden vastaavalla tavalla perustettujen teknisten ja tieteellisten virastojen perustamista, joilla olisi mahdollisesti maailmanlaajuinen ulottuvuus infrastruktuuri- ja jälleenrakennusohjelmien toteuttamiseksi ja jotka organisoitaisiin pikemminkin tekniseltä tai toiminnalliselta kuin alueelliselta pohjalta.
Monet erikoistuneet virastot olivat itse asiassa olemassa jo ennen Mitranyn kirjoitusta ja YK:n perustamista. Aikaisemmat erilaiset niin sanotut julkiset kansainväliset liitot, kuten vuonna 1865 perustettu Kansainvälinen televiestintäliitto (ITU) ja vuonna 1875 perustettu Maailman postiliitto, pyrkivät sekä edistämään että sääntelemään näitä uusia teknologioita. Kansainvälisen työjärjestön (ILO) perustaminen vuonna 1919 vakiinnutti järjestäytyneen työelämän aseman kansainvälisessä ihmisoikeusnormien asettamisessa. Mitranyn kirjoitusten ja edunvalvonnan avulla edistettiin sekä olemassa olevien järjestöjen määrän ja tehtävien laajentamista että uusien järjestöjen perustamista ja niiden koordinointia YK:n suojeluksessa. Mitranyn ”toimivaksi rauhanjärjestelmäksi” kutsuman järjestelmän rakentaminen perustui kaksitahoiseen prosessiin. Ensinnäkin ohjelma siirrettäisiin asteittain toiminnallisille virastoille, prosessia kutsutaan ”tehtävien laajentamiseksi”. Tämä prosessi laajentaisi virastojen mandaattia ja toimivaltaa suhteessa kansallisten hallitusten mandaattiin ja toimivaltaan. Tämän jälkeen näiden virastojen hallinnoitavaksi tuleva keskinäisriippuvaisten suhteiden verkosto, prosessia kutsutaan spilloveriksi, loisi niin sanotun työrauhajärjestelmän jäsenten välille.
Tämä argumentti kypsyi myöhemmin monissa hallintoteorian kirjoittajissa 1970-luvulla ja sen jälkeen. Nämä kirjoittajat kuvasivat usein virastojen toimivallan laajentumisprosessia siten, että kansainväliset järjestöt saisivat asteittain normatiivista, sääntöjä luovaa, sääntöjä toimeenpanevaa ja lopulta ohjelmallista vastuuta. Esimerkiksi vuonna 1956 perustettu Kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA) laajensi vähitellen tehtäviään vähäisestä teknisestä avusta ydinaseiden leviämisen estämisestä tehdyn sopimuksen puitteissa kehitettyihin poikkeuksellisiin oikeudellisiin tarkastusvaltuuksiin. IAEA:n eri puolilla maailmaa hallinnoima ydinmateriaalivalvontajärjestelmä on kehittynein esimerkki toimivasta sääntelyjärjestelmästä. Mitrany väitti myös, että virastot voisivat soveltaa pakotteita maihin, joiden katsotaan toimivan kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Jälleen kerran IAEA on hyvä esimerkki sen roolin kautta YK:n erityiskomission (UNSCOM) ohjelmassa, jolla pyrittiin havaitsemaan ja tuhoamaan Irakin kemiallisten ja biologisten aseiden ohjelma vuoden 1991 jälkeen.
Vuoden 1945 jälkeen uusien toiminnallisten virastojen perustamisen painopiste siirtyi tieteellisestä yhteistyöstä kohti taloudellista kehitystä. Vuonna 1944 perustettujen Bretton Woods -organisaatioiden lisäksi vuonna 1956 perustetun Kansainvälisen rahoituslaitoksen (International Finance Corporation, IFC) ja vuonna 1960 perustetun Kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestön (International Development Association, IDA) kaltaiset alajärjestöt merkitsivät Maailmanpankkiryhmän tehtävien laajentumista. Erikoistuminen jatkui YK:n teollisen kehityksen järjestön (UNIDO) perustamisen myötä vuonna 1967. Nämä virastot ja ohjelmat luotiin tarkoituksella erottamaan toiminnallinen yhteistyö YK:n yleiskokouksessa ja turvallisuusneuvostossa käydyistä poliittisista ja turvallisuuskiistoista. Tämä pyrkimys erottaa ja erottaa toisistaan teknis-hallinnollinen lähestymistapa toiminnallisiin virastoihin, ikään kuin matalan politiikan luokka voitaisiin pitää erillään korkeasta politiikasta, osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi toiminnallisten virastojen myöhemmässä kehityksessä. Vuoden 1970 jälkeen, kun globaali etelä (eli kehitysmaat, yleensä eteläiseltä pallonpuoliskolta) saivat ääntenenemmistön YK:n yleiskokouksessa ja erityisjärjestöjen johtokunnissa, niiden toimeksiantoja mukautettiin yhä enemmän kehitysyhteistyön painopisteiden mukaisiksi. Näin tehtävien laajentaminen ja levittäminen saivat uusia merkityksiä monenvälisten avustusohjelmien edistämiseksi ja levittämiseksi. Virastot joutuivat myös yhä useammin poliittisten kiistojen kohteeksi määritellessään toimintakenttäänsä.