Englanti ja Wales Muokkaa
Kunkin kreivikunnan sheriffin oli palautettava jokaiseen neljännesvuosikokoukseen ja assizesiin (tai tarkemmin sanottuna oyerin ja terminerin ja gaol deliveryin toimikuntaan) 24 miestä kreivikunnasta ”tutkimaan, esittelemään, suorittamaan ja tekemään ja toimeenpanemaan kaikki ne asiat, jotka kuninkaamme herra kuningas (tai kuningattaremme rouva kuningatar) heille silloin käskee”. Suurilla valamiehillä ei ollut omaisuusvaatimuksia assizeissa tai kaupunginosien neljännesvuosikokouksissa, mutta kreivikuntien neljännesvuosikokouksissa heillä oli sama omaisuusvaatimus kuin pienillä valamiehillä. Assizeissa valamiehistö koostui kuitenkin yleensä kreivikunnan korkea-arvoisista herrasmiehistä.
Kun huutaja oli avannut oikeuden kuuluttamalla, kutsuttiin valamiehistöön kutsuttujen nimet ja he vannoivat valan. Heitä oli vähintään 14 ja enintään 23. Puheenjohtajana toiminut henkilö (tuomari assizeissa, puheenjohtaja kreivikunnan istunnoissa, pöytäkirjanpitäjä kaupunginosien istunnoissa) antoi valamiehistölle syytteen, eli hän kiinnitti heidän huomionsa käsiteltävinä olevissa eri asioissa oleviin seikkoihin, jotka vaativat selvennystä.
Syytteen annettuaan valamiehistö vetäytyi omaan huoneeseensa saatuaan vastaanotetuksi syytekirjat. Todistajat, joiden nimet oli merkitty kuhunkin syytekirjelmään, vannoivat valan sitä mukaa, kun he tulivat kuultaviksi, suuren valamiehistön huoneessa, ja valan antoi työnjohtaja, joka kirjoitti nimikirjaimensa todistajan nimen kohdalle syytekirjelmän kääntöpuolelle. Ainoastaan syyttäjän todistajia kuultiin, sillä suuren valamiehistön tehtävänä oli ainoastaan tutkia, oliko syytetyn asettamiselle syytteeseen riittävät perusteet. Jos enemmistö valamiehistä (vähintään 12) katsoi, että näin esitetty todistusaineisto muodosti riittävän perusteen syytteen nostamiselle, setelin kääntöpuolelle merkittiin sanat ”a true bill”. Jos he olivat päinvastaista mieltä, heidän tilalleen merkittiin lause ”not a true bill” tai latinankielinen sana ignoramus (”emme tiedä” tai ”olemme tietämättömiä”), ja lakiesitys sanottiin ”ignoreeratuksi” tai hylätyksi. Valamiehistö saattoi todeta, että yhden syytekohdan syyte oli oikea, ja jättää sen huomiotta toisen syytekohdan osalta; tai yhden vastaajan osalta ja toisen vastaajan osalta ei; mutta he eivät voineet valamiehistön tapaan tehdä erityistä tai ehdollista päätöstä tai valita osaa syytekohdasta oikeaksi ja hylätä toista osaa. Kun jotkin syytteet oli ”todettu”, jotkut valamiehistön jäsenet tulivat ulos ja luovuttivat syytteet käräjäviskaalille (assizesissa) tai rauhantuomarille, joka ilmoitti tuomioistuimelle vangin nimen, syytteen ja suuren valamiehistön merkinnät. Tämän jälkeen valamiehistö vetäytyi ja käsitteli muita laskuja, kunnes kaikki oli käsitelty, minkä jälkeen tuomari, puheenjohtaja tai pöytäkirjanpitäjä vapautti valamiehistön.
Jos lakiehdotus hylättiin, vaikka sitä ei voitu palauttaa uudelleen suuren valamiehistön käsiteltäväksi samassa istunnossa tai istuntojaksolla, se voitiin esittää myöhemmissä istunnoissa tai istuntojaksoilla, mutta ei samasta rikoksesta, jos pieni valamiehistö oli antanut tuomion.
Vakiintuneesti syytekirjelmät esitettiin sen jälkeen, kun tuomarit olivat kuulustelleet heitä. Tämän ei kuitenkaan aina tarvinnut tapahtua. Tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta kuka tahansa henkilö saattoi esittää syytekirjelmän toista vastaan suurelle valamiehistölle ilman, että syytteen todenperäisyyttä oli aiemmin tutkittu tuomarin edessä. Tämä oikeus oli aikoinaan yleinen, ja sitä käytettiin usein väärin. Vexatious Indictments Act vuodelta 1859 hillitsi väärinkäyttöä huomattavasti. Laissa säädettiin, että tiettyjen siinä lueteltujen rikosten (väärä vala, kunnianloukkaus jne.) osalta syytteen esittäjän oli sitouduttava tunnustamaan syytteen nostaminen tai todistelun antaminen syytettyä vastaan, tai vaihtoehtoisesti hänellä oli oltava (erikseen mainittu) tuomioistuimen lupa tehdä niin.
Jos syyte todettiin syytetyn poissa ollessa, eikä hän ollut vangittuna eikä häntä ollut sidottu saapumaan assizes- tai istuntokäsittelyyn, henkilö haastettiin oikeuteen, koska syytteen ”käsitteleminen” syytetyn poissa ollessa on Englannin lain vastaista.
Suuren valamiehistön tehtävät kävivät vähitellen tarpeettomiksi, kun committal-menettelyt kehittyivät maistraattien tuomioistuimissa vuodesta 1848 alkaen, kun (kolmella) Jervis-lailla, kuten Justices Protection Act 1848, kodifioitiin ja laajennettiin huomattavasti maistraattien tehtäviä oikeudenkäyntiä edeltävässä menettelyssä; nämä menettelyt kehittyivät melkeinpä itse oikeudenkäynnin toistoksi. Vuonna 1933 grand jury lakkasi toimimasta Englannissa Administration of Justice (Miscellaneous Provisions) Act 1933:n nojalla, ja se lakkautettiin kokonaan vuonna 1948, kun Criminal Justice Act 1948 kumosi vuoden 1933 lausekkeen, joka sääti grand juryjen toiminnan ulkomailla toimivia virkamiehiä koskevissa rikoksissa.
SkotlantiEdit
Skotlannissa grand jury otettiin käyttöön ainoastaan maanpetosoikeudenkäyntejä varten vuosi Englannin kanssa tapahtuneen liiton jälkeen IsonBritannian parlamentin lailla vuodelta 1708 (Treason Act 1708). Lain III pykälässä edellytettiin, että skotlantilaiset tuomioistuimet käsittelevät maanpetos- ja maanpetosrikostapaukset englantilaisten menettely- ja todistussääntöjen mukaisesti. Tämä sääntö kumottiin vuonna 1945.
Ensimmäinen tämän lain mukainen Skotlannin suuri valamiehistö kokoontui Edinburghissa 10. lokakuuta 1748 käsittelemään syytteitä niitä kapinallisia vastaan, jotka eivät olleet antautuneet vuoden 1745 jakobiittikapinan jälkeen.
Kertomus sen ensimmäisestä käytöstä Skotlannissa havainnollistaa toimielimen ominaispiirteitä. Se koostui 23 hyvästä ja laillisesta miehestä, jotka valittiin 48 kutsutun joukosta: 24 Edinburghin kreivikunnasta (Midlothian), 12 Haddingtonista (East Lothian) ja 12 Linlithgow’sta (West Lothian). Tuomioistuin koostui kolmesta High Court of Justiciaryn (Skotlannin korkeimman rikostuomioistuimen) tuomarista, joista Tinwald (Justice Clerk) valittiin presesiksi (puheenjohtajaksi). Tuomioistuimen sinetillä varustettuja ja clerkin allekirjoittamia haasteita annettiin lukuisille henkilöille eri kreivikunnissa, ja heitä vaadittiin saapumaan todistajiksi 100 punnan uhkasakon uhalla. Puheenjohtajat nimesivät Sir John Inglis of Cramondin suuren valamiehistön esimieheksi, joka vannoi ensin valan englantilaiseen tapaan suutelemalla kirjaa; muut seurasivat kolme kerrallaan; tämän jälkeen lordi Tinwald ilmoitti valamiehille, että koska hänen majesteettinsa asianajajalla oli ennen unionia valta nostaa syyte maanpetoksesta ketä tahansa henkilöä vastaan, joka näytti syylliseltä tosiseikoista tehdyn ennakkotiedon perusteella, nyt oli poissa, heille, suurelle valamiehistölle, annettiin valta, ja 12:n valamiehistön jäsenen oli oltava yhtä mieltä asiasta, ennen kuin oikeaa laskua voitiin löytää. Tämän jälkeen oikeudessa nostettiin syyte, ja siinä mainitut todistajat kutsuttiin paikalle ja vannottiin valan vannomiseksi, minkä jälkeen valamiehistö vetäytyi valtiovarainministeriön istuntosaliin ja todistajat vietiin sen lähellä olevaan huoneeseen, josta heidät kutsuttiin erikseen kuultaviksi. Kaksi kruunun asianajajaa oli läsnä kuulustelussa, mutta ei ketään muuta; ja kun he olivat lopettaneet ja valamiehistön mielipide oli koottu, syytekirjelmä palautettiin ”true bill”, jos syytteet katsottiin toteen näytetyiksi, tai ”ignoramus”, jos ne olivat epävarmoja. Käsittelyä jatkettiin viikon ajan, jona aikana 55 laskusta 42 hyväksyttiin ja 13 hylättiin.
Parlamentin myöhemmissä 1800-luvulla antamissa maanpetosta koskevissa laeissa tätä erityismenettelyä ei täsmennetty, eikä suurta valamiehistöä enää käytetty.
IrlantiEdit
Irlannissa suuret valamiehistöt olivat aktiivisia jo keskiajalta lähtien Irlannin herruuden (Lordship-of-Irland of Ireland) aikana englantilaishallinnon valvonnassa olleissa saaren osissa (The Pale), jota seurasi Irlannin kuningaskunta. Ne toimivat pääasiassa paikallishallinnon viranomaisina kreivikuntatasolla. Järjestelmä oli niin sanottu, koska valamiesten oli esiteltävä julkisia töitä koskevat ehdotuksensa ja talousarvionsa tuomioistuimessa tuomarin virallista hyväksyntää varten. Suuret valamiehet olivat yleensä suurimpia paikallisia veronmaksajia, ja siksi heillä oli taipumus olla suurimpia maanomistajia, ja eläkkeelle jäädessään he valitsivat uusia jäseniä samasta taustasta.
Julkisten töiden tehtävästään poiketen he olivat kiinteistönomistajina myös päteviä istumaan rikosoikeudellisissa valamiehistöissä, jotka kuulivat valamiesoikeudenkäyntejä, ja heillä oli oikeudenkäyntiä edeltävä tuomaritehtävä vakavissa rikostapauksissa. Monet heistä istuivat myös tuomareina tuomitsemassa vähemmän vakavia tapauksia.
He olivat yleensä varakkaita ”maalaisherroja” (eli maanomistajia, maaherroja, maanviljelijöitä ja kauppiaita):
Laajamaalainen herrasmies suurten valamiehistöjen jäsenenä…keräsi paikalliset verot, nimitti vanhojen ystäviensä veljenpojat keräämään niitä ja kulutti ne, kun ne oli kerätty. Hän valvoi holhouslautakuntia ja nimitti sairaalalääkärit, sääti köyhien ruokavaliota, määräsi sakkoja ja hoiti lainkäyttöä pikkukokouksissa.
Vuosina 1691-1793 toisinajattelijoita ja roomalaiskatolisia suljettiin jäsenyyden ulkopuolelle. Vallan ja varallisuuden keskittyminen muutamalle perheelle aiheutti ajan mittaan mielipahaa. Koko paikallishallintojärjestelmä alkoi muuttua edustuksellisemmaksi, kun vuonna 1840 hyväksyttiin Municipal Corporations (Ireland) Act. Mielipiteiden kasvavat eroavaisuudet näkyvät Isaac Buttin johtamassa parlamentin alahuoneen keskustelussa 8. maaliskuuta 1861. Grand juryt korvattiin lopulta demokraattisesti valituilla piirikuntaneuvostoilla Local Government (Ireland) Act 1898 -lailla (Irlannin paikallishallintolaki) niiden hallinnollisten tehtävien osalta.
Irlannin vapaavaltion muodostamisen jälkeen vuonna 1922 grand juryt eivät olleet enää tarpeen, mutta ne säilyivät Pohjois-Irlannissa siihen asti, kunnes ne lakkautettiin Pohjois-Irlannin parlamentin Grand Jury (Abolition) Act -lailla (Grand Jury (Abolition) Act of the Parliament of Northern Ireland) vuodelta 1969.
YhdysvallatTiedostoa muokataan
Yhdysvaltojen perustuslain viides lisäys kuuluu: ”Ketään ei saa pidättää vastaamaan kuolemantuottamuksesta tai muusta pahamaineisesta rikoksesta, ellei suuren valamiehistön esityksestä tai syytteestä …”
Yhdysvaltojen ensimmäisinä vuosikymmeninä suurilla valamiehistöillä oli merkittävä rooli julkisissa asioissa. Tuona aikana piirikunnat noudattivat perinteistä käytäntöä, jonka mukaan kaikki päätökset oli tehtävä vähintään 12 valamiehistön jäsentä (esim. 23-henkisen valamiehistön osalta 12 henkilöä muodosti pelkän enemmistön). Kuka tahansa kansalainen saattoi viedä asian suoraan suuren valamiehistön käsiteltäväksi, aina korjausta vaativasta julkisesta työstä virkamiehen rikolliseen käytökseen tai rikosilmoitukseen, ja suuret valamiehistöt saattoivat suorittaa omia tutkimuksiaan.
Tuona aikakautena suurimman osan rikosoikeudenkäynneistä hoitivat yksityiset tahot, joko lainvalvontaviranomaiset, rikoksen uhrin tai hänen perheensä palkkaama lakimies tai jopa maallikot. Maallikko saattoi tuoda syytekirjelmän suurelle valamiehistölle; jos suuri valamiehistö katsoi, että todisteet olivat riittävät oikeudenkäyntiä varten, että teko oli lain mukaan rikos ja että tuomioistuin oli toimivaltainen, se palautti syytekirjelmän asianomistajalle. Tämän jälkeen suuri valamiehistö nimittäisi kantelijan käyttämään olennaisilta osin samaa toimivaltaa kuin osavaltion valtakunnansyyttäjällä on, eli yleistä valtakirjaa edustamaan osavaltiota asiassa.
Suuri valamiehistö palveli epäpätevien tai ilkivaltaisten syytteiden seulomista. Virallisten julkisten syyttäjien tulo 1800-luvun myöhempinä vuosikymmeninä syrjäytti suurelta osin yksityiset syytetoimet.
Vaikka kaikissa osavaltioissa on nykyisin säännöksiä suuresta valamiehistöstä, nykyisin noin puolet osavaltioista käyttää niitä ja 22 osavaltiota edellyttää niiden käyttöä vaihtelevassa määrin. Pennsylvanian perustuslaki edellytti vuosina 1874-1968, että suuri valamiehistö nostaa syytteen kaikista rikoksista. Kuudessa osavaltiossa (Oklahoma, Nebraska, New Mexico, Pohjois-Dakota, Nevada ja Kansas) kansalaiset voivat esittää vetoomuksen suuren valamiehistön koolle kutsumiseksi.
Amerikkalaisessa liittovaltion suuressa valamiehistössä (grand jury) on 16-23 valamiestä, ja syytteen nostamiseen tarvitaan kaksitoista ääntä. Kaikki valamiehistömenettelyt käydään suljettujen ovien takana ilman puheenjohtajana toimivaa tuomaria. Syyttäjien tehtävänä on järjestää todistajien esiintyminen sekä laatia järjestys, jossa heidät kutsutaan, ja osallistua todistajien kuulusteluihin. Suuren valamiehistön kohteilla tai heidän asianajajillaan ei ole oikeutta esiintyä suuren valamiehistön edessä, ellei heitä kutsuta, eikä heillä ole oikeutta esittää vapauttavia todisteita. Mahdollisesti tästä johtuen lakimiesten keskuudessa vitsaillaan, että suuri valamiehistö voisi syyttää ”kinkkuvoileipää”, jos syyttäjä pyytäisi sitä. Joidenkin lähteiden mukaan vitsi on peräisin Sol Wachtlerin vuonna 1985 esittämästä sitaatista, mutta se löytyy sanomalehtiartikkelista vuodelta 1979, joka on omistettu nimeltä mainitsemattomalle ”rochesterilaiselle puolustusasianajajalle”.
KanadaEdit
Suurten valamiehistöjen kokoonpanot olivat aikoinaan yleisiä kaikkialla Kanadassa. Brittiläisen siviilihallinnon perustaminen vuonna 1749 Nova Scotiassa toi mukanaan tälle muodolle ominaisen oikeusjärjestelmän, ja suuri valamiehistö kuului olennaisena osana siihen. Samanlainen muoto syntyi Quebecissä vuonna 1763 annetussa kuninkaallisessa julistuksessa annetusta lupauksesta, jonka mukaan Englannin lakien uskollinen kopio otettaisiin käyttöön kruunun pohjoisamerikkalaisissa hallussa olevissa osavaltioissa. Arkistoista löytyy asiakirjoja, jotka dokumentoivat suuren valamiehistön asettamisen Quebecissä jo 16. lokakuuta 1764. Yksi tärkeimmistä valituksista liittyi valamiesoikeudenkäyntiin ja kielenkäyttöön. Englantilaisen lain noudattamisen toivominen johti siihen, että Quebec, kuten se tuolloin tunnettiin, jaettiin vuonna 1791 Ottawa-joen varrella Ylä-Kanadaan ja Ala-Kanadaan, koska kumpikin näistä kahdesta ryhmästä (ranskalaiset ja englantilaiset) halusi säilyttää perinteensä. Itse asiassa toinen Ylä-Kanadassa hyväksytty laki koski (petit) valamiesoikeudenkäyntiä. Tätä jatkettiin niin, että vuoden 1859 Consolidated Statutes of Upper Canada -lain 31 luvussa täsmennetään Grand ja Petit Juries -valamiehistöjen kokoonpanoa provinssissa (nykyisin Ontario). Saint John’s Islandin siirtokunnasta, jonka Ranska luovutti vuonna 1763 ja joka erotettiin 30. toukokuuta 1769 Nova Scotiasta, tuli 29. marraskuuta 1798 Prince Edward Island. Prinssi Edwardin saari sai suuren valamiehistönsä vuosien 1763 ja 1769 välisenä aikana hallinnolliselta vanhemmaltaan Nova Scotialta, kuten myös Sunburyn kreivikunta, kun se erotettiin vuonna 1784 ja siitä tuli New Brunswickin siirtokunta. Brittiläisen Kolumbian siirtokunta perusti suuren valamiehistön, kun se perustettiin 2. elokuuta 1858, samoin kuin Kuningatar Charlotten saarten siirtokunta (1853-1863) ja Vancouverin saaren siirtokunta (1848-1866), kun jälkimmäinen sulautui edelliseen.
Vanhoja oikeustaloja, joissa oli kaksi valamiehistökarsinaa, jotka olivat välttämättömiä, jotta niihin mahtuisi 24 valamiehistön jäsentä, voi yhä nähdä. Suuri valamiehistö arvioi syytteet ja palautti niin sanotun ”todellisen syytekirjelmän”, jos syytteitä oli tarkoitus nostaa, tai nolle prosequi -tuomion, jos ei. Käytäntö katosi Kanadasta vähitellen 1900-luvun kuluessa, kun siitä oli keskusteltu pitkään 1800-luvun lopulla. Se poistettiin lopulta vuonna 1984, kun Nova Scotian tuomioistuimet lopettivat sen virallisesti. Prinssi Edwardin saarella oli suuri valamiehistö vielä vuonna 1871.
AustraliaEdit
Uudessa Etelä-Walesissa oli suuri valamiehistö olemassa lyhyen aikaa 1820-luvulla. Uuden Etelä-Walesin vuoden 1823 laki (New South Wales Act 1823, UK) mahdollisti neljännesistuntojen perustamisen korkeimman oikeuden alapuolella olevana toissijaisena tuomioistuinrakenteena. Ylituomari Francis Forbes perusteli, että tämä merkitsi Englannissa käytössä olleiden quarter sessioiden perustamista. Näin otettiin epähuomiossa käyttöön valamiesoikeudenkäynti ja syytteen nostaminen suuren valamiehistön toimesta, mutta vain näissä toissijaisissa tuomioistuimissa. Suuret valamiehistöt kokoontuivat Sydneyssä, Parramatassa, Windsorissa ja muissa paikoissa. Tämä demokraattinen oikeudenkäyntitapa osoittautui hyvin suosituksi, mutta konservatiivit paheksuivat sitä. Lopulta siirtomaan konservatiiviset tahot onnistuivat saamaan nämä innovaatiot tukahdutettua Australian Courts Act 1828 -säädöksellä (Australian Courts Act 1828, UK). George Forbes, lakiasäätävän neuvoston jäsen, esitti epäonnistuneesti suurten valamiehistöjen palauttamista vuonna 1858, mutta oikeusministeri ja päällikkötuomari estivät sen.
Etelä-Australiassa ja Länsi-Australiassa suuria valamiehistöjä oli olemassa pidempiä aikoja. Etelä-Australiassa ensimmäinen suuri valamiehistö kokoontui 13. toukokuuta 1837, mutta ne lakkautettiin vuonna 1852. Länsi-Australiassa Grand Jury Abolition Act Amendment Act 1883 (WA) -säädöksellä grand jury lakkautettiin (pykälä 4: A Grand Jury shall not be summened for the Supreme Court of Western Australia, nor for any General Quarter Sessions for the said Colony).
Victorian osavaltiossa Australiassa säilyi vuoteen 2009 asti vuoden 1958 rikoslaissa (Crimes Act 1958) pykälän 354 indictments (syytteeseenpanolaki) mukainen säännös grand jurysta, jota yksityishenkilöt käyttivät harvoissa tapauksissa tuodakseen muut henkilöt oikeuteen, jossa he halusivat heidät vangituksi tuomittaviksi oikeudenkäyntiin syytteeseenpanokelpoisten rikosten vuoksi. Suuri valamiehistö otettiin käyttöön vuoden 1874 Judicature Act -lailla, ja sitä on käytetty hyvin harvoin. Niiden tehtävä Victoriassa liittyy erityisesti epäiltyihin rikoksiin, jotka on tehty joko oikeushenkilöiden toimesta tai kun tuomarit ovat keskeyttäneet syytteen nostamisen.
Uusi-Seelanti Muokkaa
Uusi-Seelanti lakkautti suuren valamiehistön vuonna 1961.
Kap SiirtomaaMuokkaa
Valamiesoikeudenkäynnit otettiin käyttöön Kap Siirtomaa-aluekunnasssa Richard Bourken toimesta, joka oli siirtomaa kuvernööri ja virkaatekevänä kuvernöörinä vuosina 1826-1828. Virkaatekevä kuvernööri, jolla oli myöhemmin vaikutusvaltaa valamiesoikeudenkäynnin käyttöönotossa Uudessa Etelä-Walesissa, sai siirtomaiden valtiosihteerin suostumuksen elokuussa 1827, ja ensimmäinen oikeuskirja annettiin 24. elokuuta 1827.
Valamiesoikeudenkäynti otettiin käytännössä käyttöön vuonna 1828, ja vuonna 1831 annetussa asetuksessa (Ordinance 84) säädettiin, että rikosoikeudenkäynnit käsiteltiin yhdeksänhenkisessä lautakunnassa, joka valittiin 21-60-vuotiaista miehistä, jotka omistivat tai vuokrasivat omaisuutta, jonka arvo oli enintään 1,17 puntaa (37 shillinkiä) vuodessa, tai jotka olivat velvollisia maksamaan veroja, joiden suuruus oli 30 shillinkiä Kapkaupungissa ja 20 shillinkiä kaupungin ulkopuolella. Mustia (eli ei-valkoisia) valamiehiä ei suljettu kokonaan pois, vaan he istuivat satunnaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö valamiehistöt toimineet alistavalla tavalla Kapkaupungin mustia afrikkalaisia ja aasialaisia asukkaita kohtaan, joiden osallistumista valamiehistöön rajoitti joka tapauksessa voimakkaasti omaisuusvaatimus. Omaisuusvaatimusta muutettiin vuosina 1831 ja 1861, ja kokeiluluontoisesti otettiin käyttöön suuri valamiehistö.
Suuri valamiehistö perustettiin vain Kapkaupunkiin. Se kokoontui neljännesvuosittain. Vuonna 1842 kirjattiin, että se palveli 50 000 asukkaan piiriä, ja yhdessä neljännesvuosittaisessa istunnossa esitettiin kuusi syytettä (1 henkirikos, 2 pahoinpitelyä, 1 ryöstö, 1 varkaus, 1 petos).
Kuten muuallakin, tuomari saattoi käyttää suurelle valamiehistölle antamaansa syytettä tuodakseen yleisön ja hallituksen tietoisuuteen hänelle tärkeitä asioita. Toukokuussa 1879 herra tuomari Fitzpatrick, joka oli palannut Kapkaupungin siirtokunnan pohjois- ja länsiosien piiristä, antoi Kapkaupungin rikosoikeudellisissa istunnoissa suurelle valamiehistölle syytteen, jossa hän onniteltuaan valamiehistöä kalenterin keveydestä hän huomautti, että maassa oli viitteitä siitä, että rotujen välinen keskinäinen paha mieli lisääntyi jne. Tästä raportoitiin Cape Argus -lehdessä, ja siitä esitettiin kysymys hallitukselle Lontoon alahuoneessa.
Suuri valamiehistö jatkoi toimintaansa vuoteen 1885 asti, jolloin Kap oli vastuullisen hallituksen alaisuudessa, jolloin se lakkautettiin Kapin parlamentin lailla 17 vuodelta 1885.
RanskaEdit
Suuri valamiehistö perustettiin Ranskassa vuonna 1791 nimellä jury d’accusation, mutta se lakkautettiin, kun vuonna 1808 otettiin käyttöön rikoslainsäädäntö vuonna 1808.
Vuonna 1791 annetulla valamiehistölailla luotiin kussakin arrondissementissa (departementin alajaosto) kahdeksanjäseninen jury d’accusation ja kussakin departementissa 12jäseninen jury de jugement. Kussakin arrondissementissa procureur-syndic laati kolmen kuukauden välein vaaliluettelosta 30 valamiehen luettelon jury d’accusationia varten. Julkista syyttäjää tai juge d’instructionia ei ollut. Sen sijaan poliisi tai yksityishenkilöt saattoivat tehdä valituksen kuhunkin kantoniin (arrondissementin alajaosto) sijoitetulle rauhantuomarille. Tämä tuomari kuulusteli syytettyä selvittääkseen, oliko syytteen nostamiselle perusteita, ja jos oli, hän lähetti tapauksen jury d’accusationin johtajalle (jury d’accusationin johtaja), joka oli yksi arrondissementin siviilituomioistuimen tuomareista ja joka hoiti virkaa kuuden kuukauden ajan vuorotteluperiaatteella. Hän päätti, hylättiinkö syytteet, tai jos ei, oliko kyseessä délit (rikkomus) vai rikos (törkeä rikos, eli vähintään kahden vuoden vankeusrangaistus). Délit menivät arrondissementin tribunal de police correctionnelleen, kun taas rikosten osalta directeur de jury kutsui arrondissementin jury d’accusationin koolle saadakseen syytteen. Directeur du jury laati syytekirjelmän (acte d’accusation), jossa esitettiin yhteenveto jury d’accusationille esitettävistä syytteistä. Directeur du d’accus esitelmöi valamiehistölle syytetyn poissa ollessa, ja valamiehistö kuuli todistajia. Tämän jälkeen valamiehistö päätti enemmistöpäätöksellä, oliko olemassa riittävät perusteet asian saattamiseksi departementin rikostuomioistuimen käsiteltäväksi. Vuosien 1792 ja 1795 välisenä aikana valamiehistön jäsenillä ei ollut omaisuusvaatimuksia.
Jury d’accusationin tehtävistä säädettiin perustuslakia säätävän kokouksen vuonna 1791 hyväksymässä laissa, ja ne säilytettiin ja otettiin uudelleen käyttöön 3. brumairen vuoden 4. lakikokouksessa (25. lokakuuta 1795) annetussa Code des Délits et des Peines -säädöksessä (Code des Délits et des Peines, 3 Brumaire, vuosi 4, 25.10.1795), ja tämä lakikokouksen hyväksymä laki toimi voimassa olevana lainsäädäntönä, kunnes se lakkautettiin vuonna 1808. Alun perin laissa määriteltiin erityiset valamiehistöt ja erikoisvalamiehistöt sellaisia tapauksia varten, joiden katsottiin vaativan pätevämpiä valamiehiä, mutta ne lakkautettiin vuonna 8 (1799).
BelgiaEdit
Vuosina 1795-1808 suuret valamiehistöt toimivat myös Belgiassa, joka jaettiin ranskalaisiin departementteihin lokakuussa 1795.
JapaniEdit
Toisen maailmansodan jälkeen, liittoutuneiden vaikutuksesta, Japanissa hyväksyttiin 12. heinäkuuta 1948 laki syyttäjälaitoksen valvontakomissiosta (Prosecutorial Review Commission Law), jolla luotiin Kensatsu Shinsakai (eli syyttäjälaitoksen valvontakomissio (PRC) -järjestelmä), joka oli kuvio-analogi suurelle valamiehistöjärjestelmälle. Vuoteen 2009 asti PCR:n suositukset eivät kuitenkaan olleet sitovia, vaan niitä pidettiin vain neuvoa-antavina. Lisäksi Japanin kabinettiviraston lokakuussa 1990 tekemä tutkimus osoitti, että 68. 8 prosenttia haastatelluista Japanin kansalaisista ei tuntenut PRC-järjestelmää. Japanin hallitus esitti 21. toukokuuta 2009 uutta lainsäädäntöä, jolla PRC:n päätöksistä tehtäisiin sitovia. PRC koostuu 11 satunnaisesti valitusta kansalaisesta, ja se nimitetään kuuden kuukauden toimikaudeksi, ja sen ensisijaisena tehtävänä on tutkia tapauksia, joissa syyttäjät ovat päättäneet olla jatkamatta syytetoimia. Sitä on siksi pidetty keinona torjua virkamiesten väärinkäytöksiä.
Vuosina 1945-1972 Okinawa oli amerikkalaisten hallinnassa. Suuren valamiehistön oikeudenkäyntejä järjestettiin alueella vuodesta 1963 vuoteen 1972. Ryukyusaarten siviilihallinnon vuonna 1963 antamalla määräyksellä varmistettiin rikosoikeudellisille vastaajille suuri valamiehistö (grand jury) ja pieni valamiehistö (petit jury) -oikeudenkäynti siviilihallinnon tuomioistuimissa. Määräys heijasti Yhdysvaltain korkeimman oikeuden huolta siitä, että yhdysvaltalaiset siviilit, joita syytetään ulkomailla tehdyistä rikoksista yhdysvaltalaisissa tuomioistuimissa, eivät saisi menettää Yhdysvaltain Bill of Rights -lakiehdotuksen tarjoamaa suojaa. Washingtonin piirituomioistuin totesikin kahdesti, että valamiesjärjestelmän puuttuminen Okinawan siviilihallintotuomioistuimista mitätöi rikostuomiot.
LiberiaEdit
Liberian perustuslain 21 §:n mukaan ”ketään ei saa pidättää vastuuseen kuolemantuottamuksesta tai törkeästä rikoksesta, paitsi syytteeseen asettamista koskevissa asioissa, asevoimissa ilmenevissä asioissa ja pikkurikoksissa, jollei sitä ole esitetty syytteessä suurelle valamiehistölle”. Esimerkiksi Monteserradon piirikunnan suuri valamiehistö nosti heinäkuussa 2015 syytteen kansallisen satamaviranomaisen toimitusjohtajaa vastaan syytettynä taloudellisesta sabotaasista, omaisuuden varastamisesta ja rikollisesta salaliitosta.
Liberian suuret valamiehistöt ovat peräisin alkuperäisen perustuslain aikaan vuonna 1847.
Sierra LeoneEdit
Vuonna 1792 alkaneen Sierra Leone Companyn hallinnon aikana kuvernööri ja neuvosto tai kaksi niiden jäsentä, jotka olivat myös rauhantuomareita, pitivät neljännesoikeudellisia istuntoja siirtokunnassa tehtyjen rikosten käsittelyä varten. Syyteharkinta jne. oli sama kuin Englannissa tai mahdollisimman lähellä sitä. Tätä varten heillä oli valtuudet antaa sheriffille valtakirja tai määräys, jossa häntä kehotettiin kutsumaan koolle suuri valamiehistö, joka kokoontui neljännesistunto-oikeudessa. Suuri valamiehistö jatkoi toimintaansa sen jälkeen, kun siirtomaa siirtyi kruunulle vuonna 1807.
Kuvernööri Kennedy (1852-1854) oli huolissaan siitä, että valamiehet tekivät tyhjäksi hallituksen politiikan olemalla puolueellisia tietyissä tapauksissa; erityisesti hän oli sitä mieltä, että suuressa valamiehistössä istuvat vapautetut afrikkalaiset eivät koskaan tuomitsisi toista vapautettua afrikkalaista syytteestä, joka koski orjien omistamista tai maahantuontia. Hän antoi 29. marraskuuta 1853 asetuksen, jolla suuri valamiehistö lakkautettiin. Freetownissa ryhdyttiin välittömästi vastustamaan sitä. Julkisessa kokouksessa käynnistettiin 550 nimeä sisältävä vetoomus siirtomaasihteerille Lontooseen, ja oppositio julisti, että Kennedyn asetus oli häpeäksi yhteisön lojaalisuudelle. Suuri valamiehistö on katsottu yhdeksi paikallista mielipidettä edustavaksi siirtomaaelimeksi, ja siirtomaasihteerin tuki Kennedyn lakkauttamisen ylläpitämiselle innoitti agitaatiokierroksen paikallisen äänen saamiseksi hallituksen päätöksenteossa.