Hämmästyttävät norsuhylkeet, osa 1

Hämmästyttävimpiin luikertelijoihin kuuluvat norsuhylkeet. Lajeja on kaksi: pohjoinen norsuhylje Mirounga angustirostris Koillis-Tyynellämerellä ja eteläinen norsuhylje M. leonina eteläisillä valtamerillä. Nämä hylkeet ovat kuuluisia siitä, että ne ovat suuria. Ne ovat suurimpia luikertelijoita – suurempia jopa kuin mursut – ja on olemassa tietoja jättimäisestä eteläisestä norsuhyljeuroksesta, joka oli 6,5-6,8 metriä pitkä ja painoi yli 4000 kiloa (Carwardine 1995).

Koon jälkeen näiden eläinten tunnetuimmat piirteet ovat muokattu kuono ja suurennettu, puhallettava nielurisäke, jotka molemmat ovat vain uroksilla. Urokset karjuvat ja pitävät syviä kurlaavia, ”taputtavia” ja moottorin kaltaisia ääniä näissä näytöksissä, ja on pohdittu, olisiko ulokkeella resonoiva rooli. Näyttää kuitenkin siltä, että tällainen rooli on satunnainen ja että äänet syntyvät pääasiassa suussa (Sanvito ym. 2007a, b). Kallo on kokonaisuutena massiivinen ja leveä, ja etuhampaiden määrä on supistunut kahteen ylempään ja yhteen alempaan hampaaseen per puoli. Pienet, yksinkertaiset ja ilmeisesti toimimattomat poskihampaat ovat läsnä, ja luinen suulaki on lyhyt. Kulmahampaat ovat sukupuolidimorfiset, uroksilla suuremmat.

Nefanttihylkeet käyvät läpi niin sanotun vuotuisen katastrofaalisen karvanvaihdon; niiden kasvattama lyhyt turkki irtoaa suurina levyinä (joskus tyypillisesti marraskuun ja maaliskuun välisenä aikana eläimen iästä ja koosta riippuen) paljastaen sen alla olevan paljaan ihon. Vanhoilla eläimillä se on usein kuivaa, halkeilevaa ja hilseilevää, ja aikuisten urosten kurkun aluetta peittää valtava, paksu, sarvimainen epidermiskilpi. Iho voi olla 5 cm paksu (Ling & Bryden 1992).

Dimorfismi, rantamestarit ja karannut valinta. Kuten on ilmeistä, norsuhylkeet ovat niin sanotusti teknisesti hullun dimorfisia (vitsi: ei tekninen termi). Sukupuolidimorfismi näissä eläimissä on hämmästyttävän syvällistä, urosten kallot ovat usein yli kaksi kertaa pidemmät ja leveämmät kuin naaraiden, ja urokset painavat kaksi- tai kolminkertaisesti tai useammin kuin naaraat. Urokset eroavat naaraista silmiinpistävästi myös kuonon anatomiassa, kuten olemme nähneet. Kun otetaan huomioon, että naaraat näyttävät ”tyypillisemmiltä” verrattuna muihin phocideihin, on mielestäni perusteltua todeta, että urokset ovat olleet voimakkaimman valintapaineen alaisina.

Lisääntymisjärjestelmä, jossa urokset kilpailevat hallitsemaan suuria naarasryhmiä ja hallitsemaan suosittuja rantaviivoja jättiläismäisinä, taistelukestävinä ja aggressiivisina rantamestareina, on johtanut karkuun menevään valikoitumiseen yhä suuremman koon (Lindenfors ym. 2002) ja lisääntyneeseen aseistukseen. Kustannukset ovat korkeat – taistelut ovat julmia ja stressaavia, ja monet urokset eivät pääse lisääntymään lainkaan – mutta edut ovat suuret niille, jotka onnistuvat. On lisättävä, että norsuhylkeiden jättikoon kehittyminen ei ole johtunut pelkästään uroksiin vaikuttavista voimista: myös naaraat kärsivät paineesta olla isoja, vaikkakaan ilmeisesti ei siksi, että niiden koko olisi geneettisesti korreloitunut urosten kunnon kanssa; eteläisten norsuhylkeiden naaraat, jotka alittavat tietyn ruumiinkoon, eivät ilmeisesti kykene tuottamaan urospoikasia (jotka ovat isompia kuin naaraat) (Arnbom ym., ). 1994) eivätkä näin ollen kykene tuottamaan ”seksikkäitä poikia”, jotka ovat todennäköisimmin lisääntymiskykyisiä.

Tämä riippuvuus urosten maalla käymästä taistelusta ja naarashaaremien kokoamisesta rannoille tekee norsuhylkeistä eräänlaisen paradoksin, sillä niiden anatomiassa yhdistyvät vahva erikoistuminen pelagiseen elämään ja sitoutunut kyky liikuttaa valtavaa massaansa maalla nopeudella. Jättimäinen kokonaiskoko, massiivisesti suurentuneet takalihakset, alhainen luuntiheys, suurentunut veritilavuus ja silmät, joissa on erityisen suuret linssit, ovat (muun muassa) ilmiselviä pelagiseen elämään erikoistuneita ominaisuuksia, kun taas erilaiset eturaajojen, lantion, takaraajojen ja selkärangan anatomian piirteet ovat sopeutumia, jotka – oletettavasti – säilyvät vain siksi, että niillä on merkitystä maanpäällisessä käyttäytymisessä. Haluaisin jossain vaiheessa nähdä tutkimuksen, jossa kuvattaisiin nämä maanpäälliset sopeutumiset (käsittääkseni sellaista ei ole olemassa; aion tehdä sen): se olisi hyödyllistä paleontologisesta näkökulmasta, koska ilmeinen maanpäällinen signaali, joka on läsnä jopa suurimmissa piikkinahkaisissa, on vahvassa ristiriidassa muiden merieläimiin kuuluvien tetrapodiryhmien – ajattelen plesiosauruksia – tilanteen kanssa, jossa tällaiset piirteet puuttuvat.

Sitoutuminen maalla tapahtuvaan lisääntymiskäyttäytymiseen selittänee, miksi piikkihylkeistä ei ole vielä koskaan tullut täysin vesieläimiä (kryptozoologisen kirjallisuuden ulkopuolella; ks. Conway ym. 2013). On myös esitetty, että niiden nahistumiskäyttäytyminen rajoittaa niitä samalla tavalla.

Sukellukseen ja pintaan, mutta useimmiten sukellukseen. Norsuhylkeet ovat mestarisukeltajia. Ne eivät kuitenkaan sukella vain syvälle (palaamme tähän erityiskysymykseen osassa 2), vaan ne myös sukeltavat toistuvasti ja viettävät poikkeuksellisen paljon aikaa – jopa noin 88 prosenttia merelläoloajastaan (Le Boeuf ym. 1996) – veden alla. Ne nousevat pintaan vain 2-3 minuutiksi ennen uutta sukellusta. Itse asiassa norsuhylkeet viettävät niin paljon aikaa sukeltaen ja niin vähän aikaa veden pinnalla, että jotkut tutkijat ehdottavat (kieli istutettu suuontelon mediaaliseen seinämään), että niitä olisi parempi pitää pikemminkin ”surffaajina” kuin ”sukeltajina”.