”HI-virus voi aktivoida apoptoosiohjelman niin, että se aiheuttaa merkittävää solukuolemaa, mutta samalla joistakin HI-virusta sisältävistä soluista tulee kuolemattomia”, sanoo Francesca Chiodi, isännän ja loisen vuorovaikutusta tutkiva professori Karolinska Institutetin mikrobiologian, kasvainbiologian ja solubiologian laitoksella.
Se alkaa välittömästi sen jälkeen, kun ihminen on saanut HIV-tartunnan. Virus tarttuu välittömästi ihmisen immuunijärjestelmän keskeiseen osaan, T-helper-soluun, käyttää solun DNA-koneistoa monistumiseen ja tappaa sitten solun aktivoimalla apoptoosiohjelman. Tämä aiheuttaa T-helper-solujen massiivisen kuoleman jo ensimmäisen kuukauden aikana, ennen kuin tartunnan saanut henkilö edes tietää saaneensa tartunnan. Vatsassa on suuri määrä T-auttajasoluja, jotka suojaavat elimistöä vieraita aineita vastaan, mutta kun ne kuolevat näin laajamittaisesti, elimistön puolustukseen syntyy heikko kohta ja erilaiset bakteerit pääsevät verenkiertoon. Sitä voitaisiin kuvata viruksen harhaanjohtavaksi manööveriksi. Bakteerien kimppuun hyökkää välittömästi immuunivaste, joka käynnistää laajan tulehdusprosessin, mutta T-auttajasolujen puute tekee immuunijärjestelmästä heikon. HIV käyttää tilannetta hyväkseen, ja syntyvässä kaaoksessa se pääsee kaikkien elimistön puolustusmekanismien ohi.
T-auttajasoluilla on pinnallaan erityinen reseptori nimeltä CD4, ja tämä on välttämätön, jotta HIV pääsee soluun. Virus voi nyt hyökätä moniin soluihin, joissa on CD4-reseptori, ja tappaa ne, samalla kun immuunijärjestelmä kuormittuu yhä enemmän, mikä puolestaan johtaa siihen, että kaikki immuunisolut joutuvat ympäristön nopean rappeutumisen vaikutuksen alaisiksi.
”Immuunijärjestelmän aktivoituminen heikkenee niin paljon, ja immuunisolut stressaantuvat niin paljon, etteivät ne pysty enää tekemään työtään, ja lopulta ne kuolevat”, Francesca Chiodi sanoo.
Hoitoa vailla infektio johtaa lopulta niin sanottuun hankitun immuunivajavuuden syndroomaan (Acquired ImmunoDeficiency Syndrome) eli aidsiin. Toisin sanoen immuunijärjestelmä romahtaa täysin ja tartunnan saanut henkilö kuolee, eikä hänellä ole enää mitään puolustautumista enemmän tai vähemmän vakavaa infektiota vastaan.
Ensimmäiset viruslääkkeet, jotka onnistuivat pysäyttämään viruksen hyökkäyksen, julkaistiin 1990-luvun puolivälissä. Lääkkeet ovat sen jälkeen kehittyneet, ja tällä hetkellä on kuusi eri lääkeryhmää HIV-lääkkeitä, jotka kaikki toimivat eri tavoin. Niitä käytetään erilaisina yhdistelminä HIV:n pysäyttämiseksi mahdollisimman tehokkaasti. Yhdellä tasolla se toimii erittäin hyvin. Hyvää hoitoa saavilla, hyvin reagoivilla potilailla ei ole havaittavia määriä virushiukkasia veressä tai muissa kehon nesteissä. Hoito toimii niin hyvin, että jotkut väittävät, että näitä potilaita voidaan periaatteessa pitää terveinä. Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa.
”Lääkkeistä saadaan suuria hyötyjä, ja potilaat voivat elää lähes normaalia elämää, mutta samaan aikaan varhaisen immuunijärjestelmän aktivoitumisen vaikutukset säilyvät. Immuunijärjestelmä ei koskaan toivu täysin, mikä voi vaikuttaa potilaiden terveyteen pitkällä aikavälillä”, Francesca Chiodi sanoo.
Tästä syystä HIV-potilailla on normaaliväestöön verrattuna suurempi riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, diabetekseen, syöpään, maksasairauksiin, osteoporoosiin ja lievään dementiaan.
Immuunijärjestelmän suojelemiseksi ja siten myöhempien seurausten riskin pienentämiseksi HI-viruksen aiheuttamien tautien hoito aloitetaan HIV:tä sairastavien potilailla niin pian kuin mahdollista. Vielä on liian aikaista sanoa, miten se vaikuttaa pitkäaikaisvaikutuksiin.
Mutta jopa hyvää hoitoa saavat potilaat, joiden veressä ei ole havaittavaa määrää virusta, kantavat edelleen virusta, sillä vaikka suurin osa T-auttajasoluja infektoivista virushiukkasista aktivoi apoptoosiohjelman ja tappaa ne, on aina joitakin infektoituneita T-auttajasoluja, jotka sen sijaan muuttuvat kuolemattomiksi, kun apoptoosiohjelma kytkeytyy pois päältä. HIV integroituu solun DNA:han replikoitumatta, ja siitä tulee hiljainen infektio. Tämä tarkoittaa sitä, että virus on näkymätön immuunijärjestelmälle ja siihen on mahdotonta päästä käsiksi lääkkeillä, jotka kaikki toimivat häiritsemällä viruksen toimintaa, mutta kun toimintaa ei ole, lääkkeet ovat tehottomia.
Hiv-tutkimuksen ehdottomassa kärjessä on löytää keino päästä käsiksi piilossa oleviin virushiukkasiin ja tyrmätä ne. Jos tässä onnistutaan, on olemassa parantava hoito. Ilmeinen tapa tehdä tämä on käynnistää apoptoosiohjelma uudelleen soluissa, joissa HIV piileskelee. Kysymys, jota kaikki kysyvät, on, miten se pitäisi tehdä?
Aivan kuten syövän ja Alzheimerin taudin kohdalla, avain HIV:n tehokkaaseen hoitoon näyttää olevan niiden solukuolemamekanismien ymmärtäminen, jotka ovat joko inaktivoituneet tai tarpeettomasti aktivoituneet, ja sen jälkeen oppiminen muuttamaan niitä haluttuun suuntaan. Tämä on luultavasti syy siihen, miksi solukuoleman tutkimus on tällä hetkellä niin tärkeällä sijalla maailmassa. Läpimurto tällä alalla olisi erittäin myönteinen tulos ihmiskunnan kannalta. Nyt kun 24 minuutin välein julkaistaan uusi tutkimusartikkeli, siihen pitäisi olla hyvät mahdollisuudet pian. Kuka tietää, ehkä jokin ratkaiseva löydös on julkaistu sillä välin, kun olet lukenut tätä artikkelia?
Teksti: Fredrik Hedlund, julkaistu Medical Science -lehdessä numero 2, 2014.