Vuosien varrella Green Monsterista on kasvanut yksi Amerikan rakastetuimmista palloiluhallien omituisuuksista. Se on vahtinut joitain pelin ikonisimpia hetkiä ja napannut joitain sen ikonisimpia dingereitä. Julkkikset haluavat signeerata sen. Pelaajat haluavat tietää, mitä sen sisällä on. Fanit ovat valmiita matkustamaan kaikkialta maasta – jopa maailmalta – nähdäkseen sen henkilökohtaisesti. Siksi onkin ironista, että Monster rakennettiin alun perin nimenomaan pitämään ihmiset poissa.
Tarina alkaa talvella 1910, kun Red Soxin silloinen omistaja ja paikallinen liikemies John I. Taylor päätti, että hänen pallokerhonsa tarvitsi maisemanvaihdoksen. Vanha Huntington Avenue Grounds oli ollut joukkueen koti sen perustamisesta lähtien vuonna 1901, mutta se oli nähnyt parempia päiviä – ulkokentällä oli laikkuja, joissa ruoho ei kasvanut, ja syvällä keskikentällä roikkui vaja. Kun vuokrasopimusta oli jäljellä enää vuosi, Taylor alkoi etsiä muualta.
Hän päätyi Lansdowne- ja Ipswich-katujen kulmaan Bostonin Fenwayn kaupunginosassa, aiemmin rakentamattomalle suoalueelle, jota oli siistitty huomattavasti 1800-luvun lopun jälkeen. Alue oli kypsä kasvulle, ja arkkitehti James McLaughlin oli laatinut modernit suunnitelmat teräksestä ja betonista tehdystä ihmeellisestä rakennuksesta, joka Boston Globe -lehden mukaan ”parantaisi aluetta niin, että kapasiteetin ja luonteen puolesta majoituspaikat olisivat maan vertaansa vailla”.
Taylorilla oli tontti, suunnitelma ja paljon rahaa – näköjään kaikki, mitä hän tarvitsi. Oli vain yksi ongelma: Hän oli huolissaan siitä, että fanit saisivat vapaan näkymän vasemman kentän muurin takaa.
Tyypillisesti ulkokentän aidat olivat tuohon aikaan vain muutaman metrin korkuisia (muistakaa, että kyseessä oli Deadball Era, jolloin jopa seinää lähestyvän pallon lyöminen oli harvinaisuus). Mutta Lansdowne Streetillä sattui vain sijaitsemaan muutama melko korkea rakennus, mikä – ainakin Taylorin mielestä – mahdollistaisi sen, että fanit voisivat seurata peliä ikkunastaan tai katoltaan.
Hän sai siis idean: 25 jalkaa korkea puinen aita, joka ulottui koko matkan vasemman kentän foul-tolpan takaa keskikentän lipputolppaan asti, ja joka takaisi sen, että Red Soxin baseballia pystyisivät katsomaan vain ne, jotka olivat maksaneet lipusta. Muurille johti jopa pieni pengertie, jota myöhemmin kutsuttiin Duffy’s Cliffiksi ja joka tarjosi ylimääräisiä istumapaikkoja ylivirtaaville väkijoukoille:
Mutta vasta vuonna 1933, kun tulipalo tuhosi suuren osan puistosta, muuri – paikalliset tunsivat sen edelleen vain Muurina – alkoi muistuttaa nykyisin tuntemaamme ja rakastamaamme Vihreää hirviötä. Se rakennettiin uudelleen vuonna 1934 betonialustalla ja käsikäyttöisellä tulostaululla, jotka molemmat ovat edelleen käytössä. Ja 13 vuotta myöhemmin seinää sen ensimmäisestä pelistä lähtien koristaneet mainokset poistettiin, ja se maalattiin samanvihreäksi kuin koko muu pallokenttä – siitä myös lempinimi.
1930-luvulla tuli myös toinenkin osa Green Monsterin tarinaa: seinän yläreunan yläpuolelle ja sen ulkopuolelle asennettiin vuonna 1936 23 jalan korkuinen verkko, joka esti kunnareita vahingoittamasta liikeyrityksiä Lansdownen alueella. Noutaakseen pesäpallot joukkueen työntekijät kiipesivät metallitikkaita pitkin verkon huipulle. Verkot purettiin vuonna 2003, kun omistaja John Henry vaihtoi ne 269 istumapaikkaan, joista avautui yksi urheilun hienoimmista näkymistä. Tikkaat ovat kuitenkin edelleen vahvasti esillä, joskus hulvattomalla tavalla: