Serialismi on Arnold Schönbergin keksimä sävellystekniikka, jossa käytetään länsimaisen asteikon kaikkia 12:ta nuottia – kaikki kiinteiden sääntöjen puitteissa.
Kään yksittäinen musiikillinen tekniikka ei ole herättänyt yhtä ylenpalttista ylistystä tai yhtä jyrkkää paheksuntaa. Sen johtavia edustajia lukiessa on joskus vaikea sanoa, kummalla puolella he luulevat olevansa. ”Mitä me teimme”, julisti serialismin apostoli Pierre Boulez vuonna 1963, ”oli säveltäjän tahdon tuhoaminen ennalta määräävän järjestelmän hyväksi.”
Oliko tämä siis äärimmäinen tulkinta nietzscheläisestä julistuksesta ”Jumala on kuollut”? Oliko se ymmärrettävä reaktio tuhoon, jonka hillitön inhimillinen tahto oli päästänyt valloilleen kahdessa maailmansodassa? Vai oliko se vain lopullinen ilmaus siitä, mitä Nietzsche kutsui myös ”tahdoksi valtaan” musiikissa?
Silmiinpistävää on, että Schönberg, 1900-luvun musiikin suuri lainsäätäjä, keksi versionsa serialismista ensimmäisen maailmansodan jälkijäristyksessä. Kun muistellaan hänen atonaalisten teostensa villiä kokeellisuutta ennen sotaa, hän näyttää reagoineen kuin joku, joka herää yhtäkkiä kauhistuttavasta unesta.
Oli oltava yhtenäisyys, keino järjestää ei-tonaalista musiikkia, joka voisi korvata vanhan tonaalisuuden ”järjestelmän”. Schönberg keksi keinon, jolla kromaattisen asteikon kaikki 12 säveltä pysyivät jatkuvassa, järjestetyssä vuorottelussa: ”12-ääninen rivi”. Teema?
Se on sekä enemmän että vähemmän kuin teema: vähemmän sikäli, että sillä ei ole rytmillistä ulottuvuutta eikä siten olemassaoloa ajassa; enemmän sikäli, että kaiken – ehdottomasti kaiken – tuloksena olevassa sävellyksessä on johdettava siitä.
Tonaalisuuden joustavaan, ihanan monitulkintaiseen kieleen verrattuna serialismi oli deterministinen painajainen. Jotkin Schönbergin pyrkimykset sulauttaa se 1920- ja 30-luvuilla brahmiläisen klassisromantiikan tyylipiirteisiin voivat muistuttaa traagista troijalaista pappia Laocoönia, joka painii epätoivoisesti valtavien, ahtauttavien meriserpenttien kanssa.
Mutta ehkä oppilaansa Alban Bergin vähemmän fanaattisten pyrkimysten innoittamana Schönberg alkoi myöhemmin höllentää sääntöjä ja tuoda riveihinsä tonaalisia elementtejä, ja siitä lähtien todellisten mestariteosten virtaus kiistatta jatkui.
Mitä Boulez ja hänen toverinsa yrittivät vielä toisen maailmansodan jälkimainingeissa saada muutkin musiikilliset parametrit – rytmi, dynamiikka, instrumenttiväri – serialistisen kontrollin alle.
Se oli sankarillinen, lähes varmasti tuhoon tuomittu yritys. Kun Boulezilta kysyttiin Edinburghin festivaaleilla vuonna 1999, miksi yleisö kieltäytyi päättäväisesti rakastamasta serialismin lapsia, hän vastasi kaihoisasti: ”Ehkä emme ottaneet riittävästi huomioon sitä, miten kuulija kokee musiikin.”
Tämä artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran BBC Music Magazinen syyskuun 2015 numerossa