Venäjä sai Trumpin hallinnolta juuri ennen joulua parhaan mahdollisen lahjan, ja nyt sillä on vapaat kädet määrätä ongelmallisen Lähi-idän liittolaisensa tulevaisuudesta. Kun Yhdysvallat valmistautuu poistumaan Syyrian konfliktista, Kremlin strategia ei juuri muutu. Se johtuu siitä, että kyse ei alun alkaenkaan ollut Syyriasta.
Venäjän Syyria-kampanjan vaikutusten heijastaminen Lähi-idän ulkopuolelle oli aina Kremlin tavoite. Konflikti miellettiin aina välineeksi esitellä kunnianhimoja, jotka vahvistavat Venäjän asemaa globaalina suurvaltana. Moskova kokee Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin luopumisen Syyriasta voitoksi, joka lisää huomattavasti sen poliittista pääomaa. Se voisi myös antaa Moskovalle mahdollisuuden tavoittaa Euroopan johtajat Ranskassa ja Saksassa sekä Euroopan unionin ulkopoliittisen johtajan suostuttelemalla heidät omaksumaan oman versionsa poliittisesta ratkaisusta.
Venäjä aloitti ilmaiskut Syyriassa virallisesti syyskuussa 2015. Samaan aikaan Moskovan raskaisiin yrityksiin tiukentaa otettaan Itä-Ukrainasta liittyivät pakotteiden aallot, jotka saivat Kremlin kansainvälisen poliittisen pääoman nopeasti romahtamaan. Huolimatta siitä, että Moskova yritti kovasti esiintyä maailman suurimpana häiritsijänä ja vastustaa länsimaita joka käänteessä, sen todellisena tavoitteena oli saada tarpeeksi vaikutusvaltaa, jotta se voisi jälleen toimia tasavertaisena kumppanina.
Ukraina oli menetetty asia. Venäjän riippumattoman tv-uutiskanava Rainin entisen päätoimittajan Mihail Zygarin mukaan Venäjän presidentti Vladimir Putin oli ilmoittanut George W. Bushille vuonna 2008 Naton huippukokouksessa: ”Jos Ukraina liittyy Natoon, se tekee sen ilman Krimiä ja itäisiä alueita. Se yksinkertaisesti hajoaa.” Kreml ei koskaan kyennyt tekemään kompromisseja entisen Neuvostoliiton satelliittinsa suhteen, ja sen kansainväliset tavoitteet menivät aina paljon pidemmälle kuin ”alueellisena suurvaltana” oleminen – loukkaus, jonka Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kerran lausui.
Kun Venäjä puuttui Lähi-itään, Syyria löysi itsensä hobesilaisesta luonnontilasta, jossa tuhannet ryhmät taistelivat toisiaan vastaan ja jossa Islamilainen valtio nousi maailman suurimmaksi möröksi. Moskova kärsi kuitenkin edelleen niin sanotusta afgaanisyndroomasta, joka edelsi neuvostoimperiumin romahdusta. Afganistanin 1980-luvun sodan haamut kummittelevat yhä Kremlin käytävillä; harva haluaa päätyä uuteen islamilaisen maailman suohon. Vaikka Neuvostoliiton armeija toivoi nopeaa voittoa kaadettuaan Afganistanin presidentin Hafizullah Aminin ja asetettuaan kommunistijohdon uudelleen valloilleen vuonna 1979, se päätyi vuosikymmenen kestäneeseen romahdukseen ja menetti noin 15 000 sotilasta. Tämän seurauksena kaikkiin mahdollisiin sotilaallisiin kampanjoihin Syyriassa suhtauduttiin äärimmäisen varovaisesti. Vaikka väliintulo oli uhkapeliä, mahdolliset hyödyt ylittivät lopulta riskit Kremlin strategien silmissä.
He näkivät islamilaisen valtion kukistamisen ja ykkösroolin Syyrian poliittisen ratkaisun ohjaamisessa mahdollisuutena vahvistaa Venäjän asemaa globaalina voimana. Mahdollisuus taistella yhdessä länsimaiden kanssa yhdistettynä Moskovan erityissuhteisiin Syyrian hallintoon ja Iraniin, joka toteutti suurimman osan taisteluista paikan päällä, merkitsi sitä, että Kreml saattoi esittää taistelevansa Islamilaisen valtion muodossa olevaa yleismaailmallista pahaa vastaan ja samalla varmistaa suhteellisen etulyöntiaseman.
Toiseksi alueelliseksi voimaksi nouseminen oli toinen tavoite. Puhuessaan YK:n yleiskokouksen täysistunnossa, joka pidettiin vain kaksi päivää ennen ilmakampanjaa, Putin antoi Venäjälle ”korjaajan roolin” osoittamalla tunnetusti Yhdysvalloille kysymyksen: ”Ymmärrättekö nyt edes, mitä olette tehneet?” Moskova aavisti tilaisuuden täyttää tyhjiö metastasoituvalla konfliktialueella, joka vain kasvoi, kun amerikkalaisten pettymys Yhdysvaltain interventionistiseen Lähi-idän politiikkaan syveni. Korjaajan roolista on ollut hyötyä, mutta Venäjä ei tullut Syyriaan korjaamaan tilannetta. Putin aikoi aina olla paljon enemmän kuin korjaaja; hän halusi Moskovan olevan korvaamaton toimija.
Venäjän toimet eivät olleet pelkästään opportunistisia ja lyhyen aikavälin taktisen ajattelun sanelemia. Tavoitteena Syyriassa ei ollut tarttua siihen, mitä oli jäljellä, vaan taivutella lihaksiaan ja esitellä voimaansa. Moskovan lähestymistapa osoittautui siunaukseksi Lähi-idän myrskyisässä ympäristössä. Kun yksi mies Kremlissä ja muutaman valitun avustajan muodostama kohortti päättävät kaikesta puhelinsoiton aikana, se on tuttu tapa toimia, joka saa vastakaikua autoritaarisissa hallintojärjestelmissä eri puolilla aluetta.
Kolmen vuoden taukoamattoman pommituksen jälkeen ja koko edellisvuoden huippukokousten ajan Sotshissa Venäjällä ja Astanassa Kazakstanissa kävi ilmeiseksi, että Venäjä ajoi poliittista ratkaisua. Sen ulkomaanseikkailut näyttivät kannattaneen. Kremlin toimet auttoivat sitä varmistamaan pääsyn kaikkiin alueen konfliktiosapuoliin, ja sen ääni kuuluu nyt Teheranin ja Kairon valtakäytäviltä Persianlahden monarkioiden rikkaisiin palatseihin.
Vaikka tie poliittiseen ratkaisuun ja konfliktinjälkeiseen jälleenrakentamiseen tulee olemaan kuoppainen, on olemassa luottamus siihen, että Astanan puitteet tuottavat lopulta hyväksyttävän lopputuloksen. Näin Kreml aisti tarpeen alkaa vähentää alueellista läsnäoloaan ja samalla avoimesti omaksua alkuperäiset voittoa tavoittelevat intressinsä (lisääntynyt kauppa ja alueellinen poliittinen pääoma), joiden pitäisi olla selvät kaikille alueen osapuolille.
Jopa ennen Trumpin päätöstä vetäytyä Syyriasta Moskova oli jo hankkinut riittävästi poliittista pääomaa ja käyttänyt kovaa voimaa koskevaa vipuvaikutustaan ryhtyäkseen tärkeimmäksi välikädeksi – mikä tekee siitä kaikkien kumppanin eikä kenenkään ystävän. Nyt, kun Washington on vapaaehtoisesti poistunut Syyrian yhtälöstä, Moskova on edelleen valppaana väkivaltaisten ei-valtiollisten toimijoiden, kuten Islamilaisen valtion tai al-Nusran, mahdollisen uudelleen nousun suhteen, mutta se myös suunnittelee härkäpäisen strategiansa muuttamista opportunistisemmaksi. Jälleen kerran Kreml pyrkii vakiinnuttamaan asemansa vallanpitäjänä. Moskova haluaa, että alueen valtiot kohtelevat sitä voimana, joka kykenee hyödyntämään mahdollisuuksia – olipa kyse sitten energiasta, aseviennistä tai maataloudesta – sekä säilyttämään suotuisan turvallisuustasapainon.
Venäjän strategia Syyriassa on tuottanut konkreettista tulosta, mutta kysymys kuuluu edelleen: Kuinka kauan Kreml voi pitää niistä kiinni? Kun Trump pyrkii ”lopettamaan loputtomat sodat”, paikalliset toimijat, kuten Teheran tai Riad, saattavat alkaa tuntea itsensä vähemmän pidättyväisiksi. Moskova saattaa pian joutua keskelle polttavaa konfliktia, jolla on lahkolaisuuteen liittyviä sävyjä, eikä Putinilla olisi muuta vaihtoehtoa kuin asettua puolelle, mikä heikentäisi tehokkaasti välittäjän roolia.
Putinin kannatuslukeman laskiessa 13 vuoden alimmalle tasolle ja Venäjän talouden pysähtyessä paikalleen Kremlin voimakas läsnäolo Lähi-idässä tänä päivänä muistuttaa jollakin tavalla Mihail Gorbatshovin valtakauden alkua, jolloin talous oli heikko ja kansa huusi muutosta. Moskovaa työllistivät tuolloin myös geopoliittiset pelit, ja se taisteli islamistisia fundamentalisteja vastaan Afganistanissa, mutta sisäpoliittinen tilanne oli sekaisin – ja me kaikki tiedämme, miten se päättyi.