Lue kaikki kuukauden artikkelit
Kronologisesti toisen maailmansodan (1939-1945) ja Algerian sodan (1954-1962) välimaastoon sijoittuva Ranskan Vietnamin sota (1945-1954, tunnetaan myös ensimmäisenä Vietnamin sotana tai Indokiinan sotana) on yksi 1900-luvun tuntemattomimmista konflikteista. Yksi tärkeimmistä syistä tähän unohdukseen on se, että taisteluita kävi vain Ranskan armeijan joukko-osasto nimeltä ”le Corps Expéditionnaire Français d’Extrême-Orient” (CEFEO) eikä kontingentti (toisin kuin Algerian tai Yhdysvaltain Vietnamin sodissa). Algerian sota ja sen varusmiehet osallistuivat suoraan kaikkiin ranskalaisiin perheisiin, toisin kuin Indokiinan sota ja sen ammattilaisarmeija, joka hävisi kaukana kotimaasta. Toinen syy on alue, jota konflikti koski, sillä samalla niemimaalla käytiin vain muutamaa vuotta myöhemmin (virallisesti) toinen Vietnamin sota (joka tunnetaan myös nimellä Amerikan Vietnamin sota), jossa käytettiin toisenlaista mediallista iskuvoimaa (televisiolähetysten alku) ja joka käytiin rajoittamisen eikä enää eurooppalaisen imperialismin nimissä. Kaikki näkivät kuvia tästä toisesta Vietnamin sodasta, jokainen ranskalainen perhe tuntee Algerian sodan, kun taas Indokiinan sodan historia (kuten Korean sota 1950-1953) on ”murskattu” ja unohdettu näiden muiden konfliktien muistojen kerrostumien alle.
Kumpikin näistä kahdesta konfliktista (Algerian sota ja Vietnamin sota) vaikutti osaltaan siihen, että Indokiinan sota syrjäytettiin kansallisen historiallisen tietoisuuden ulkopuolelle. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Benjamin Stora, Guy Hennebelle ja Mouny Berrah arvioivat teoksessaan La Guerre d’Algérie à l’écran (La Guerre d’Algérie à l’écran, 1997) Algerian sotaa käsittelevän ranskalaisen korpuksen käsittävän yli 50 sotaelokuvaa, kun taas amerikkalaisen Vietnamin sotaa käsittelevän amerikkalaisen korpuksen arvioivat Linda Dittmar ja Gene Michaud vuonna 2000 teoksessaan From Hanoi to Hollywood (From Hanoi to Hollywood) käsittävän yli 500 sotaelokuvaa. Vertailun vuoksi Indokiinan sota ranskalaisissa elokuvissa on vuonna 2019 vain 10 sotaelokuvan kokonaiskorpus, mukaan lukien viisi elokuvaveteraanien Pierre Schoendoerfferin (La 317e Section vuonna 1965, Diên Biên Phu vuonna 1992) ja Claude Bernard-Aubertin (Patrouille sans espoir vuonna 1957, Le Facteur s’en va-t-en guerre vuonna 1966 ja Charlie Bravo vuonna 1980) elokuvaa, joista viisi on tehty elokuvaveteraanien Pierre Schoendoerfferin (La 317e Section vuonna 1965, Diên Biên Phu vuonna 1992) ja Claude Bernard-Aubertin (Patrouille sans espoir vuonna 1957, Le Facteur s’en va-t-en guerre vuonna 1966 ja Charlie Bravo vuonna 1980) ohjaamana. Vuodesta 1945 lähtien noin 50 elokuvaa on selvästi maininnut sen kerronnassaan, vaikka nämä muistutukset voivat tapahtua enemmän tai vähemmän salamyhkäisesti. Vaikka viittaukset ovat siis olleet jatkuvia yli puolen vuosisadan ajan, aihe on edelleen yhtä marginaalinen kuin suurin osa sitä esittävistä hahmoista. Indokiinan sota näyttää symboloivan hylätyn ikuista paluuta, joka ei ole koskaan täysin poissa eikä koskaan todella läsnä. Yksi viimeisimmistä tuon marginaalisen representaation hahmoista on Louis Garrelin näyttelemän rampautuneen upseerin hahmo Nicole Garcian elokuvassa Mal de pierres (2016): katoava, traumatisoitunut mies, joka katoaa jatkuvasti ja herättää salaperäisyytensä kautta mielikuvitusta ja tarinaa, jossa pian vain kummittelee vain hänen haamunsa. Näissä Indokiinan sodan representaatioissa ranskalaisessa elokuvassa on 1950-luvulta lähtien jatkuva romanttinen marttyyrius, jota pariahahmot kantavat.
Yksi ensimmäisistä Indokiinan sodan elokuvallisiin representaatioihin liittyvistä yleisistä väärinkäsityksistä on se, että Pierre Schoendoerffer, elokuvaveteraani ja romaanikirjailija, joka on itse sovittanut suurimman osan kirjallisesta tuotannostaan, on ainoa, joka on kirjoittanut ja kuvannut elokuvia tästä sodasta.
Schoendoerffer liittyi armeijaan vuonna 1952 palvellakseen sotilasoperaattorina Indokiinassa. Hänet lähetettiin Dien Bien Phuhun kuvaamaan taistelua. Hän joutui vangiksi tulitauon aikaan 7. toukokuuta 1954 (juuri tämä kohtaus on Diên Biên Phu -elokuvan finaalissa, jossa Ludovic Schoendoerffer näytteli isäänsä), ja hän oli yksi vietminh-leirien selviytyjistä, ja hän säilytti omien sanojensa mukaan ”velallisen” tunteen. Hän otti sitten tehtäväkseen välittää taistelussa kuolleiden toveriensa sanat ja ilmaisi ne elokuvissaan toistuvasti kadonneen henkilön hahmolla, jolle sukulainen osoittaa kunnioitusta käymällä läpi todistusten labyrintin (tämä oli Le Crabe-Tambour -elokuvan (1976), mutta myös L’Honneur d’un capitaine -elokuvan (1982) tai Là-haut, un roi au-dessus des nuages -elokuvan (2004) kerronnan periaate).
Pierre Schoendoerffer ei kuitenkaan ole ainoa eikä ensimmäinen veteraanielokuvantekijä, joka on manannut Indokiinan sodan kokemuksiaan elokuvien avulla.
Kymmenen vuotta ennen La 317e Section (1965) -elokuvaa, vuonna 1957, Claude Bernard-Aubert, kenraali de Lattren perustaman lehdistötiedotuspalvelun entinen jäsen, joka oli 18-vuotiaana (1948-1954) ilmoittautunut Indokiinaan, oli kuvannut Patrouille sans espoir -elokuvaa Ranskan armeijan avustuksella. Vuonna 1956 viimeiset ranskalaiset joukot lähtivät lopullisesti Etelä-Vietnamista. Armeija antoi silloin nuorelle ohjaajalle luvan käyttää vielä paikalla olleita sotilaita statisteina ja saada käyttöönsä kaikki taistelukohtauksissa tarvittavat sotilasvarusteet. Valitettavasti elokuvan ilmestyessä muutamaa kuukautta myöhemmin tilanne oli muuttunut. Ranska oli juuttunut Algeriaan, ja katsojille oli liian riskialtista näyttää yleisön järjestyksen kannalta syrjäinen Indokiinan asema, joka oli jätetty oman onnensa nojaan ja jonka taistelijat oli jätetty kohtalonsa armoille. Tärkeimpien ministeriöiden, myös puolustusministeriön, edustajat Centre National de la Cinématographie (CNC) valvontakomissiossa kielsivät elokuvan sillä ehdolla, että ohjaaja suostuisi muuttamaan sen nimen (Patrouille sans espoir muuttuu Patrouille de chociksi) ja että alkuperäisen tarinan traaginen ja peruuttamaton lopputulos korvattaisiin onnellisella lopulla. Claude Bernard-Aubert oli pakotettu silpomaan elokuvaansa, jotta se voitaisiin vihdoin julkaista, ja hän poimi vapautuksen aikana kuvatuista rush-kuvauksista muutaman rauhoittavan otoksen panssarivaunuista, jotka saapuvat ajoissa pelastamaan urheat taistelijat.
Toinen yleinen piirre Indokiinan sodan esittämisessä ranskalaisissa elokuvissa on nimenomaan se, että aiheen oletetaan olevan CNC-valvontakomission sensuroima… ja silti näin ei ole. Patrouille sans espoir -elokuvan tapaus on yksi kahdesta tärkeimmästä aiheen sensuuritapauksesta, toinen on Paul Carpitan elokuva Le Rendez-vous des quais, joka julkaistiin vuonna 1955 ennen kuin se takavarikoitiin ja katosi lähes 30 vuodeksi, kunnes se löydettiin uudelleen 1980-luvun lopulla. Kommunistisen opettajan Marseillessa vuosina 1950-1953 (erityisesti Indokiinan sotaa vastustavien satamatyöläisten lakkojen aikana) kuvaama elokuva on tehty rinnakkaisissa, jopa salaisissa olosuhteissa, jotka ovat saaneet vaikutteita Carpitan Ranskan kommunistisen puolueen (PCF) jäsenenä harjoittamista militanteista lyhytformaateista. Elokuva rekisteröitiin virallisesti CNC:ssä väärällä nimellä ja hyvin vesitetyllä tiivistelmällä, jossa ei mainittu Indokiinan sodan taustaa, jotta se ei herättäisi sensuurin huomiota. Tiivistelmässä mainittiin ainoastaan satamatyöläisen ja työläisnaisen välinen romanssi, jonka taustalla oli sosiaalinen kriisi ja asuntopula. Todellisuudessa Carpita käytti hyväkseen niin sanottuun opetustoimintaan satamassa myönnettyjä kuvauslupia ja kuvasi oppilaidensa kanssa sotilasaluksista purettuja arkkuja ja sinne loputtomassa norjassa nousevia tykkejä. Nämä kuvat olivat tietenkin kiellettyjä, ja kaikki toteutetut harhauttamisstrategiat epäonnistuivat; vaikka elokuvaa oli alettu esittää ilman näyttelyviisumia joissakin Marseillen yhdistyksissä, kopiot takavarikoitiin, ja ne ilmestyivät Ranskan elokuva-arkistosta (AFF) vasta lähes 30 vuotta myöhemmin.
Tämän kahden merkittävän sensuuritapauksen lisäksi Indokiinan sotaa ei kuitenkaan kielletty valkokankailta pikkutarkalla valtiollisella politiikalla. Pikemminkin olisi kyse itsesensuurista. Vuoteen 1962 asti tuottajat olivat tietoisia siitä, että Indokiinan sotaa ja näin ollen sen romahdusta ja tappiota käsitteleviä elokuvia voitiin leikata tai ne voitiin kieltää, koska ”Algerian tapahtumat” tapahtuivat Välimeren toisella puolella ja koska ei ollut hyväksyttävää vahingoittaa Manner-Ranskaan jääneiden perheiden moraalia. Sen vuoksi he halusivat mieluummin lykätä tällaisten hankkeiden kuvauksia ja/tai julkaisupäivää. Heidän epäonnekseen Evianin sopimusten jälkeen Algerian sotaa käsittelevät elokuvat lisääntyivät, ja niiden myötä myös nuorten miesten hahmojen kulkue, jotka oli revitty pois elämästään liittyäkseen kontingenttiin. Sen sijaan Indokiinan sodasta kertovat fiktiot saattoivat vaikuttaa vain hyvin kaukaisilta, sillä niiden niemimaa sijaitsi maailman äärirajoilla ja niiden urasotilaat ritarillisine ihanteineen asetettiin toisen aikakauden kolonialistisen ideologian palvelukseen. Niitä ei siis tarvinnut sensuroida, vaan yleisön vastuulla oli pitää ne vain jäännöspaikalla vuotuisessa rankingissa.
Viimeinen arkipäiväisyys olisi kuitenkin uskoa, että kaikki ranskalaiset elokuvat, jotka käsittelevät Indokiinan sotaa elokuvateattereissa, on nähnyt vain rajallinen yleisö ja että aihe on nyt kadonnut valkokankailta. Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, Indokiinan veteraanien silmiinpistävimmät hahmot ovat varmasti koomisia hahmoja: eikö Les Tontons flingueurs -elokuvan (Georges Lautner, 1963) vitriinikohtaus ole nimenomaan hetki, jolloin veteraanit vaihtavat ajatuksiaan muistellen joitakin keskeisiä hetkiä menneisyydestään Indokiinassa? Eivätkö Bourvilin ja Jean-Paul Belmondon esittämät luuserit Gérard Ouryn Le Cerveau -elokuvassa (1969) kohdanneet Plaine des Jarresissa? Eikö Jean-Paul Rouven elokuvassa Sans arme, ni haine, ni violence (Sans arme, ni haine, ni violence, 2008) esittämä Spaggiari muistuttanut lähes folkloristisella tavalla taustastaan Indokiinassa? Kaikista näistä hahmoista ei voi sanoa, ovatko he syrjäytyneet siksi, että he palasivat Indokiinasta, vai menivätkö he Indokiinaan, koska he olivat jo valmiiksi poikkeavia. Mutta sama havainto pätee kaikkiin: he ovat naurettavia ja ilmentävät pohjimmiltaan luusereiden ja/tai nörttien persoonallisuuksia, ikään kuin olisi välttämätöntä neutralisoida tappio naurulla ja purkaa kansalaisyhteiskuntaan palanneen entisen Indokiinan veteraanin piilevää vaarallisuutta näyttämöllä, joka osoittaa hänen kyvyttömyytensä tehdä todellista vahinkoa.
Delphine Robic-Diaz
MCF Etudes cinématographiques et audiovisuelles
Université de Tours
delphine.robicdiaz{at}univ-tours.fr
Bibliografia :
DITTMAR Linda ja MICHAUD Gene (toim.)
DITTMAR Linda ja MICHAUD Gene (toim.)
, From Hanoi to Hollywood. The Vietnam War in American Films, Rutgers University Press, 2000, 388 s.
EADES Caroline, Le Cinéma post-colonial français, Cerf-Corlet, 2006, 426 s.
ROBIC-DIAZ Delphine, La Guerre d’Indochine dans le cinéma français. Image(s) d’un trou de mémoire, Presses Universitaires de Rennes, 2015, 358 s.
SHOHAT Ella ja STAM Robert (toim.), Unthinking Eurocentrism. Multiculturalisme and the Media, Routledge, 1994, 406 s.