Mitä eroa on naturalismilla ja atmosfäärillä?
Toinen tärkeä ero on naturalismin ja atmosfäärin välinen ero. Maisemamaalaus voi olla erittäin tunnelmallinen, olematta naturalistinen. Tämä johtuu yleensä siitä, että taiteilija on keskittynyt mieluummin tunnelman kuin visuaalisten yksityiskohtien välittämiseen. Hyviä esimerkkejä ovat mm: Whistlerin Nocturne in Blue And Silver – Chelsea (1871, Tate Collection, Lontoo) ja Claude Monet’n Impression, Sunrise (1873, Musee Marmottan, Pariisi). Kummassakaan kuvassa ei ole riittävästi yksityiskohtia ollakseen naturalistinen. Vertaa Frederic Bazillen The Artist’s Studio (1870, Musee d’Orsay), Thomas Eakinsin Max Schmidt in a Single Scull (1871, Metropolitan Museum of Art), Frederic Leightonin The Music Lesson (1877, Guildhall Art Gallery, Lontoo), Lawrence Alma-Tademan The Tepidarium (1881, Lever Art Gallery, Yhdistynyt kuningaskunta) ja Christian Krohgin Sick Girl (1881, Kansallisgalleria, Oslo): Kaikki nämä ovat erinomaisia esimerkkejä naturalismista, jossa ei ole lainkaan tunnelmaa.
Ranskalaisesta impressionismista ks. esim: Characteristics of Impressionist Painting 1870-1910).
Mitä eroa on naturalismilla ja idealismilla?
Idealismi on maalaustaiteessa käsite, joka soveltuu parhaiten hahmomaalaukseen, ja sillä viitataan perinteeseen luoda ”täydellinen” hahmo – hahmo, jolla on hyvännäköiset kasvot, virheettömät hiukset, hyvä vartalonmuotoisuus ja joka ei ole minkään sortin ulkoisia virheitä. Tällaista idealisoitua kuvausta maalattiin tai piirrettiin harvoin, jos koskaan, mutta se sopi erinomaisesti alttaritauluihin ja muihin suuren mittakaavan uskonnollisen taiteen muotoihin, jotka muodostivat suurimman osan Euroopan työpajojen ja studioiden tilauksista. Pohjimmiltaan ”keinotekoinen” maalaustyyli, joka ei muistuttanut lainkaan (esimerkiksi) Caravaggion naturalismia, sillä hän käytti tyypillisesti tavallisia kadunmiehiä malleina omintakeiseen raamatulliseen taiteeseensa. Idealismi säilyi tärkeimmissä taideakatemioissa saarnattuna tyylinä ainakin 1800-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti lopulta naturalistisempi tyyli, joka perustui tosielämän malleihin ja plein-air-maalaukseen ulkona.
Kaksi naturalismin tyyppiä: Kuten edellä mainituista esimerkeistä käy ilmi, naturalismista eivät ole esimerkkinä vain maaseutumaisemat ulkona: myös muotokuvat ja genre-maalaukset ihmisistä voivat olla erinomaisia esimerkkejä.
Käsite naturalismi juontuu kuitenkin sanasta ”luonto”, ja näin ollen naturalismin tavallisin genre on maisemamaalaus – genre, josta esimerkkinä on John Constablen teos, jota anglo-sveitsiläinen taidemaalari Henry Fuseli piti niin todellisena, että aina kun hän näki sen, hänen teki mieli vaatia päällystakkinsa ja sateenvarjonsa.
Siltikään kaikki maisemamaalaukset eivät ole naturalistisia, varsinkaan silloin, kun kuvataiteilijan subjektivistisuus häiritsee. Niinpä esimerkiksi visionäärinen uskonnollinen taiteilija John Martin loi visionäärisiä apokalyptisia maisemiaan havainnollistaakseen Jumalan voimaa. Saksalainen romanttinen taidemaalari Caspar David Friedrich täytti maisemakuvansa symbolismilla ja tunneromantiikalla. Monet Turnerin maisemat ovat pelkkiä ekspressionistisia kokeiluja valon kuvaamisessa, kun taas Cezanne maalasi kymmeniä näkymiä Montagne Sainte-Victoiresta ja uhrasi naturalistisen tarkkuuden rakastamansa geometrisuuden ja kuvallisen tasapainon vuoksi. Kukaan näistä taiteilijoista ei kuulu naturalismin koulukuntaan, koska he eivät ole niinkään kiinnostuneita luonnon esittämisestä kuin itseilmaisusta.
Naturalismi figuurimaalauksessa
Klassisesta antiikista lähtien taidehistoriassa on nähty useita merkittäviä edistysaskeleita todenmukaisessa piirtämisessä ja öljyvärimaalauksessa. Giotto, yksi naturalismin ensimmäisistä edelläkävijöistä, valmisti Padovassa sijaitsevaan Scrovegnin kappelin freskoihin vallankumouksellisia tilavoituja hahmoja. Katso esimerkiksi Kristuksen petos (Juudaksen suudelma) (1305) ja Kristuksen valitus (1305). Leonardo da Vinci hallitsi sfumaton taiteen ja sai aikaan hätkähdyttävän elävän näköiset kasvot esimerkiksi Mona Lisan (1506, Louvre, Pariisi) kaltaisissa teoksissa. Michelangelo käytti ainutlaatuista lahjakkuuttaan kuvanveistäjänä luodakseen lukuisia veistoksellisia hahmoja Sikstuksen kappelin freskoihinsa (1508-12 ja 1536-41). Caravaggio hämmästytti Rooman naturalistisella hahmomaalauksellaan, jossa hän käytti suoraan kadulta värvättyjä henkilöitä mallina. Hänen todentuntuiset hahmonsa sopivat täydellisesti barokin katoliseen vastareformaatiotaiteeseen. Hollantilaisen realistisen genremaalauksen kulta-aikana taiteilijat, kuten Jan Vermeer (kotimainen genremaalaus, sisä- ja ulkotilat), Pieter de Hooch (sisäpihat), Samuel van Hoogstraten (koti-interiöörit) ja Emanuel de Witte (arkkitehtoniset kirkkointeriöörit), olivat edelläkävijöitä tarkan naturalismin tyylilajissa, joka käsitteli figuratiivisia, kodinomaisia ja yhteiskunnallisia aiheita. Viime aikoina, 1800-luvulla, venäläiset maalarit loivat lukuisia figuratiivisen naturalismin mestariteoksia lähes kaikissa tyylilajeissa. Esimerkkejä näistä teoksista ovat mm: Pavel Fedotovin ”Majurin kosinta” (1848, Tretjakovin galleria, Moskova), Konstantin Savitskin ”Rautatien korjaaminen” (1874, Tretjakov), Ilja Repinin ”Tsaarevna Sofja Aleksejevnan muotokuva Novodevitšin luostarissa” (1879, Tretjakov) ja ”Saporozhialaisten kasakoiden vastaus sulttaani Mahmud IV:lle” (1891, Venäläinen museo, Pietari), Ilja Repinin ”Naurua” (”Ole tervehditty, Juutalaisten Kuningas!”) (1882, Venäläinen museo), Ivan Kramskoi; Kristus ja aviorikokseen syyllistynyt nainen (1887, Venäläinen museo), Vasili Polenov.
Naturalismin historia ja kehittyminen (n. 500 eKr. – 1800)
Naturalistinen kuvanveisto edeltää naturalistista maalausta useita vuosisatoja. Siitä lähtien, kun kreikkalaisen kuvanveiston suuret edustajat onnistuivat jäljittelemään ihmiskehon, he väittivät saavuttaneensa naturalismin ensimmäisen muodon taiteessa. Loppujen lopuksi egyptiläinen, etruskilainen ja suuri osa kreikkalaisesta maalaustaiteesta noudatti muita kuin naturalistisia konventioita, samoin kuin bysanttilainen taide (seinämaalaukset ja mosaiikit).
Pimeän keskiajan pysähtyneisyyden jälkeen ensimmäinen varsinainen naturalistinen elpyminen tapahtui 1300-luvun alkupuolella Giotton irrottautuessa goottilaistyylisestä figuraatiosta. Tämän jälkeen Italian renessanssitaiteessa tapahtui merkittävää edistystä figuratiivisessa naturalismissa – mutta ei maisemassa, sillä maisemaa ei edelleenkään pidetty niin tärkeänä, että sitä olisi voitu käsitellä itsenäisenä genrenä. Renessanssin ja varhaisbarokin aikakauden tärkeimmät naturalismin edistäjät olivat Leonardo, Michelangelo, Albrecht Durer ja Caravaggio. Ks: Klassismi ja naturalismi italialaisessa 1600-luvun maalaustaiteessa.
Kaksi viehättävää esimerkkiä naturalismista loi saksalainen taiteilija Durer: Nuori jänis (1502) ja Suuri ruohonpätkä (1503), molemmat Albertinassa Wienissä.
Alankomaalaisen barokin aikakaudella (n. 1600-80) – jota hallitsi protestanttisen uskonpuhdistuksen taiteen sekulaarimpi estetiikka – syntyi runsaasti todentuntuisia teoksia, joissa taiteilijat pyrkivät jäljittelemään luontoa mahdollisimman tarkasti – hahmopiirroksissa, maisemamaalauksessa ja genreteoksissa. Hollantilaisen naturalismin tyyliä arvostivat laajalti uudet keskiluokkaiset mesenaatit eri puolilla Hollantia, ja taiteilijat, kuten Jan Davidsz de Heem (1606-83), Willem Kalf (1619-93), Aelbert Cuyp (1620-91), Samuel Van Hoogstraten (1627-78), Jacob Van Ruisdael (1628-82) ja Jan Vermeer (1632-1675), työskentelivät ahkerasti tyydyttääkseen tyylilajimaalauksen, interiöörimaalauksen, asetelmamaalauksen ja paikallishenkisten maisemamaalausten kysynnän. Mutta arvostus oli lyhytaikaista: katolinen vastarevoluutio johti uuteen taiteellisen idealismin vuosisataan (n. 1680-1780), joka johti romantiikkaan – idealismin moderniin muotoon.
Naturalismi modernina aikakautena (vuodesta 1800 alkaen)
1900-luvun alkupuolella vastauksena romantiikkaan ilmaantui kaksi toisistaan poikkeavaa todentuntuista tyyliä: Naturalismi ja realismi. Jos romantiikka kiteytti vahvan uskon aisteihin ja tunteisiin ja ylläpiti tyyliteltyä ja ihannoitua aiheen kuvausta, realismi ja naturalismi vetosivat enemmän älyyn ja järkeen ja pyrkivät kuvaamaan asiat sellaisina kuin ne todella olivat. Kuten edellä on selitetty, realismi ja naturalismi eivät kuitenkaan ole sama asia.
Nykyaikainen naturalistinen näkemysmaalauksen perinne juontaa juurensa taiteilijaryhmistä, joiden jäsenet pyrkivät kuvaamaan luontoa mahdollisimman vähin vääristymin tai tulkinnoin. Tällaisia ryhmiä tai siirtokuntia olivat muun muassa seuraavat.
Norwichin koulukunta (n. 1803-33)
Tätä koulukuntaa johti John Crome (1768-1821) ja sen jälkeen akvarellisti John Sell Cotman (1782-1842). Se sai vaikutteita Itä-Anglian maisemista, Norfolkin Broadsista ja suolasaarista sekä 1600-luvun hollantilaisista maisemamaalareista, kuten Meindert Hobbemasta (1638-1709) ja Jacob van Ruisdaelista (1628-82).
Hudson-joen koulukunta (n.1825-75)
Tätä 1850-luvulla New Yorkissa toiminutta romanttisten taiteilijoiden löyhää ryhmää johti englantilainen taiteilija Thomas Cole (18011848). Muita menestyneitä jäseniä olivat muun muassa Albert Bierstadt (1830-1902) ja erämaamaalari Frederic Edwin Church (1826-1900).
Barbizon-koulukunta (n.1830-1875)
Väittämättä vaikutusvaltaisin kaikista naturalistiryhmistä, ranskalainen Barbizon-koulukunta inspiroi taiteilijoita eri puolilla Eurooppaa, Amerikassa ja Australiassa spontaaneilla plein-air-sommitelmillaan. Theodore Rousseaun (1812-67) johdolla sen tärkeimpiä jäseniä olivat Camille Corot (1796-1875), Jean-Francois Millet (1814-75) – ks. esimerkiksi The Gleaners (1857), The Angelus (1859), Man with a Hoe (1862) – ja Charles Daubigny (1817-78). Barbizon tarjosi todentuntuisemman vaihtoehdon impressionismille, jonka Hollannin Haagin koulukunta omaksui – samoin kuin Max Liebermann ja muut ”impressionistit” Saksassa – ks. lisää, Saksalainen taide: 1800-luku.
Venäläiset vaeltajat (Peredvizhniki, kiertolaiset) (n.1863-90)
Pietarin keisarillisesta taideakatemiasta lähtöisin olevan nuorten taiteilijoiden ryhmän vuonna 1863 perustama Vaeltajat kierteli ympäri Venäjää maalaamassa maisemakuvia ja tyylilajitaidemaalauksia. Johtavia jäseniä olivat Ivan Kramskoi (18371887), Nikolai Gay (18311894), Vasili Perov (18341882), Ilja Repin (1844-1930), Vasili Polenov (1844-1927) ja Vasili Surikov (1848-1916). Sen parhaita maisemataiteilijoita olivat Fjodor Vasiljev (18501873), Ivan Shishkin (1832-98) – ks. hänen upea Tammimetsänsä (1887, Venäläisen taiteen museo, Kiova) – ja Isaak Levitan (1860-1900) – ks. hänen Eristäytynyt luostari (1890, Tretjakovin galleria).
Impressionismi (1873-86).)
Kuuluisin naturalistinen liike oli epäilemättä impressionismi, josta esimerkkinä erityisesti Claude Monet’n (1840-1926), Renoirin (1841-1919), Alfred Sisleyn (1839-99) ja Camille Pissarron (1830-1903) plein air -impressionistinen maisemamaalaus. Näiden impressionistimaalareiden tärkein panos naturalismiin oli kuitenkin heidän kykynsä kuvata valoa (ja sen ohimenevää vaikutusta väreihin ja muotoihin) täsmälleen sellaisena kuin he sen havaitsivat. Tämän seurauksena monet heidän teoksistaan sisältävät erilaisia, ei-naturalistisia värejä (vaaleanpunainen heinänkorsi auringonlaskun aikaan, harmaa ruoho talvi-iltana). Lisäksi heidän pensselityönsä ja muut maalaustekniikkansa voivat joskus tunkeutua liian pitkälle ja antaa teoksille tunnelmallisen, jopa ekspressionistisen luonteen, joka ei ole naturalistinen.
Glasgow’n maalaustaiteen koulukunta (1880-1915)
Kutsuttiin myös nimellä ”Glasgow’n pojat”, ja se oli edistyksellisten taiteilijoiden löyhä ryhmittymä, joka oli huolissaan maalaiselämän ja -työn kuvaamisesta. Johtavia jäseniä, jotka molemmat tunsivat Barbizonin, Haagin koulukunnan, impressionismin ja saksalaisen Worpsweden ryhmän, olivat mm: James Guthrie (1859-1930) ja John Lavery (1856-1941).
Newlynin koulukunta (n.1884-1914)
Tämä cornwallilainen taiteilijakolonia oli erikoistunut maisemamaalaukseen, ja se hyödynsi Newlynin voimakasta luonnonvaloa, ja jäsenet työskentelivät suoraan luonnosta. Johtavia henkilöitä olivat mm: Walter Langley (1852-1922), Stanhope Forbes (1857-1947), Frank Bramley (1857-1915) ja irlantilainen taiteilija Norman Garstin (1847-1926).
Heidelbergin koulukunta (n.1886-1900)
Tämä australialaisryhmä harjoitti naturalistista plein air -maalausta tyylillä, jossa yhdistyivät barbizonilaiset yksityiskohdat ja impressionistinen siveltimen käyttö. Sen menestyneimpiä jäseniä olivat Tom Roberts (1856-1931), Arthur Streeton (1867-1943), Charles Conder (1868-1909) ja Fred McCubbin (1855-1917). Lisätietoja, ks:
Irlantilaiset maisemataiteilijat
Tärkeitä taiteilijoita, jotka erikoistuivat plein air -maalaukseen Irlannissa sekä Pont-Avenin koulussa Bretagnessa tai Newlynin koulussa Cornwallissa, olivat mm: Augustus Burke (1838-91), Norman Garstin (1847-1926), Aloysius O’Kelly (1853-1941), Paul Henry (1876-1958) ja Joseph Malachy Kavanagh (1856-1918).