Osteri, Ostreidae- (oikeat osterit) tai Aviculidae-sukujen (helmiosterit) jäsen, kaikkien valtamerten lauhkeissa ja lämpimissä rannikkovesissä elävä simpukka. Ryhmään luetaan toisinaan myös piikki-ostereina (Spondylus) ja satulaostereina (Anomia) tunnetut simpukat.
G. Tomsich/Kuvatutkijat
Todellisuudessa ostereita on viljelty ruokana jo yli 2 000 vuotta. Helmiostereja on pitkään arvostettu myös niissä kehittyvien arvokkaiden helmien vuoksi. (Katso myös helmi.)
Osterin kuoren kahdella muodoltaan erilaisella venttiilillä on karhea pinta, joka on usein likaisen harmaa. Ylempi venttiili on kupera eli keskeltä korkeampi kuin reunoilta. Alempi venttiili, joka on kiinnitetty pohjaan tai muuhun pintaan, on suurempi, sen reunat ovat sileämmät ja se on melko litteä. Molempien läppien sisäpinnat ovat sileät ja valkoiset.
Läppiä pitää kapeista päistään yhdessä elastinen nivelside. Suuri keskimmäinen lihas (adductor-lihas) toimii venttiilin sulkemisessa nivelsiteen vetoa vastaan. Kun venttiilit pidetään hieman auki, kiduksissa olevat pienet karvamaiset rakenteet (cilia) vetävät vettä sisäänpäin aaltomaisin liikkein. Osterin läpi voi kulkea kahdesta kolmeen litraa tunnissa. Vedestä suodatetut pienet orgaaniset hiukkaset toimivat ravintona.
Ostereita puolestaan syövät linnut, meritähdet ja etanat sekä kalat. Osteripora (Urosalpinx cinenea), laajalti esiintyvä etana, poraa pienen reiän osterin kuoren läpi ja imee sitten elävän kudoksen ulos.
Kuten muutkin simpukat, useimmat osterit ovat joko uroksia tai naaraita, joskin myös hermafroditismia esiintyy. Ostrea edulisissa esiintyy ilmiö, jota kutsutaan sekventiaaliseksi hermafroditismiksi ja jossa yksilö vaihtaa sukupuolta kausittain tai veden lämpötilan muuttuessa. Osterit lisääntyvät kesällä. Joidenkin lajien munat päästetään veteen ennen siittiöiden hedelmöittymistä; toisten lajien munat hedelmöittyvät naaraan sisällä. Poikaset vapautuvat kiilimäisinä toukkina, jotka tunnetaan nimellä veligeri, ja ne uivat useita päiviä ennen kuin kiinnittyvät pysyvästi paikkaan ja metamorfoituvat. Syömäkelpoiset osterit ovat valmiita korjattaviksi kolmesta viiteen vuotta.
Esimerkiksi ostereita (Ostreidae-heimo) ovat Ostrea, Crassostrea ja Pycnodonte -lajit. Yleisiä Ostrea-lajeja ovat eurooppalainen litteä osteri eli syötävä osteri, O. edulis, Olympia-osteri, O. lurida, ja O. frons. Crassostrea-lajeihin kuuluvat portugalilainen osteri, C. angulata, pohjoisamerikkalainen eli Virginian osteri, C. virginica, ja japanilainen osteri, C. gigas. Helmiäisosterit (Aviculidae-heimo) kuuluvat enimmäkseen Meleagrina-sukuun, jota joskus kutsutaan Pinctada- tai Margaritifera-suvuksi.
O. edulis esiintyy Norjan rannikolta Marokon lähistöllä sijaitseville vesille, Välimeren kautta Mustallemerelle. Se on hermafrodiittinen ja saavuttaa noin 8 cm:n pituuden. Pohjois-Amerikan Tyynenmeren rannikkovesien O. lurida kasvaa noin 7,5 cm:n pituiseksi. C. virginica, joka on kotoisin Pyhän Laurentuksenlahdelta Länsi-Intiaan ja joka on noin 15 cm pitkä, on istutettu Pohjois-Amerikan Tyynenmeren rannikkovesiin. Naaras voi vapauttaa kerralla jopa 50 000 000 munaa. Kaupallisesti C. virginica on Pohjois-Amerikan tärkein nilviäinen. C. angulata esiintyy Länsi-Euroopan rannikkovesissä. Japanin rannikkovesissä elävä C. gigas on suurimpia ostereita, ja sen pituus on noin 30 cm (1 jalka). Kuten C. virginica, Sydneyn kallioosteri (Crassostrea commercialis) vaihtaa sukupuolta; se syntyy uroksena ja muuttuu naaraaksi myöhemmin elämässään. Se on taloudellisesti tärkein australialainen syötävä osteri.
Osterit kuoritaan ja syödään raakana, keitettynä tai savustettuna. Suosittuja lajikkeita ovat C. virginican blue point- ja lynnhaven-muodot (joita kerätään vastaavasti Blue Pointin alueelta Long Islandilta ja Lynnhaven Bayn alueelta Vaasasta) sekä brittiläinen colchester ja ranskalainen marennes. Colchester ja Marennes ovat O. edulis -lajin muotoja.
Osteriin muodostuu helmiä, kun osterin kuorta päällystävästä materiaalista (nacre) kertyy kuoren sisälle juuttuneen kiinteän vieraan aineen ympärille. Syötäviin osteriin muodostuneet helmet ovat kiiltämättömiä ja arvottomia. Parhaat luonnonhelmet ovat peräisin muutamista itämaisista lajeista, erityisesti Persianlahdella kasvavasta Meleagrina vulgaris -lajista. Tätä lajia tavataan pääasiassa 8-20 syyn (48-120 jalkaa) syvyydessä. Helmet otetaan useimmiten yli viiden vuoden ikäisistä osterista. Viljellyt helmet kasvatetaan osteriin käsin asetettujen helmiäispalojen ympärille. Suurin osa viljellyistä helmistä kasvatetaan Japanin tai Australian rannikkovesissä.