Sääli kansaa:

Viisikymmentä vuotta sitten, 13. marraskuuta 1970, Hafez al-Assad kaappasi vallan hallitsevan Baath-puolueen kilpailevilta ryhmittymiltä. Assadin uuden hallinnon ”korjaavaksi vallankumoukseksi” kutsuma vallankaappaus edusti vasemmistolaisen ryhmittymän tappiota ja puolueen maltillisten nousua. Harva kuitenkaan osasi tuolloin kuvitella, että tyytymättömän upseerin vallankaappaus – joka oli yksi monista vastaavista vallankaappauksista maassa, joka on tunnettu epävakaudestaan – merkitsisi Syyrian nykyhistorian pisimmän yhtäjaksoisen perhevallan kauden alkua.

• Steven Heydemann
• Nonresident Senior Fellow – Foreign Policy, Center for Middle East Policy
• Related
• Cesarin laki ja tie ulos Syyrian konfliktista
• Syyria ja kuuden päivän sota: A 50-years perspective
• Yhdysvaltojen ja Iranin välienselvittelyn ainoa voittaja on Venäjä
• Seuraavat kirjat
• Suuri siirtymävaihe
• Haunting Legacy
• Brookings FOCUS Book

Steven Heydemann

Nonresident Senior Fellow – Foreign Policy, Center for Middle East Policy

Kun Bashar al-Assad tuli isänsä seuraajaksi sen jälkeen, kun hän oli kuollut Hafezin kuoltua Hafezin kuoleman jälkeen kesäkuussa 2000, Syyria liittyi eksklusiiviseen klubiin. On alle puoli tusinaa tasavaltaa, joissa presidenttiys on siirtynyt suoraan isältä pojalle. Maailmassa on vain kolme maata, joissa isä-poika-kaksikko on ollut presidenttinä yhtäjaksoisesti vähintään puoli vuosisataa: Togo, Gabon ja Syyria. Kaikissa kolmessa tapauksessa presidenttikautensa perineet pojat ovat voittaneet useissa, joskin hyvin epäilyttävissä vaaleissa ja ovat tätä kirjoitettaessa edelleen vallassa.

Assadin hallintojen poikkeuksellinen pitkäikäisyys on huomionarvoista. Se herättää myös kysymyksen, jonka viime vuosikymmenen mullistukset ovat tehneet entistäkin ajankohtaisemmaksi: mitä tarkalleen ottaen viisikymmentä vuotta kestänyt Assadin hallinto on saanut aikaan? Kun Bashar al-Assad nousi valtaan kolmekymmentäneljänvuotiaana – hänen tietään tasoitti tottelevainen parlamentti, joka muutti kiireesti perustuslakia alentaakseen presidentin virkaan vaadittavaa alaikärajaa – hän sai perinnöksi jähmeän takapajulan maan. Vaikka hänen isäänsä ylistettiin usein hänen strategisesta ja diplomaattisesta terävyydestään, Hafez al-Assadin kuollessa kesäkuussa 2000 hän ei ollut saavuttanut juuri muuta kuin valvonut maansa ajautumista merkityksettömyyteen.

Hän epäonnistui myös elinikäisessä tavoitteessaan vahvistaa Syyrian keskeistä asemaa alueellisissa asioissa. Henry Kissingerin tunnettu sanonta ”Lähi-idässä ei voi käydä sotaa ilman Egyptiä eikä rauhaa ilman Syyriaa” osoittautui vääräksi Camp Davidin sopimusten allekirjoittamisen yhteydessä vuonna 1979. Samana vuonna Syyria lisättiin Yhdysvaltojen vastikään laatimaan luetteloon terrorismin tukijamaista (se on ainoa alkuperäisistä nimetyistä maista, joka on pysynyt luettelossa tähän päivään asti). Hafez al-Assad ei enää kyennyt toimimaan ratkaisevassa roolissa pilaajana, ja koska Palestiinan asia kuihtui, Hafez al-Assadin ajoittaiset ponnahdukset arabien ja Israelin väliseen diplomatiaan eivät tuottaneet havaittavaa edistystä.

Vuosikymmenen kuluttua Neuvostoliitto oli romahtanut, ja alueen diplomaattisen painovoiman painopiste oli alkanut siirtyä itään Arabianlahdelle, mikä heitti Syyrian entistä kauemmas alueellisen politiikan marginaaliin. Toisen virkakautensa lopussa ja vain kuukausia ennen Hafezin kuolemaa Bill Clinton oli viimeinen Yhdysvaltain presidentti, joka sijoitti diplomaattista pääomaa Syyrian ja Israelin välisen rauhan välittämiseen. Hänkin epäonnistui. Hafez al-Assadin paljon kehuttu ”strateginen kärsivällisyys” uuvutti hänen vastustajansa, mutta ei edistänyt Syyrian etuja eikä varmistanut Golanin kukkuloiden palauttamista. Tämä kansallinen pyrkimys on sittemmin siirtynyt vieläkin kauemmas ulottumattomiin.

Järjestys kaaoksesta

Yhdysvaltojen ja Iranin välienselvittelyn ainoa voittaja on Venäjä

Thursday, tammikuu 9, 2020

Basharin kotimainen perintö oli entistäkin horjuvammalla pohjalla. Vaikka maa oli selvinnyt 1980-luvun puolivälin lamauttavasta talouskriisistä, se astui 2000-luvulle horroksessa olevalla taloudella, tehottomalla byrokratialla, heikolla ja valtavasti ylimiehitetyllä julkisella sektorilla, rappeutuneella koulutus- ja terveydenhuoltosektorilla ja maailman korkeimpiin kuuluvalla työttömyysasteella. Turvallisuussektori oli kuitenkin kukoistanut Hafezin aikana, ja se kukoisti Syyrian Libanonin miehityksestä ja varmisti samalla hallinnon selviytymisen tukahduttamalla raa’asti Muslimiveljeskunnan kapinan vuosina 1979-1982, joka huipentui surullisenkuuluisaan Haman verilöylyyn helmikuussa 1982.

Kaiken järjen mukaan Hafez al-Assad suhtautui taloudellisiin kysymyksiin suurelta osin välinpitämättömästi, ja hänen väitetään kerran kuvailleen taloustiedettä aaseille tarkoitetuksi aineeksi. Basharilla ei ollut varaa jäljitellä isänsä välinpitämättömyyttä. Monien diktaattoreiden tavoin Hafez piti Syyrian julkista taloutta hallinnon selviytymisvälineenä. Hän jakoi resursseja ja mahdollisuuksia – mukaan luettuna mahdollisuus hyötyä rehottavasta korruptiosta – sellaisten lojalistiverkostojen vaalimiseen, jotka suosivat hallinnon sisäpiiriläisiä, mutta ulottuivat reilusti heitä laajemmalle ja kattoivat merkittäviä osia Damaskon sunni-liikemieseliitistä.

Hafezin ”korjaava vallankumous” perustui hänen edeltäjänsä Salah Jadidin suosiman radikaalin talouspolitiikan osittaiseen purkamiseen. Kuitenkin vanhempi Assad säilytti pitkälti Syyrian ”autoritaarisen sopimuksen”, joka tarjosi syyrialaisille heikkoa taloudellista turvallisuutta vastineeksi poliittisesta hiljaisuudesta – pakkoriippuvuuden muoto, joka säilytti epävarman yhteiskuntarauhan. Syyrian viimeisen vuosikymmenen aikana käynnistetyt vaatimattomat talousuudistukset osoittautuivat riittämättömiksi nostamaan Syyrian taloudellisesta horroksesta. Sen sijaan uudistukset vain avasivat uusia näköaloja hallinnon sisäpiiriläisten ja hyvien yhteyksien omaavien liikemiesten korruptoituneelle rikastumiselle.

Kun Bashar astui presidentiksi heinäkuussa 2000, Syyrian bruttokansantuote oli vihdoinkin noussut 1980-luvun alussa saavutetulle tasolle. Seuraavalla vuosikymmenellä talous näytti kukoistavan. Bruttokansantuote asukasta kohti kaksinkertaistui vuosina 2000-2010, kun maa siirtyi ”sosiaaliseksi markkinataloudeksi” kutsuttuun järjestelmään. Kaukana pinnan alla hallinto oli kuitenkin ajamassa Syyriaa kohti murtumispistettä. Samalla kun maailma keskittyi poliittisiin asioihin – Basharin lyhytaikaiseen ”Damaskoksen kevääseen” (lyhytaikainen poliittinen avautuminen vuosina 2000-2001), hänen sisäisten kilpailijoidensa eliminointiin, hänen avoimien ovien politiikkaansa Irakiin siirtyville jihadisteille, hänen rooliinsa Libanonin entisen pääministerin Rafik Haririn murhassa ja Syyrian nöyryyttävään häätämiseen Libanonista – syvien, systeemisten toimintahäiriöiden sosiaaliset ja taloudelliset kustannukset kasvoivat.

Huolimatta Basharin ponnisteluista Syyrian autoritaarisuuden päivittämiseksi ja modernisoimiseksi, huipputason talouskasvu jätti valtaosan syyrialaisista jälkeen. Hänen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana vallassaan köyhyys syveni ja työttömyys kasvoi, erityisesti nuorten keskuudessa. Vuonna 2006 Syyrian maatalousalueita koetteli ankara kuivuus, jonka vaikutuksia pahensivat huono hallinto ja korruptio. Seuraavien vuosien aikana sadattuhannet pienviljelijät joutuivat jättämään maansa ja heistä tuli ympäristöpakolaisia, jotka asettuivat Damaskoksen ja maakuntien pääkaupunkien, kuten Syyrian eteläosassa sijaitsevan Deraan, laitamille. Assadin perheenjäsenten, kuten Rami Makhloufin, johtamat hallinnon kätyrit alkoivat ryöstää yhä enenevässä määrin ja riistivät ja vieraannuttivat liike-elämän, joka oli aiemmin antanut tukensa hallinnolle. Makhloufin kerrotaan päätyneen hallitsemaan noin 65 prosenttia Syyrian taloudesta.

Haunting Legacy

By Marvin Kalb and Deborah Kalb

2012

Brookings FOCUS Book

By Steven Pifer and Michael E. O’Hanlon

2012

Omalta osaltaan Bashar näytti ajattelevan, että hänen uskollisuutensa arabismin ja ”vastarinnan” vuokrasopimuksille, vaikkakin paljon enemmän retorisia kuin todellisia, riitti suojaamaan hänen hallintonsa mielenosoitusten aallolta, joka pyyhkäisi alueen yli vuoden 2010 lopulla. Hän oli väärässä. Maaliskuuhun 2011 mennessä syyrialaiset ylittivät ”pelon muurin”, löysivät yhteisen äänensä ja liittyivät joukkomielenosoituksiin, joissa vaadittiin taloudellista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä Assadin hallinnon lopettamista, kun Egyptin, Tunisian ja Libyan esimerkit antoivat pontta heidän pyrkimyksilleen. Hallinto kohtasi ennennäkemättömän haasteen – miljoonien tavallisten syyrialaisten suostumuksen ja legitiimiyden peruuttamisen – ja vastasi siihen voimakeinoin, mikä sysäsi maan tielle kohti sisällissotaa.

Tänään, vuosikymmenen kestäneen konfliktin jälkeen, Bashar istuu maan raunioilla, ja hänen asemansa on pelastettu, mutta sitä ei ole vielä täysin turvattu Venäjän ja Iranin väliintulon ansiosta. Selviytymisen vaatimukset ovat jättäneet maahan omat synkät jälkensä: murskattu talous, murtunut yhteiskunta ja joukkososialisoituminen väkivallan, lahkojen välisen suvaitsemattomuuden ja ääriliikkeiden normeihin. Sota vapautti hallinnon roistomaisimmat mielihalut, mikä vahvisti entisestään sen raakuutta ja korruptiota. Sota-ajan voitontavoittelijat ja sotapäälliköt puolustavat nyt rohkeasti etuoikeuksiaan Syyrian uutena poliittisena eliittinä, joka niittää viime vuosikymmenen aikana Assadeille antamansa tuen hedelmiä.

Kun syyrialaiset pohtivat jännittävää siirtymävaihetta konfliktin jälkeiseen aikaan ja todennäköistä autoritaarista rauhaa, Assadin vallan pysyvät perinnöt ilmenevät parhaiten siinä, että niistä on tullut kaksitahoisia ja täysin erillisiä todellisuuksia. Kuvat voittoisasta Basharista, Makhloufin pojista luksusautoineen ja yksityiskoneineen ja Asma al-Assadista lohduttamassa leskiä merkkifarkkuihinsa pukeutuneena ovat rinnakkain jyrkästi erilaisten kuvien kanssa, joissa näkyy pitkiä rinnakkain kulkevia valkoisten käärinliinojen rivejä, leipäjonoja, lapsia poimimassa roskia kaatopaikoilla ja ylikuormitettuja veneitä, jotka kuljettavat syyrialaisia pakolaisina kohti epävarmaa tulevaisuutta.

Syyrian kansannousu on tuomittavampi mielipidekirjoitus Assadin suvun perinnön suhteen kuin mikään ulkopuolisen tahon mahdollinen arvostelukeino. Sen tappiolla on ollut hirvittävä hinta. Edessä on sukupolvien mittaisia jälleenrakennus- ja sosiaalisia korjaushankkeita, joihin hallinto on erityisen huonosti varustautunut ja jotka voivat vielä horjuttaa sen otetta vallasta. Assadit ja heidän uskolliset kannattajansa eivät kuitenkaan tunnusta tällaisia mahdollisuuksia. Vuonna 2028 Bashar, jos hän on edelleen vallassa, törmää vuonna 2012 asetettuihin presidentin virkakausirajoihin. Ehkäpä tätä hetkeä odotellessaan perhe valmistelee hänen vanhinta poikaansa, Hafez Bashar al-Assadia, nousemaan presidentin valtaistuimelle. Assadit eivät ole vielä lopettaneet Syyrian kanssa. Sääli kansaa.