Lapset saivat ohjeet kuhunkin kuvaan vastaamisesta. Kaikkien neutraalien kuvien ja puolet vastenmielisten kuvien osalta heitä pyydettiin katsomaan niitä ja reagoimaan niihin luonnollisesti sekä arvioimaan tunnetilaansa numeerisella asteikolla kunkin kuvan nähtyään. Heitä pyydettiin katsomaan toista puolta vastenmielisistä kuvista ja yrittämään vähentää kielteisiä reaktioitaan kertomalla itselleen tarinan, jotta kuvat tuntuisivat vähemmän järkyttäviltä – tarinan, kuten: ”Tämä auto-onnettomuus näyttää pahalta, mutta autoissa olleet ihmiset eivät loukkaantuneet”. Kun lapset olivat yrittäneet muuttaa tunnereaktiotaan, he arvioivat jälleen tunnetilaansa numeerisella asteikolla.
Kuten tutkijat odottivat, lapset raportoivat vähemmän negatiivisia tunteita sen jälkeen, kun heitä oli pyydetty arvioimaan uudelleen reaktioitaan vastenmielisiin kuviin.
Aivoskannaustietojen avulla tutkijat testasivat pelkokeskuksen eli amygdalan ja päättelykeskuksen eli dorsolateraalisen prefrontaalisen aivokuorikerroksen vuorovaikutuksen voimakkuutta ja suuntaa lasten katsellessa kuvia. Vaikka lapset, joilla oli eritasoinen ahdistuneisuus ja stressireaktiivisuus, raportoivat samankaltaisista negatiivisten tunteidensa vähenemisistä, kun heitä pyydettiin arvioimaan vastenmielisiä kuvia uudelleen, heidän aivonsa tekivät eri asioita.
Molempi stressi johtaa heikompaan emotionaalisen reaktion hallintaan
Mitä ahdistuneempi tai stressaantuneempi lapsi oli, sitä voimakkaampia olivat oikeanpuoleiselta amygdalalta oikealle prefrontaaliselle aivokuorelle lähtevät suuntaa-antavat signaalit. Vastaavia vaikutuksia ei havaittu käänteisessä suunnassa – eli dorsolateraaliselta prefrontaaliselta aivokuorelta amygdalaan suuntautuva signalointi ei lisääntynyt. Korkeammat ahdistuneisuustasot liittyivät vähemmän myönteisiin alkureaktioihin vastenmielisiä kuvia kohtaan, heikompaan kykyyn säädellä tunnereaktioita vastenmielisiä kuvia kohtaan ja impulsiivisempiin reaktioihin vastenmielisten kuvien uudelleenarvioinnin aikana. Korkeampi stressireaktiivisuus oli yhteydessä vähemmän hallittuihin ja impulsiivisempiin reaktioihin vastenmielisten kuvien uudelleenarvioinnissa, mikä viittaa siihen, että dorsolateraalinen prefrontaalinen aivokuori kykenee huonommin suoriutumaan tehtävistään.
Eivät havainnot ainoastaan paljasta, miten ahdistus voi muuttaa aivoja, vaan ne toimivat myös lähtökohtana tuleville tutkimuksille, joissa testataan interventioita, jotka voivat auttaa lapsia hallitsemaan ahdistusta ja stressireaktioita, tutkijat sanoivat.
”Meidän on oltava tietoisempia puuttumisessa asiaan”, Menon sanoi. ”Nämä tulokset osoittavat, että aivot eivät korjaa itseään ahdistuneilla lapsilla.”
”Positiivinen ajattelu ei tapahdu automaattisesti”, Carrion sanoi. ”Itse asiassa ajattelemme automaattisesti negatiivisesti. Se on evolutiivisesti se, mikä tuotti tuloksia. Negatiiviset ajatukset ovat automaattisia ajatuksia, ja positiivisia ajatuksia on harjoiteltava ja opeteltava.”
Työn muut Stanfordin yhteistyökumppanit ovat entiset tutkimusassistentit Katherine Duberg ja Sarah-Nicole Bostan, tohtorikoulutettava Percy Mistry, PhD, psykiatrian ja käyttäytymistieteiden kliininen apulaisprofessori, tohtorikoulutettava Weidong Cai, PhD, entinen tohtorikoulutettava, tohtorikoulutettava, Shaozheng Qin, PhD ja entinen henkilökuntatutkija, tohtorin tutkijatohtori, tohtorikoulutettava Aarthi Padmanabhan.
Tämä työ tehtiin yhteistyössä Ravenswood Cityn, Alum Rockin ja Orchardin koulupiirien sekä Pure Edge Inc:n kanssa, joka tarjoaa mindfulness-opetussuunnitelmia lapsille, ja sitä ovat tukeneet Lucile Packard Foundation for Children’s Health, National Institutes of Health (apurahat EB022907, NS086085 ja MH121069), Stanfordin äidin ja lapsen terveyden tutkimuslaitos ja Stanford Institute for Computational & Mathematical Engineering.