Tammikuun 7. päivänä 1922 Dáil hyväksyi Englannin ja Irlannin välisen sopimuksen äänin 64 – 57. Sen seurauksena syntyi Saorstát Éireann, Irlannin vapaavaltio.
Mitä olisi pitänyt olla aihetta juhlaan, oli kaikkea muuta. Keskustelun molemmin puolin osoiteltiin sormella ja syytettiin toisiaan. Maa oli jakautunut – tasavalta vastaan vapaavaltio – ja se pysyisi sellaisena loppuvuosisadan ajan.
Kaksi hallitsevaa persoonallisuutta -amon de Valera ja Michael Collins – valaisivat tänä aikana politiikkansa betoniin. He olivat kiertäneet toisiaan varovaisesti heinäkuussa solmitun välirauhan jälkeen, ja he jatkaisivat epäilyksen tanssia. Jotta ymmärtäisimme täysin, mitä Irlannin politiikassa oli tapahtunut heinäkuun 1921 ja tammikuun 1922 välisenä kuutena kuukautena ja sen jälkeen kesäkuuhun 1922 asti, on hyödyllistä tarkastella historiallista aikataulua:
11. heinäkuuta 1921 – kuningas Yrjö V solmii tulitauon sotaa käyvien irlantilaisten ja brittiläisten joukkojen välille. Lähes välittömästi Eamon de Valera ja Arthur Griffith lähtevät Lontooseen tapaamaan Britannian pääministeriä David Lloyd Georgea. De Valera ja Lloyd George kävivät kahdenkeskisen keskustelun, ja de Valeralle kerrottiin selvin sanoin, ettei hän toisi 32 kreivikunnan tasavaltaa mukanaan Dubliniin. Tämä asetti de Valeran hyvin vaikeaan, kaikki tai ei mitään -ongelmaan. Täydelliset neuvottelut oli määrä aloittaa syksyllä, ja de Valeran – ilman Eamon de Valeraa – oli pakko koota joukkue, joka kohtasi Lloyd Georgen, Winston Churchillin ja lordi Birkenheadin kaltaiset henkilöt. Se on ensimmäinen osoitus siitä, että lapsenkasvuinen maa osoittaa jo säröjä uudessa perustassaan.
Eamon de Valera.
11.10.-6.12.1921-Irlannin valtuuskunta, joka oli jo murtunut, saapuu Lontooseen neuvotteluja varten. Arthur Griffith ja muut valtuutetut – Robert Barton, Eamonn Duggan ja George Gavan Duffy – tulevat ryhmänä ja asuvat ja työskentelevät samassa kaupunkitalossa. Michael Collins sen sijaan saapuu yksin, vuokraa erillisen rivitaloasunnon ja tuo mukanaan oman henkilökuntansa Dublinista, joista monet ovat Crow Streetin tiedustelutoiminnan veteraaneja.
Collins oli vainoharhainen, ja hänellä oli siihen oikeus. Oikeuden mukaan Eamon de Valeran, Dáil Éireannin puheenjohtajana, olisi pitänyt johtaa valtuuskuntaa. Mutta de Valera joutui poliittisesti kallion ja kovan paikan väliin. Hän tiesi Lloyd Georgen kanssa kesällä käymiensä keskustelujen perusteella, että 32 kreivikunnan tasavalta oli mahdoton, joten hänen oli kuljettava kapealla linjalla kovan linjan tasavaltalaisten ja niiden lontoolaisten välillä, jotka yrittivät neuvotella sopimuksesta. De Valera keksi kaikki mahdolliset tekosyyt välttääkseen valtuuskunnan johtamisen – välttääkseen siten ottamasta vastuuta vapaavaltion eikä tasavallan perustamisesta.
On mielenkiintoista nähdä Collinsin näkemys Devin tekosyistä. Hayden Talbotin kirjoittamassa Michael Collins Own Story – jonka uskotaan olevan Collinsin keskeneräinen omaelämäkerta – Collins puhui de Valeran poissaolon syistä: ”De Valera ei halunnut johtaa Lontooseen menevää valtuuskuntaa. Jokainen kabinetin jäsen ja jokainen Dáil Éireannin Teachtae halusi, että hän johtaisi sopimusneuvotteluja, ja monet meistä vetosivat häneen, ettei hän jäisi sinne. Mutta hän oli järkkymätön. Hän esitti kaksi syytä. Ensinnäkin hän sanoi, että Irlannin tasavallan presidenttinä oli hänen arvokkuutensa alapuolella lähteä maastaan, ja toiseksi hänellä ei ollut varaa asettaa itseään asemaan, jossa hän voisi vahingoittaa kansakuntaansa peruuttamattomasti satunnaisella sanalla neuvottelupöydän yli. Hän vaati, että hänen arvonsa Irlannin kansalle olisi suurin, jos hän pysyisi Dublinissa ja opastaisi meitä sieltä käsin tehtävässämme.”
Collinsin vainoharhaista mieltä askarruttivat myös hänen epäilyksensä siitä, että valtuuskunnan sihteeri Erskine Childers oli de Valeran vakooja – ellei peräti brittiläinen kaksoisagentti – ja myös jotakin, mitä de Valera mutisi ennen kuin hän paketoi delegaatit Lontooseen lähteviksi: ”Meillä on oltava syntipukkeja”. Niinpä Irlannin valtuuskunta, jota nyt johtivat Collins ja sairas Griffith, ryhtyi työhön, ja koko ajan de Valera ja hänen kannattajansa, kuten Cathal Brugha ja kreivitär Markievicz, kyseenalaistivat heitä Dublinissa.
Tammikuu 7. 1922-Keskustelun aikana de Valera, ovela poliitikko, joka hän oli, yritti kaikkia mahdollisia parlamentaarisia temppuja estääkseen sopimuksen läpimenon, ja se oli selvästikin turhauttavaa Isolle kaverille: ”Emme hyväksy Tammany Hall -menetelmiä täällä”, Collins huusi. ”Olittepa sitten sopimuksen puolesta tai sitä vastaan, taistelkaa ilman Tammany Hall -menetelmiä. Emme hyväksy niitä.”
Kiinnityskohta, johon de Valera ja hänen kannattajansa päättivät ottaa kantaa, oli määräys kuninkaalle annettavasta uskollisuusvalasta. Ilman valan vannomista kansanedustaja ei voinut ottaa paikkaansa Dáilissa. Tämä kanta ilmeisesti yllätti Collinsin ja pakotti hänet toteamaan omaelämäkerrassaan, että ”…Kukaan muu kuin puoluepuolueiden kannattaja, joka etsi keinoja pahanteon tekemiseen, ei olisi katsonut, että olisi kannattanut ottaa riskiä sopimuksen romuttamiseksi.”
Mutta de Valera näki tilaisuutensa ja tarttui siihen. Hänen epäonnekseen hänellä ei ollut ääniä. Sodan ja väkivallan sairastuttamassa maassa sopimus hyväksyttiin äänin 64-57. De Valera ja hänen kumppaninsa erosivat välittömästi Dáilista. Tämä toiminta sai Collinsin huutamaan Dáilin istuntosalissa: ”Karkureita kaikki Irlannin kansalle sen koettelemuksen hetkellä! Me seisomme sen rinnalla!”
Sopimuskeskustelu Michael Collinsin (Liam Neeson), Arthur Griffithin (Owen Roe), Cathal Brughan (Gerald McSorley) ja Eamon de Valeran (Alan Rickman) välisessä Michael Collins -elokuvassa:
Tammikuun 16. päivä 1922-Britannialaiset luovuttavat Dublinin linnan uudelle Irlannin vapaalle osavaltiolle, jota edustaa Michael Collins. On olemassa monia versioita siitä, mitä tässä tapahtumassa tapahtui. Suosituin skenaario on, että Collins saapui paikalle myöhässä ja lordiluutnantti varakuningas, mies nimeltä FitzAlan, nuhteli häntä: ”Olette seitsemän minuuttia myöhässä, herra Collins”, hän sanoi. ”Olemme odottaneet yli 700 vuotta”, napsahti Collins, ”voitte saada seitsemän minuuttia lisää”.” Jotkut väittävät, ettei tätä keskustelua koskaan tapahtunut. Irlantilaiset, kuten tavallista, kun legenda kummittelee tosiasioissa, syleilivät legendaa.
Liam Neeson Michael Collinsina, joka ottaa vastaan Dublinin linnan vaihdon Michael Collins -elokuvassa:
Neljä tuomioistuinta ja Collinsin ja de Valeran sopimusSopimuksen vastaiset joukot valtasivat neljä tuomioistuinta huhtikuussa Rory O’Connorin johdolla. O’Connorin mukana varuskunnassa oli suuria sopimuksenvastaisia republikaaneja, kuten Seán Lemass, tuleva Taoiseach, kirjailija Ernie O’Malley ja Liam Mellows. Collins ei pakottanut asiaa kahteen kuukauteen toivoen neuvotteluratkaisua monien vanhojen ystäviensä kanssa. Tämä johti Collinsin ja de Valeran väliseen sopimukseen, jonka mukaan tulevien parlamenttivaalien kampanjan kävisivät yhdessä sekä sopimusta kannattavat että sitä vastustavat voimat, ja kun kansa olisi tehnyt päätöksensä, perustettaisiin koalitiohallitus.
16. kesäkuuta 1922 – Englannin ja Irlannin välinen sopimus hyväksyttiin 75 prosentin äänin Irlannin kansasta. Sopimuksen vastaiset voimat rikkovat lupauksensa koalitiohallituksen muodostamisesta.
Kesäkuu 22, 1922-Sir Henry Wilson, Pohjois-Irlannin katolilaisten vastaisen pogromin suuri kannattaja, ammutaan kahden IRA:n miehen toimesta kotiovellaan Lontoossa. Tämä salamurha – jonka monet uskovat olleen Michael Collinsin itsensä järjestämä – herättää britit henkiin, ja Churchill kääntää huomionsa Four Courtsin miehitykseen.
28. kesäkuuta 1922-Britannian toimittamien aseiden avulla – ja Churchillin kannustamana – Collinsin kansallinen armeija räjäyttää kapinalliset ulos Four Courtsista. Sisällissota alkaa.
Postscript-Arthur Griffith kuolee aivoverenvuotoon 12. elokuuta 1922 ja kymmenen päivää myöhemmin Collins kuolee väijytyksessä. W.T. Cosgravesta tulisi Dáilin uusi puhemies, ja koko maassa käytäisiin raakaa sotaretkeä seuraavaan kevääseen asti, jolloin sopimuksen vastaiset joukot laskivat aseensa. Sisällissodan jälkeen Eamon de Valera perusti oman poliittisen puolueensa, Fianna Fáilin. Valitettavasti hän ei voinut päästä Dáiliin ennen kuin hän vannoi uskollisuudenvalan kuninkaalle, minkä hän teki 11. elokuuta 1927, yhtenä kaikkien aikojen suurimmista poliittisista tekopyhyyksistä. Lähes viidenkymmenen seuraavan vuoden ajan hän oli joko Irlannin pääministeri (Taoiseach) tai presidentti. Hän kuoli 29. elokuuta 1975, 53 vuotta kahden suurimman vastustajansa, Arthur Griffithin ja Michael Collinsin kuoleman jälkeen.
Lue lisää: Irlannin liittolaiset – Amerikka ja vuoden 1916 pääsiäiskapina
* Dermot McEvoy on kirjoittanut teoksen The 13th Apostle: A Novel of a Dublin Family, Michael Collins, and the Irish Uprising (romaani dublinilaisesta perheestä, Michael Collinsista ja Irlannin kansannoususta) ja Our Lady of Greenwich Village (Our Lady of Greenwich Village), joka on nyt saatavana pokkarina Skyhorse Publishingilta. Hänet tavoittaa osoitteesta [email protected]. Seuraa häntä osoitteessa www.dermotmcevoy.com. Seuraa 13. apostolia Facebookissa osoitteessa www.facebook.com/13thApostleMcEvoy.
* Tämä artikkeli on julkaistu alun perin tammikuussa 2016.