Kun mielenosoitukset puhkesivat koko maassa maalis- ja huhtikuussa 2009 vastustaakseen juuri virkaan astuneen Barack Obaman hallinnon vero- ja menopolitiikkaa, mielenosoittajat nimesivät liikkeensä ja aatteensa Bostonin teekutsun mukaan 16. joulukuuta 1773, jolloin Massachusettsin siirtokuntalaiset kaatoivat brittiläistä teetä Bostonin satamaan maailman tunnetuimmassa verokapinassa. Näin ”Tea Party” -liike syntyi uudelleen.
Tea Party -nimi viittaa Amerikan historiaan juurtuneeseen ja kansakuntamme perustamisen alkuperäisen tarkoituksen mukaiseen veronvastaiseen protestiin. Jos amerikkalaisessa keskustelussa tartutaan poliittiseen etulyöntiasemaan, tämä vastaa tykkien asettamista Bunker Hillin huipulle. (On syytä huomata, että Tea Party nimeää itsensä tuon edellisen konfliktin voittajajoukkueeksi.)
Onko vertailu tarkka vai keksitty? Miten verrataan nyky-Amerikan verotuksen tasoa ja tapoja brittiläisten siirtomaiden verotukseen, joka johti kahdeksanvuotiseen sotaan, joka maksoi 25 000 amerikkalaisen hengen ja lopulta hajotti brittiläisen imperiumin ja loi Amerikan yhdysvallat? Mitä yhtäläisyyksiä tai paradokseja on olemassa?
Amerikkalaiset toteavat usein, että kansallinen itsenäisyytemme syntyi verokapinan seurauksena. Veroilla tai niiden puutteella oli kuitenkin keskeinen rooli siirtokunnissa jo kauan ennen Samuel Adamsia ja hänen vapauden poikiaan. Massachusetts Bayn peruskirjassa vuodelta 1629 uudisasukkaille myönnettiin seitsemän vuoden vapautus tulliveroista kaikessa Britanniaan suuntautuvassa ja sieltä tulevassa kaupassa ja 21 vuoden vapautus kaikista muista veroista. Vuonna 1621 Alankomaiden hallitus myönsi Alankomaiden Länsi-Intian yhtiölle kahdeksan vuoden vapautuksen kaikista Uuden Amsterdamin/New Yorkin ja emämaan välisistä kauppatulleista. Delawaren ruotsalaisille uudisasukkaille tarjottiin 10 vuoden verovapautusta. Toisin sanoen Amerikka luotiin osittain veroparatiisiksi, jota kansoittivat maahanmuuttajat, jotka muuttivat korkean verotuksen maista matalan verotuksen siirtomaihin.
Vuoteen 1714 mennessä Britannian kansalaiset Isossa-Britanniassa maksoivat asukasta kohti laskettuna 10 kertaa enemmän veroja kuin keskimääräiset ”amerikkalaiset” 13 siirtomaassa, vaikka joissakin siirtomaissa verotus oli korkeampaa kuin toisissa. Britit maksoivat esimerkiksi 5,4 kertaa enemmän veroja kuin Massachusettsin veronmaksajat, 18 kertaa enemmän kuin Connecticutin jenkit, 6,3 kertaa enemmän kuin newyorkilaiset, 15,5 kertaa enemmän kuin virginialaiset ja 35,8 kertaa enemmän kuin pennsylvanialaiset.
Matalasti verotetun Pennsylvanian perusti William Penn, amerikkalaisen uskonnonvapauden isä, joka myös kieltäytyi huomattavalla tavalla Pennsylvanian yleiskokouksen ystävällisestä tarjouksesta ottaa käyttöön tuonti- ja vientivero henkilökohtaiseksi hyödykseen.
Siirtomaiden verotus koostui omaisuusveroista, yli 18-vuotiailta miehiltä perittävistä äänestysveroista, valmisteveroista ja muutaman päivän kuukaudessa maksettavista pakkotyömaksuista teiden rakentamiseksi ja muiden ”julkisten tehtävien” hoitamiseksi, kuten konstaapelina, arvioijana tai ”hog reeve” (”virkailija, jonka tehtävänä on estää tai arvioida kulkukelpoisten sikojen aiheuttamien vahinkojen syntymistä”, Oxford English Dictionaryn mukaan).
Massachusetts otti vuonna 1634 käyttöön alkeellisen tuloveron ”faculty”-veron muodossa. Vuonna 1643, kirjoittaa Alvin Rabushka teoksessaan Taxation in Colonial America, ”asessorit nimitettiin arvioimaan asukkaita heidän omaisuutensa ja kyvykkyytensä perusteella, johon kuuluivat myös henkilökohtaiset kyvyt”. Jonkin verran kateellisena voi todeta, että vero oli noin 1 prosentti siitä, mitä me kutsuisimme tuloiksi.
Connecticut, joka ennakoi New Yorkin pormestarin Michael Bloombergin holhousvaltion taipumuksia, asetti vuonna 1676 sumptuary-lait, jotka verottivat kaikkia henkilöitä, jotka käyttivät silkkinauhoja, kulta- tai hopeapitsejä tai kulta- tai hopeanappeja.
Vuoteen 1775 mennessä Britannian hallitus kulutti viidenneksen kansalaistensa bruttokansantuotteesta, kun taas uusenglantilaiset maksoivat vain 1-2 prosenttia tuloistaan veroina. Britannian kansalaisia painoi myös vuosia kestäneen maailmanlaajuisen sodankäynnin kasaama valtionvelka, joka oli 15 puntaa kutakin kruunun kahdeksaa miljoonaa alamaisensa kohden, kun taas Yhdysvaltain paikallis- ja siirtomaahallinnot olivat lähes velattomia. Tätä taustaa vasten amerikkalaiset seurasivat, kun Britannian monarkia yritti korottaa siirtokuntalaisten veroja, jotta se voisi maksaa sotavelkansa ja maksaa siirtokuntiin sijoitetut 10 000 brittisotilasta.
Vuoden 1764 sokerilaki, joka oli vuoden 1673 plantaasimaksun uudelleenkirjoitus, oli suunniteltu keräämään tuloja sen sijaan, että siirtokuntia olisi pakotettu käymään kauppaa vain Englannin kanssa, ja se kohdistui lähinnä melassin, sokerin ja madeiraviinin verotukseen. Siirtokunnat reagoivat erityisen huonosti vuoden 1765 leimaverolakiin (Stamp Act), jolla pyrittiin asettamaan siirtokunnille suora vero tuonnin ja viennin verottamisen sijasta. Benjamin Franklin ja muut väittivät Britannian hallitukselle, että vaikka siirtokunnat eivät vastustaneet tulleja, ne vastustivat suoraa kotimaista ”verotusta ilman edustusta”.
Britannian parlamentti sai viestin perille, kumosi leimaverolain (Stamp Act) ja vastasi siihen vuoden 1767 Townshendin laeilla (Townshend Acts of 1767), joilla määrättiin tulleja 72 tuotteelle, muun muassa teelle (muutoksilla itse asiassa alennettiin alun perin brittiläisistä siirtokunnista tuodun teen veroja hollantilaisen teen Amerikkaan suuntautuvan salakuljetuksen torjumiseksi). Vaikka britit kumosivat useimmat näistä tulleista vuonna 1770, he säilyttivät teetä koskevan erityisveron osoittaakseen, että kruunu saattoi verottaa silloin, kun se halusi. Siihen mennessä amerikkalaiset siirtolaiset olivat kuitenkin lakanneet erottamasta toisistaan kotimaisia ja kaupallisia veroja ja alkoivat vastustaa kaikkea Britannian harjoittamaa verotusta ja valvontaa, mikä loi pohjan vallankumoukselle.
Lopputulos: Amerikkalaisille siirtolaisille sekä maksettiin enemmän että verotettiin vähemmän kuin briteille. Amerikkalaiset verot olivat itse asiassa alhaisia ja menossa yhä alemmas, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että kaukana oleva valta oli nostanut ja saattoi nostaa niitä uudelleen, riitti lähettämään amerikkalaiset kaduille osoittamaan kansalaistottelemattomuutta. Verokapinaa seurasi järjestelmämuutos.
Ja 239 vuotta myöhemmin, mikä on muuttunut?
Amerikkalaiset ovat edelleen varakkaampia ja heitä verotetaan vähemmän kuin muiden kansakuntien kansalaisia. Joidenkin mittareiden mukaan liittovaltion verot ovat nykyään pienemmät kuin aiemmin: Nykyisin yksityishenkilöiden ylin marginaaliveroaste on 35 prosenttia, mikä on korkeampi kuin Ronald Reaganin 28 prosenttia mutta matalampi kuin Dwight Eisenhowerin 90 prosenttia. Osavaltio- ja paikallisverot ovat puolestaan epäilemättä olleet noususuunnassa.
Kolme järjestelmään kohdistunutta iskua Obaman presidenttikauden alkupuolella jäljittelivät monin tavoin Townshendin lakeja vakuuttaessaan amerikkalaiset siitä, että heillä on paljon pelättävää tulevaisuudessa.
Ensimmäinen shokki tuli vuonna 2009, kun demokraattien ylivoimainen enemmistö senaatissa ja edustajainhuoneessa, liittoutuneena saman puolueen presidentin kanssa, varmisti, että Washington saattoi säätää lähes mitä tahansa vero- tai menolainsäädäntöä, jota se halusi. Helmikuun 17. päivänä 2009 allekirjoitetussa ensimmäisessä neljästä elvytyslaista vaadittiin 878 miljardin dollarin menoja, ja kongressi lisäsi vielä 1 biljoonan dollarin verran kotimaisia harkinnanvaraisia menoja seuraavan vuosikymmenen aikana. Nykyaikaiset veronvastaiset aktivistit tunsivat olevansa yhtä kaukana hallituksensa hallinnasta kuin siirtolaiset vuonna 1775. Lupaukset siitä, että veroja määrättäisiin vain ”rikkaille”, petettiin 16 päivän kuluttua Obaman presidenttikaudesta, kun säädettiin laki, jolla korotettiin savukkeiden veroa – tuotteen, jonka kuluttajien vuositulot ovat keskimäärin 40 000 dollaria.
Toiseksi, samalla kun talous pysähtyi, Valkoinen talo otti käyttöön uuden ja kalliin ”Obamacare”-järjestelmän, joka sisälsi 20 uutta veroa, jotka maksavat amerikkalaisille 500-800 miljardia dollaria vuosikymmenen aikana. Seitsemän näistä veroista kohdistui suoraan keskiluokkaan, ja kongressin budjettitoimiston 10-vuotinen kustannusarvio Obamacaresta kaksinkertaistui virallisesti lainsäädännön voimaantulon jälkeen.
Kolmanneksi useiden toistuvasti uusittujen mutta ”väliaikaisten” veronalennusten voimassaolo päättyi tammikuussa 2011. Vaihtoehtoinen vähimmäisvero, joka otettiin käyttöön vuonna 1969 155 rikkaan amerikkalaisen rankaisemiseksi, jotka sijoittivat kunnallisiin joukkovelkakirjalainoihin, koskisi ennallaan 31 miljoonaa amerikkalaista. Pääomavoittojen verokanta nousisi 15 prosentista 23,8 prosenttiin, kun taas osinkovero nousisi 15 prosentista 44,3 prosenttiin. Kaiken kaikkiaan verot nousisivat noin 500 miljardia dollaria pelkästään yhden vuoden aikana. (Tätä veromaailmaa lykättiin lopulta kahdella vuodella – 1. tammikuuta 2013 asti.)
Britit asettivat de minimis -veron teelle osoittaakseen, että heillä oli valta toteuttaa tällaisia ja muitakin toimenpiteitä halutessaan. Obama, senaatin enemmistöjohtaja Harry Reid ja edustajainhuoneen entinen puhemies Nancy Pelosi hyväksyivät 2600-sivuisen oikeusohjelman – jota ei kirjoitettu C-SPAN-kameroiden edessä, kuten luvattiin, vaan kameran edessä – ja selittivät rähinöitsijöille, että hallituksen oli pakko hyväksyä laki, jotta sen alamaiset saisivat tietää, mitä siinä oli.
Amerikan kansa reagoi tähän raa’an ja hallitsemattoman vallan esittelyyn. Huhtikuun 15. päivänä 2009 järjestetyllä viikolla arviolta 600 000 mielenosoittajaa osallistui yli 600 Tea Party -mielenosoitukseen eri puolilla maata. He eivät olleet opiskelijamielenosoittajia, joita eivät rasittaneet työpaikat tai perhevelvoitteet, vaan työssäkäyviä, keskiluokkaisia amerikkalaisia, joista useimmat eivät olleet koskaan käyneet poliittisessa mielenosoituksessa eivätkä odottaneet osallistuvansa sellaiseen.
Nämä nykyaikaiset Tea Parti -mielenosoittajat suorittivat yllättävän vähän ”tervauksia ja höyheniä”, ja silti vakiintuneet tiedotusvälineet valittivat heidän liiallisesta retoriikastaan. Silti mielenosoittajat eivät koskaan aivan vetäneet vertoja sille kiihkolle, jolla John Adam tuomitsi sokerilain ”valtavien verojen, raskaiden verojen, ahdistavien, tuhoisien, sietämättömien verojen” määräämisestä.
Sekä vuonna 2009 että vuonna 1775 verojen vastustaminen korvattiin lopulta vaatimuksella vapaudesta ja suojelusta hallituksen valtaa vastaan. Neljännen lisäyksen suoja etsintää ja takavarikkoa vastaan ja ”avunantoa koskevat määräykset” suunniteltiin nimenomaan suojaamaan silloisia veronkantajia, jotka etsivät salakuljetettuja tavaroita ja takavarikoivat laivaliikennettä. Nyt, kun republikaanien kongressiedustajien mielestä perusteettomia ja summittaisia IRS-tutkimuksia on tehty, Tea Parti -ryhmäläiset vaativat lakimuutoksia, joilla estetään hallitusta käyttämästä IRS:ää oppositioryhmien valvomiseen.
Vuoden 2010 vaalit olivat keskiluokan kapina, joka lopetti yhden puolueen vallan Washingtonissa ja antoi oppositiolle vahvan enemmistön edustajainhuoneessa ja voimaa senaatissa. Obama ja Reid ovat vastanneet tähän julkeuteen omilla sietämättömillä teoillaan – hallitsemalla toimeenpanomääräyksillä ja asetuksilla sekä lisäämällä kahden edellisen vuoden meno- ja velkaräjähdystä. Uudistuksia, maltillisuutta ja kompromisseja ei ole tehty. Viimeksi korkeimman oikeuden Obamacare-päätöksessä ylituomari John Roberts teki virallisesti selväksi, että mikään valta ei ole liittovaltion hallituksen ulottumattomissa, jos verotusta käytetään piiskana sääntöjen noudattamisen valvomiseksi.
Onneksi kansakunta siirtyy nyt Lexingtonin ja Concordin sijaan marraskuun 6. päivän vaaleihin.