Keskiajan ritarit olivat aikansa kuuluisuuksia – sotureita, johtajia ja oppineita. Heistä tuli romantiikan ja inspiraation hahmoja, mikä antoi heille erityisen aseman mielikuvissamme.
Tässä on seitsemän kuuluisinta miestä, jotka antoivat ritarillisuudelle sen viehätyksen.
William Marshal (1146-1219)
Arkkipiispa Stephen Langton luonnehti ”suurimmaksi ritariksi, joka on ikinä elänyt”, ja William Marshal nousi ala-arvoisesta aatelisluokituksesta arvostetuimmaksi englantilaiseksi ritariksi. Nolattuaan itsensä kuumapäisellä käytöksellään ensimmäisessä taistelussaan kaksikymmenvuotiaana hän liittyi loistokkaaseen ranskalaiseen turnauspiiriin ja hänestä tuli suosittu taistelija. Kuningas Henrik II:n pojan, läheisen ystävänsä Henrikin kuoleman jälkeen Marshal lähti ristiretkelle ystävänsä muistoksi.
Englantiin palattuaan Marshal taisteli Henrik II:n puolesta, auttoi hallitsemaan maata Rikhard I:n poissaollessa ja allekirjoitti Magna Carta -kortin kuningas Johanneksen vastaisen kapinan aikana. Johanneksen kuoltua vuonna 1216 Marshalista tuli nuoren Henrik III:n suojelija. Hän osallistui 70-vuotiaana Lincolnin taisteluun, jossa hän kukisti nuorta kuningasta uhanneen yhdistetyn kapinan ja ranskalaishyökkäyksen. Kuolinvuoteellaan hänestä tehtiin temppeliritareiden jäsen ja hänet haudattiin Temple-kirkkoon Lontoossa.
Geoffroi de Charny (1300-1356)
Ranskalainen aatelismies Sir Geoffroi de Charny tunnettiin monien keskuudessa ”totisena ja täydellisenä ritarina”. Hän oli myös ritarikunnan tutkija ja kirjoitti aiheesta ainakin kolme kirjaa. Hänen Ritarillisuuden kirjansa on edelleen yksi tärkeimmistä 1300-luvun ritarillista käyttäytymistä koskevista lähteistä.
Taistellessaan englantilaisia vastaan satavuotisessa sodassa Charny joutui kahdesti vangiksi. Hänen rehellisyytensä maine oli niin hyvä, että hänet päästettiin vankeudesta nostamaan omat lunnaansa.
Taisteltuaan rohkeasti useissa tärkeissä taisteluissa Charny kaatui etulinjassa Poitiersin taistelussa kannettuaan viimeiseen asti Oriflammea, Ranskan kuninkaallista lippua.
James Douglas (1286-1330)
James Douglas oli vasta lapsi, kun hänen isänsä kuoli taistellessaan William Wallacen rinnalla Englannin hyökkäystä Skotlantiin vastaan. Hänet lähetettiin Pariisiin oman turvallisuutensa vuoksi, ja siellä hän oppi ritarikunnan tavat. Palattuaan Britanniaan hän huomasi kuningas Edward I:n olevan haluton palauttamaan hänen perheensä maita, ja niinpä hän liittyi Robert Brucen joukkoihin Skotlannin menestyksekkäässä ensimmäisessä itsenäisyyssodassa.
Skotlantilaisen sissisodan johtavana taistelijana Sir James valloitti Douglasin ja Roxburghin linnat (1307 ja 1314) ja osallistui kuuluisaan skotlantilaisvoittoon Bannockburnissa (1314). Hänestä tuli yksi Brucen läheisimmistä kumppaneista, ja englantilaiset tunsivat hänet nimellä Musta Douglas.
Kun Bruce – nykyinen kuningas Robert I – kuoli vuonna 1329, hän pyysi Sir Jamesia viemään hänen sydämensä Jerusalemiin. Harhautuneena ristiretkelle Espanjan saraseeneja vastaan Douglas näki ritaritoverinsa joutuvan saarretuksi Teban taistelussa. Heittäessään Brucen sydämen eteensä hän ryntäsi taistelujen keskelle ja kuoli viimeiseen asti soturina.
Sir Henry Percy (1364-1403)
Percyn suku oli yksi Pohjois-Englannin vaikutusvaltaisimmista. Koko 1300- ja 1400-luvun ajan tätä osaa maata vaivasivat väkivaltaisuudet, kuten paikalliset riidat, skotlantilaishyökkäykset ja jopa kapinat. Sir Henry Percy, joka tunnettiin nimellä Hotspur, tuli osaksi tätä.
Hotspur vihittiin ritariksi 13-vuotiaana, ja hän taisteli ensimmäisessä taistelussaan vain vuotta myöhemmin auttaen Berwickin linnan valtaamisessa. Hän osoittautui erinomaiseksi soturiksi ja johtajaksi, joka oli kuuluisa taidoistaan ja rohkeudestaan turnauksissa, ristiretkellä Preussissa, Englannin sodissa Ranskan kanssa ja taistellessaan skotlantilaisia rajarosvoja vastaan.
Hotspur auttoi nostamaan kapinallisen Henry Bolingbroken valtaistuimelle kuninkaaksi Henrik IV:ksi vuonna 1399. Sitten nämä kaksi kuitenkin riitaantuivat. Hotspur itse kapinoi vuonna 1403, ja kuninkaalliset joukot tappoivat hänet taistelussa Shrewsburyssa. Kuningas itki ystävänsä kuolemaa, mutta pystytti hänen päänsä tolppaan varoitukseksi muille pettureille.
Tancred of Hauteville (1075-1112)
Etelä-Italiasta kotoisin ollut normannilaisherra Tancred liittyi ensimmäiseen ristiretkeen setänsä Tarantolaisen Bohemondin rinnalla. Ensimmäinen ristiretki oli lähimpänä sitä, että ristiretkeläiset pääsivät valloittamaan Pyhää maata, ja Tancred oli yksi sen johtohahmoista. Hänen rohkeutensa, johtajuutensa ja poliittiset taitonsa mahdollistivat sen, että hän pystyi raivaamaan itselleen maita valloitetulla alueella, ja hänestä tuli Galilean ensimmäinen ruhtinas ja Antiokian regentti. Seuraavan vuosikymmenen aikana hän vahvisti asemaansa samalla kun hänen maineensa ritarina levisi ympäri Eurooppaa ja kautta aikojen. Hän kuoli lavantautiin, mutta hänen legendansa jäi elämään Radulph of Caenin Gesta Tancredin kautta.
Sir John Chandos (?-1370)
Normannisyntyinen Derbyshiren ritari Sir John Chandos tuli ensimmäisen kerran tunnetuksi siitä, että hän voitti ranskalaisen talonpojan kaksintaistelussa Cambrain piirityksessä vuonna 1339. Hänestä tuli Englannin kuningas Edward III:n hovin johtava hahmo ja kuninkaan pojan ja perillisen Edwardin, Mustan prinssin, läheinen kumppani.
Hovimiehenä ja sivistyneenä tunnettu Chandos oli johtava englantilainen diplomaatti neuvotteluissa ranskalaisten kanssa. Jotkut pitivät häntä parhaana toivona rauhalle. Mutta kuten kaikki aikansa ritarit, hän oli myös pelottava soturi. Hän kohtasi kuolemansa taistelussa – hän haavoittui kuolettavasti uudenvuodenaattona 1369 ja kuoli seuraavana päivänä, ja sekä viholliset että ystävät surivat häntä.
Edward of Woodstock, Musta prinssi (1330-1376)
Englannin kuningas Edvard III:n vanhin poika, Woodstockin prinssi Edvard on yksi keskiajan historian suurista ”mitä jos”-hahmoista.
Edvardin tutustuminen ritarikunnan todellisuuteen oli dramaattinen. Hän oli 16-vuotiaana Englannin armeijan etujoukoissa Crécyn taistelussa, jossa hän osallistui epätoivoisiin taisteluihin ja josta tuli maanmiestensä sankari. Kymmenen vuotta myöhemmin hän johti englantilaisia Poitiersissa ja oli näin mukana kahdessa kolmesta suurimmasta englantilaisesta voitosta sadanvuotisessa sodassa.
Saatuaan Englannin maat Ranskassa hallintaansa Edwardista tuli sekä valtiomies että ritarillisuuden esikuva. Hänestä näytti tulevan yksi Englannin suurimmista kuninkaista, mutta hän sairastui punatautiin ja kuoli vuotta ennen isäänsä, suuri elämä katkesi lyhyeen.