Presidentti Donald Trump on saanut osakseen huomattavaa kritiikkiä impulsiivisesta päätöksestään vetää Yhdysvaltain joukot Pohjois-Syyriasta. Hän ansaitsee sen, koska on vaikea kuvitella taitamattomampaa tai harkitsemattomampaa vastausta hänen perimäänsä sekasortoon siellä. Mutta älkäämme unohtako isompaa kuvaa: Yhdysvaltain Syyria-politiikka on ollut epäonnistunut jo vuosia, ja Yhdysvaltain strategia – jos tämä sana on edes asianmukainen – oli täynnä ristiriitaisuuksia ja tuskin tuottaisi merkittävästi parempaa lopputulosta riippumatta siitä, kuinka kauan Yhdysvallat jäisi sinne. (Hyvä lyhyt yhteenveto siitä, ”miten päädyimme tähän”, on Max Fisherin kirjoituksessa New York Timesissa.)
Niin masentavaa kuin tämän lauseen kirjoittaminen onkin, paras toimintatapa on nyt se, että presidentti Bashar al-Assadin hallinto saa Pohjois-Syyrian takaisin hallintaansa. Assad on sotarikollinen, jonka joukot tappoivat yli puoli miljoonaa maanmiestään ja tuottivat useita miljoonia pakolaisia. Täydellisessä maailmassa häntä syytettäisiin Haagissa sen sijaan, että hän hallitsisi Damaskoksessa. Emme kuitenkaan elä täydellisessä maailmassa, ja nyt edessämme on kysymys siitä, miten kamalasta tilanteesta tehdään paras mahdollinen.
Voisimme aloittaa myöntämällä, että Yhdysvaltojen sitoutuminen kurdimiliisijoukkoihin – jotka tunnetaan myös nimellä Syyrian demokraattiset joukot (SDF) – ei ollut koskaan ehdoton tai rajoittamaton. Se oli taktinen ja ehdollinen ja perustui yhteiseen Islamilaisen valtion vastustamiseen. Kurdit eivät taistelleet Islamilaista valtiota vastaan palveluksena Yhdysvalloille, eikä se auttanut heitä hyväntahtoisuudesta. Kun Islamilainen valtio oli saatu hallintaan (joskaan ei kokonaan hävitettyä), Yhdysvaltain ja SDF:n kumppanuus oli laina-aikaa. Ymmärrän Yhdysvaltojen sotilashenkilöstön ahdistuksen siitä, että he jättävät toverit, joiden rinnalla he ovat taistelleet, pulaan, mutta se oli todennäköistä ennemmin tai myöhemmin. Paremmalla presidentillä se olisi kuitenkin voitu toteuttaa kurinalaisesti ja osana laajempaa diplomaattista sopimusta sen sijaan, että se olisi tehty mielivaltaisesti ja ilman konkreettista hyötyä. Trumpin aikana näin ei kuitenkaan käynyt.
Miksi kurdit olivat tässä kadehdittavassa asemassa? Koska itsenäistä kurdivaltiota ei ole eikä sellaista ole näköpiirissä lähiaikoina. Yhdysvaltain hallitus ei ole koskaan tukenut tätä tavoitetta, koska se ymmärsi, että pyrkimys leikata itsenäinen Kurdistan Syyrian, Irakin, Iranin ja Turkin kurdialueista sytyttäisi suuren alueellisen sodan. Mutta koska kurdivaltiota ei ole näköpiirissä, SDF:n oli väistämättä elettävä jonkin olemassa olevan aluevallan alaisuudessa.
Toiseksi Turkki pitää SDF:ää hyvin vakavana uhkana. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan saattaa liioitella ryhmän aiheuttamaa todellista vaaraa, mutta tämä on Turkille punainen vaate. Niin kauan kuin kurdeilla oli tosiasiallinen autonomia Pohjois-Syyriassa, Turkki kaipasi tilaisuutta eliminoida se. Yhdysvaltain joukkojen pitäminen siellä lykkäsi tätä tilinteon päivää, mutta niiden läsnäolo ei tarjonnut pitkän aikavälin ratkaisua tähän ongelmaan.
Kolmanneksi, on ollut jo jonkin aikaa selvää, että Assadin hallinto voitti Syyrian sisällissodan. Tämä tulos on moraalisesti kauhistuttava, mutta moraalinen paheksunta ei ole politiikkaa. Niin kauan kuin hänen hallintonsa oli heikko ja niin kauan kuin Yhdysvaltojen tukemat joukot miehittivät Syyrian alueita, Assad ei kuitenkaan pystynyt lujittamaan asemaansa, ja hän pysyi riippuvaisena Venäjän ja Iranin tuesta.
Tässä vaiheessa Assadin salliminen saada koko Syyria takaisin hallintaansa ratkaisee useita kiusallisia ongelmia. Se ratkaisee Turkin pelot kurdien autonomiasta – Erdogan ei pidä Assadista yhtään, mutta kurdeista hän pitää vielä vähemmän. Kun Assad saa täyden määräysvallan takaisin, Islamilaisesta valtiosta tulee hänen ongelmansa, ei Yhdysvaltojen. Hän suhtautuu ryhmään varmasti häikäilemättömästi, koska Islamilainen valtio on radikaali sunniliike, joka pitää Syyrian alaviitteja luopioina. Lisäksi mitä varmemmaksi Assadista tulee, sitä vähemmän hän tarvitsee Venäjän tai Iranin tukea. Assadin tukeminen on tullut kalliiksi sekä Moskovalle että Teheranille, ja heidän läsnäolonsa ja vaikutusvaltansa todennäköisesti vähenee, kun Damaskos pystyy käyttämään luotettavaa valtaa koko sisällissotaa edeltäneessä Syyriassa. Jotkut muut maat, kuten Israel, ovat iloisia nähdessään Iranin läsnäolon vähenevän Syyriassa. Ja jos Venäjä ja Iran pysyvät Syyriassa, ne vain kaatavat lisäresursseja maahan, jonka strateginen merkitys on vähäinen.
Nykytilanne korostaa, kuinka harhaanjohtavaa Yhdysvaltain politiikka on ollut viime vuosina. Kun oli selvää, että Assad voittaisi, Yhdysvaltojen olisi pitänyt ajaa diplomaattista ratkaisua, kun sillä oli vielä saappaat maassa ja nahka pelissä. Yhdysvaltojen diplomaattiset ponnistelut olivat kuitenkin puolivillaisia ja estyneitä alusta alkaen. Entisen presidentin Barack Obaman aikana Yhdysvallat kieltäytyi antamasta Iranin osallistua Geneven alkuperäisiin neuvotteluihin (mikä takasi, etteivät ne johtaisi mihinkään), eikä Washington osallistu edes nykyisiin Venäjän, Turkin ja Iranin välisiin neuvotteluihin Kazakstanissa. Yhdysvallat tosiaan toivoi edelleen jonkinlaista hallinnon muutosta Syyriassa, ja siellä olevat yhdysvaltalaiset joukot toimisivat ”pelinappulana, jolla varmistettaisiin paitsi islamilaisen valtion tappio myös poliittinen muutos Syyriassa.”
Varmat diplomaattiset ponnistelut edellyttäisivät, että Yhdysvallat tekisi yhteistyötä kaikkien muiden asianosaisten osapuolten kanssa, mutta Washington on siihen aivan liian korkealentoinen. Se ei tee yhteistyötä Venäjän kanssa, koska se on vihainen Ukrainasta; se ei puhu Assadin kanssa, koska tämä on sotarikollinen; eikä se tee yhteistyötä Iranin kanssa, koska se toivoo yhä, että ”maksimaalinen painostus” saisi klerikaalihallinnon romahtamaan tai saisi sen suostumaan sanomaan ”setä” ydinasekysymyksessä ja alueellisessa käyttäytymisessään. Sillä välin sen on lähetettävä lisää joukkoja Saudi-Arabiaan, koska Trumpin maksimipainostuskampanja on lisännyt sodan riskiä, vaikka presidentti on luvannut vähentää Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa alueella.
Lopputulos: Ratkaisu Syyrian tilanteeseen on Assadin voiton tunnustaminen ja yhteistyö muiden asianosaisten osapuolten kanssa tilanteen vakauttamiseksi siellä. Valitettavasti tämä järkevä, joskin vastenmielinen lähestymistapa on ulkopoliittiselle ”Blobille” – niin demokraateille kuin republikaaneillekin – vastenmielinen, ja sen jäsenet marssittavat esiin tavanomaisia väsyneitä perusteluja selittääkseen, miksi kaikki on Trumpin syytä ja miksi Yhdysvaltojen ei olisi koskaan pitänyt vetää yhtään sotilasta pois.
Meille kerrotaan esimerkiksi, että kurdien hylkääminen merkitsee sitä, ettei kukaan enää koskaan luota Amerikkaan. Ole hyvä. Kaikki suurvallat – Yhdysvallat mukaan lukien – ovat hylänneet liittolaisiaan historiansa eri vaiheissa, mutta jollakin ihmeellä jokainen on kuitenkin pystynyt löytämään uusia liittolaisia olosuhteiden niin vaatiessa. Syy on yksinkertainen: Se, mikä tuo poliittiset liittolaiset yhteen ja tekee sitoumuksesta uskottavan, on selkeä yhteinen etu – voin luottaa siihen, että teet sen, mitä olet luvannut, kun näen itse, että se on sinun etusi mukaista. Sitä vastoin uskottavuus on ongelma, kun toinen osapuoli tunnistaa, että sinulla on hyviä syitä olla tulematta heidän avukseen. Silloin sinun on liikutettava taivasta ja maata saadaksesi hänet vakuuttuneeksi siitä, että todella teet jotain, mikä ei ehkä ole kovin järkevää. En puolusta Trumpin toimintaa enkä kannata sydämetöntä piittaamattomuutta Yhdysvaltojen kumppaneita kohtaan; viittaan siihen, että pitkän aikavälin vaikutus muiden halukkuuteen tehdä yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa silloin, kun heidän etunsa ovat yhteneväiset, ei ehkä ole kovinkaan merkittävä, ja varsinkin, kun soikeassa kansliassa on vähemmän elohopeainen viranhaltija.
Meille kerrotaan myös, että Syyrian debakeli – ja ollakseni selvä, se on kiusallinen osoitus taitamattomuudesta – on suuri voitto Yhdysvaltojen niin sanotuille vihollisille. Niinkö? Syyria tuskin on merkittävä strateginen palkinto, eikä Venäjä, Iran tai kukaan muukaan tule sen seurauksena paljon rikkaammaksi tai voimakkaammaksi. Epäilen, että Assad ei halua Moskovan tai Teheranin säilyttävän suurta pysyvää läsnäoloa maassaan, joten heidän vaikutusvaltansa todennäköisesti vähenee, kun Assad palauttaa valtansa. On mahdollista, että jompikumpi tai molemmat maat pysyvät Syyriassa vielä jonkin aikaa, mikä tarkoittaa, että ne tuovat lisäresursseja maahan, jolla ei ole juurikaan strategista arvoa. Kansainvälisessä politiikassa on joskus fiksua, että kilpailijoiden sitominen kalliisiin rasitteisiin on fiksua, ja se on yleensä järkevämpää kuin yrittää ratkaista vaikeasti ratkaistavissa oleva ongelma enemmän tai vähemmän yksin.
Mikä vielä tärkeämpää, sikäli kuin Venäjä ja Iran näyttävät tässä asiassa voittajilta, se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että ne noudattivat alusta alkaen fiksumpaa strategiaa. Venäjällä ja Iranilla oli alusta alkaen yksi selkeä, rajattu ja toteutettavissa oleva tavoite: pitää Assad vallassa. Yhdysvalloilla sen sijaan oli kunnianhimoiset ja epärealistiset tavoitteet: Se halusi päästä eroon Assadista, kukistaa Islamilaisen valtion, estää muita jihadisteja pääsemästä valtaan ja tuoda lopulta valtaan mukavia syyrialaisia liberaalidemokraatteja. Nämä tavoitteet olivat monimutkaisia ja ristiriitaisia – Yhdysvallat ei voinut päästä eroon Assadista avaamatta ovea Islamilaiselle valtiolle tai al-Qaidan eri haaraorganisaatioille -, eikä Syyriassa ollut yhtään luotettavaa ja pätevää Syyrian liberaalia, jonka varaan se olisi voinut luottaa.
Kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen päämäärien ja kentällä vallitsevien realiteettien epäsuhta, ei ole mikään yllätys, että Yhdysvallat päätyi sinne, missä se nyt on. Mielenkiintoista on, että jopa Jake Sullivanin kaltainen vannoutunut liberaali internationalisti on päätynyt samanlaiseen johtopäätökseen kirjoittaessaan Atlantic-lehdessä, että hän uskoo nyt, että ”meidän olisi pitänyt tehdä enemmän yrittäessämme saavuttaa vähemmän”. Hän pahoittelee erityisesti sitä, että ”kukaan ei argumentoinut sekä keinojen lisäämisestä (Assadin painostaminen enemmän ja aikaisemmin) että päämäärien lieventämisestä (luopuminen vaatimuksesta, että Assadin on lähdettävä, ja sen sijaan keskittyminen hänen pahimman käytöksensä hillitsemiseen)”. Hän on oikeassa.
Syyrian tragedia tuskin on Amerikalle ylpeä hetki, mutta joskus takaiskut avaavat myös oven tuleville edistysaskeleille. Yhdysvaltain vetäytyminen Vietnamista vuonna 1975 oli häpeällinen tappio, ja se synnytti samoja hälytyksiä putoavista dominoista, menetetystä uskottavuudesta ja Yhdysvaltain lopullisesta rappiosta. Yhdysvaltain vetäytyminen Indokiinasta helpotti kuitenkin myös Neuvostoliiton vastaista lähentymistä Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä ja antoi Carterin ja Reaganin hallinnoille mahdollisuuden rakentaa uudelleen puolustusvalmiudet, jotka oli laiminlyöty maan taistellessa pitkää ja kallista sotaa vastaan. Lopulta Neuvostoliitto – ei Yhdysvallat – romahti 14 vuotta Saigonin kaatumisen jälkeen. Vietnamista vetäytyminen ei ollut strateginen takaisku; todellinen virhe oli se, että Yhdysvallat jäi sinne niin pitkäksi aikaa.
Viimeiseksi, mutta ei vähäisimpänä, tärkein hyötyjä Yhdysvaltain viimeaikaisista väärinkäytöksistä Lähi-idässä ei ole Venäjä, Iran tai Assad – se on Kiina. Samaan aikaan kun Yhdysvallat tuhlasi triljoonia dollareita tarpeettomiin sotiin ja keisarillisiin ristiretkiin, Kiina on hiljaa rakentanut diplomaattisia yhteyksiä, kosiskellut Iranin kaltaisia maita ja rakentanut maailmanluokan taloutta kotimaassaan. Olen varma, että Kiinan presidentti Xi Jinping olisi mielellään nähnyt Yhdysvaltojen pysyvän Pohjois-Syyriassa ikuisesti, ja hän luultavasti virnistää katsoessaan Trumpin ja ulkoministeri Mike Pompeon kiinnittyvän Iraniin ja lähettävän lisää joukkoja Saudi-Arabiaan. Veikkaan, että hän nauroi riemusta lukiessaan Trumpin typerää ja tehotonta kirjettä Erdoganille. Olen varma, että Kiinan johtajat pitävät Trumpin oikullisuutta turhauttavana, mutta hänen epäpätevyytensä täytyy olla syvästi miellyttävää. Ja he epäilemättä rakastavat Blobin itsepäistä vaatimusta siitä, että Amerikka jatkaa puuttumista alueisiin, joilla on marginaalista strategista arvoa.
Sallikaa minun tehdä asia selväksi. En nauti tällaisen kolumnin kirjoittamisesta. Assadin voiton tunnustaminen ja hänen auktoriteettinsa hyväksyminen Syyriassa on tässä vaiheessa vähiten huono vaihtoehto, mutta kukaan, jolla on ripaus inhimillisyyttä, ei voi nauttia siitä, että sanoo niin. En myöskään hyväksy Trumpin kaoottista käsittelyä tässä asiassa, josta hän kantaa täyden vastuun. Ei ole helppoa hylätä kurdeja, hälyttää muita kumppaneitaan ja kiristää suhteita Turkkiin entisestään kerralla, mutta pöljä päämies onnistui keksimään keinon.
Kenenkään amerikkalaisen ei pitäisi olla iloinen mistään tästä, mutta on yksi viimeinen opetus, joka pitäisi todella ottaa todesta. Jos Yhdysvallat haluaa välttää kipeiden kompromissien tekemisen ja jos se ei halua ajautua avoimiin sitoumuksiin tai päätyä pettämään joitakin kumppaneitaan, sen pitäisi miettiä paljon tarkemmin, mihin se sitoo resurssejaan ja kunniaansa, ja tehdä niin vain silloin, kun operaatio on todella elintärkeä Yhdysvaltain turvallisuuden ja vaurauden kannalta.