Atlantis

Atlantis on legendaarinen kaupunki, joka on kuvattu kreikkalaisen filosofin Platonin (n. 429 – 347 eaa.) teoksessa. Tarina Atlantiksesta ja sen satumaisen rikkaasta ja kehittyneestä sivilisaatiosta, joka pyyhkäistiin mereen kadotakseen ikuisiksi ajoiksi, on kiehtonut lukijoiden mielikuvitusta yli kahden vuosituhannen ajan. Ilman arkeologisia todisteita tai merkittäviä tietoja muista lähteistä kuin Platonista, taru herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Oliko Atlantis todella olemassa? Perustuiko tarina muinaiseen minolaiseen sivilisaatioon? Oliko katastrofi, joka pyyhkäisi kaupungin pois, Egeanmerellä Santorinilla sijaitsevan Theran purkaus, vai oliko koko tarina Platonin fiktio, jonka tarkoituksena oli havainnollistaa hänen oman kaupunkinsa Ateenan loistoa ja antaa moraalinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu kaupungeille, jotka muuttuvat ahneiksi ja laiminlyövät oikeusvaltion periaatteet? Jos se olisi ollut todellinen valtio, kuka sen sitten perusti? Miksi tiedämme siitä niin vähän? Missä se on nyt? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joita tutkijat ja historian harrastajat spekuloivat loputtomasti saamatta koskaan tyydyttäviä vastauksia.

Platonin Timaios

Tarina Atlantiksesta esiintyy ensimmäisen kerran Platonin Timaioksessa, joka on yksi hänen myöhemmistä teoksistaan. Dialogin nimi juontaa juurensa sen päähenkilöstä, Etelä-Italiasta kotoisin olevasta kuvitteellisesta pythagoralaisesta filosofista, joka keskustelee sielusta Sokrateen kanssa. Kyseinen dialogi ei kuitenkaan ole filosofinen, vaan pikemminkin sofistinen harjoitus, ja siihen sisältyy Timaioksen erittäin pitkä monologi maailman luomisesta. Filosofisista ajatuksista keskustellaan, mutta esiin nousee ikivanha kysymys siitä, mitkä ovat tarkalleen ottaen Platonin ajatuksia ja mitkä ovat vain hänen henkilöhahmojensa ajatuksia? Atlantista käsittelevän kohdan puhuu itse asiassa dialogin alkupuolella Kritias, noin 460-403 eaa. elänyt sofisti. Merkittävää on, että Kritias, kuten kaikki sofistit (kuten Platon itse selitti Phaedrus-dialogissaan), esittää ajatuksensa liioittelemalla ja kaunistelemalla saadakseen kuulijan huomion kiinnitettyä ja välittääkseen vain ajatusten ytimen. Kaikki on läpinäkymätöntä, mikään ei ole täsmällistä. Monimutkaisten filosofisten ajatusten ilmaisemiseen ja niiden ymmärrettävyyden parantamiseen on käytettävä kaikkia tarvittavia kirjallisia keinoja. Ehkäpä juuri tätä ajatellen pitäisi lukea Atlantis-myyttiä.

Kritiaksen tarinan esittelee toinen vieras Hermokrates (historiallinen kenraali Syrakusasta), joka kehottaa Kritiasta kertomaan tarinansa, ”joka juontaa juurensa kauas taaksepäin” (20d). Kritias aloittaa korostamalla, että hänen tarinansa on totta ja että sen on todistanut Solon, kreikkalainen valtiomies ja runoilija, joka eli noin 640 – noin 560 eaa. Kritias myöntää, että hänen tarinansa on ”hyvin outo, mutta siitä huolimatta sen jokainen sana on totta” (20d). Hän sanoo, että Solon kertoi sen ystävälleen Dropidesille, Kritiaksen isoisoisän isoisälle, ja se siirtyi suvussa sukupolvelta toiselle. Solonin kerrotaan kuulleen tarinan matkoillaan Egyptissä, erityisesti pappisoppineilta Saisissa, ja hänellä oli aikomus kirjoittaa se muistiin, mutta hän ei koskaan löytänyt siihen tilaisuutta. Kritias haluaisi kertoa tarinan, koska se kuvaa yhtä Ateenan kaikkien aikojen suurimmista saavutuksista, mutta valitettavasti se on ajan myötä unohtunut, koska se on hyvin vanha, egyptiläisten pappien mukaan 9000 vuotta ennen Platonia.

Tämän antiikin Ateenan suuren saavutuksen Kriitias kuvaa lainaamalla suoraan Solonille puhuvaa pappia:

Pöytäkirjat puhuvat valtavasta vallasta, jonka kaupunkisi aikoinaan pysäytti röyhkeän marssinsa koko Eurooppaa ja Aasiaa vastaan kerralla – vallasta, joka syntyi tuonpuoleisesta, Atlantin valtamerestä. Sillä tuohon aikaan tämä valtameri oli kulkukelpoinen, koska siinä oli saari salmen edustalla, jota te ihmiset sanotte kutsuvanne ”Herkuleksen pylväiksi”. Tämä saari oli suurempi kuin Libya ja Aasia yhteensä, ja se tarjosi kulkuväylän muille saarille ihmisille, jotka tuohon aikaan matkustivat. Näiltä saarilta saattoi sitten matkustaa koko mantereen toiselle puolelle, joka ympäröi tuota todellista merta tuolla takana. Kaikki täällä salmen sisäpuolella, josta puhumme, näyttää pelkältä satamalta, jonka sisäänkäynti on kapea, kun taas tuolla ulkona on todella valtameri, ja maata, joka ympäröi sitä kauttaaltaan, voidaan todellakin kutsua mantereeksi. Nyt tällä Atlantiksen saarella vakiinnutti asemansa suuri ja ihmeellinen kuninkaallinen valta, joka ei hallinnut koko saarta, vaan myös monia muita saaria ja mantereen osia. Mikä parasta, heidän valtansa ulottui jopa salmen sisäpuolelle, Libyaan aina Egyptiin asti ja Eurooppaan aina Tyrrheniaan asti. Eräänä päivänä tämä voima kokosi kaikki voimansa yhteen ja lähti orjuuttamaan kaikki salmen sisäpuolella olevat alueet, myös teidän ja meidän alueemme, yhdellä iskulla. Silloin, Solon, kaupunkisi mahti loisti loistavana ja voimakkaana koko ihmiskunnan nähtäväksi. Henkensä jaloudessa ja kaikkien sotataitojen käyttämisessä se oli kaikkien muiden joukossa ylivoimainen, ja se nousi ensimmäisenä kreikkalaisten johtajaksi. Myöhemmin hän joutui seisomaan yksin, liittolaistensa hylkäämänä, ja hän joutui äärimmäiseen vaaraan. Hän kuitenkin voitti hyökkääjät ja pystytti voiton muistomerkkinsä. Hän esti niiden orjuuttamisen, joita ei vielä ollut orjuutettu, ja vapautti anteliaasti kaikki me muut, jotka asuimme Herkuleksen rajojen sisäpuolella. Jonkin ajan kuluttua tapahtuivat kohtuuttoman voimakkaat maanjäristykset ja tulvat, ja sietämättömän päivän ja yön alkamisen jälkeen koko sotajoukkonne vajosi kerralla maan alle, ja Atlantiksen saari vajosi niin ikään meren alle ja katosi. Näin tuon alueen merestä on tullut vielä nykyäänkin merenkulkukelvoton ja tutkimaton, koska se on matalassa syvyydessä olevan mutakerroksen peittämä. Saaren jäännös, kun se laskeutui. (Timaios, 24e-25e, käännös D.J.Zeyl)

Kritias selittää sitten, että edellisen päivän keskustelu Sokrateen kanssa (oletettavasti Tasavallasta) ja puheet ihanteellisesta kaupungista ja suuren filosofin ehdottamista poliittisista instituutioista olivat muistuttaneet häntä kertomuksesta. Sitten hän ehdottaa, että tarinaa käytettäisiin kyseisen päivän keskustelun pohjana. Sokrates suostuu, koska juuri silloin vietetään Ateenan suojelijajumalatar Athenen juhlaa, ja lisäksi ”se ei ole keksitty tarina vaan totta” (26e), sanoo Sokrates. Itse asiassa Atlantista ei kuitenkaan enää mainita, ja Timaios jatkaa pitkää puhettaan maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan alkuperästä. Kukaan muista hahmoista ei enää puhu.

Platonin Kritias

Atlantiksen tarina nousee uudelleen esiin, tällä kertaa yksityiskohtaisemmin, Platonin Kritiaksessa, dialogissa, joka on saanut nimensä tarinankertojamme Timaioksen sofistin mukaan. Tämä teos on jatkoa Timaioksen keskustelulle, ja nyt Kritias esittelee Sokrateen ihannevaltiota koskevia teorioita todellisen kaupungin, 9000 vuotta sitten sijainneen Ateenan, kontekstissa. Näin hän osoittaa, miten nämä instituutiot mahdollistivat sen, että ateenalaiset pystyivät kukistamaan teknologisesti kehittyneen Atlantiksen sivilisaation ja kukoistamaan sen jälkeen. Dialogi on epätäydellinen, sillä Kritiaksen puhe ei ulotu Ateenan ja Atlantiksen väliseen sotaan asti, vaan jää kesken kesken, eikä neljäs hahmo, Hermokrates, pääse vuorollaan ääneen, vaikka Sokrates alussa ilmoitti, että hän pääsisi.

Kritias aloittaa puheensa näin,

Heti aluksi on syytä muistaa, että hyvin karkeasti sanottuna on kulunut noin 9 000 vuotta siitä, kun sota on kirjattu puhjenneeksi Herkuleksen pylväiden ulkopuolella asuvien kansojen ja kaikkien niiden kansojen välille, jotka asuvat pylväiden sisällä. Tätä sotaa minun on nyt kuvailtava. Nyt sanotaan, että tämä Ateenan kaupunki oli kansojen hallitsija ja taisteli koko sodan ajan. He sanoivat myös, että Atlantiksen saaren kuninkaat olivat muiden kansojen hallitsijoita. Tämä saari, kuten sanoimme, oli aikoinaan suurempi kuin Libya ja Aasia yhteensä. Mutta nyt se on maanjäristysten vuoksi vajonnut suureen valtamereen ja synnyttänyt valtavan mutameren, joka estää merenkulkijoiden kulun, jotka haluaisivat purjehtia suureen valtamereen kreikkalaisilta vesiltä, ja tästä syystä se ei ole enää kulkukelpoinen. (Critias, 108e-109a, käännös: D. Clay)

Atlantis ilmestyy uudelleen muutama sivu sen jälkeen, kun on kuvattu, miten jumalat Athene ja Hephaistos saivat Ateenan hallittavakseen, sekä kerrottu tuon kaupungin varhaisesta elämästä ja sen muinaisista kuninkaista:

Poseidon sai yhdeksi hallintoalueekseen Atlantiksen saaren, ja hän perusti asuinpaikkoja lapsille, jotka hän oli synnyttänyt kuolevaisesta naisesta, tiettyyn paikkaan saarella, jonka kuvailen myöhemmin. (ibid 113c)

Sitten seuraa pitkä ja yksityiskohtainen kuvaus Atlantiksesta. Saari oli vuoristoinen ja nousi suoraan merestä. Sen keskellä oli hedelmällisiä tasankoja, joiden keskellä oli kukkula, jota ympäröivät meren ja maan renkaat, jotka Poseidon oli luonut suojellakseen kansaansa. Meille kerrotaan, että ensimmäinen kuningas oli Atlas, ja siksi maata kutsuttiin Atlantikseksi ja sitä ympäröivää merta Atlantikseksi. Rotu kukoisti monien sukupolvien ajan, ja he valloittivat Välimeren ympärillä olevat maat.

Atlantiksen maa tuotti puita, metalleja, runsaasti ruokaa, ja siellä asui monia olentoja, myös norsuja. Atlantiksen kansa eli hyvin, se kesytti eläimiä, kasteli satonsa, rakennettiin kaupunkeja satamineen ja hienoine temppeleineen, rakennettiin siltoja ja kanavia muureineen ja portteineen yhdistämään saarta ympäröiviä merirenkaita. Jälkimmäiset koristeltiin pronssilla ja tinalla; luonnonvarat olivat niin runsaat. Kaupungin keskustassa sijaitsi Poseidonin temppeli, joka oli kokonaan päällystetty hopealla ja jonka katto oli tehty norsunluusta. Koko kompleksia ympäröi puhdasta kultaa oleva muuri, ja se oli koristeltu kultaisilla patsailla. Kaupungissa oli kuuman ja kylmän veden suihkulähteitä, kylpylöitä, kuntosaleja, hevoskilpailurata ja valtava sotalaivasto. Väestö oli valtava, ja armeijaan mahtui 10 000 vaunua. Sitten kuvataan uskonnollisia käytäntöjä, joihin kuuluu härkien jahtaaminen ja uhraaminen.

Yksinkertaisesti sanottuna tämä Atlantiksen rotu oli väkirikkain, teknisesti edistynein, mahtavin ja vaurain koskaan nähty. Silti heidän rappionsa tulisi olemaan nopea ja dramaattinen:

Mutta sisäisesti heidät täytti epäoikeudenmukainen omaisuuden ja vallan himo. Mutta kun Zeus, jumalten jumala, joka lain mukaan hallitsi kuninkaana, näki selvästi tämän asiantilan, hän havaitsi tämän jalon rodun makaavan tässä surkeassa tilassa ja päätti rangaista heitä ja tehdä heistä rangaistuksen seurauksena varovaisempia ja sopusointuisempia. Tätä varten hän kutsui kaikki jumalat kunnioitetuimpaan asuinpaikkaansa, joka seisoo maailmankaikkeuden keskellä ja katsoo alaspäin kaikkeen, jolla on osuutensa sukupolveen. Ja kun hän oli koonnut heidät yhteen, hän sanoi… (ibid, 121b-c)

Ja tähän kertomus keskeytyy, ja Kritiaksen teksti päättyy. Tiedämme kuitenkin aiemmista viittauksista aiemmin Kritiaksessa ja Timaioksessa, että Atlantis hävisi ateenalaisille sodassa ja Atlantis pyyhkäistiin maanjäristysten ja tulvien seurauksena mereen näkemättä sitä enää koskaan.

Tulkinta Atlantiksesta

Platon siis, esittelee Atlantiksen tarinan ainakin nimellisarvoisesti vain osoittaakseen, että antiikin Ateena oli suuri kaupunki ja että sen kansa kykeni oikeusvaltionsa avulla puolustamaan vapauttaan aggressiivista vierasta valtaa vastaan. Tämä on ainakin hahmon, Kritiaksen, tarkoitus. Tarinassa on varmasti myös moraalinen puoli, että rikkauden ja vallan ahneus tuo mukanaan vain tuhoa.

Metaforana Atlantiksen tarina ja Ateenan voitto saattavat edustaa Marathonin taistelua vuonna 490 eaa. jolloin kreikkalaiset olivat kuuluisasti kukistaneet hyökkäävän persialaisen Dareioksen armeijan. Metafora kreikkalaisten taistelemisesta ”barbaareja” vastaan, jotka esitetään myyttisinä olentoina, kuten kentaureina, oli ilmeinen kreikkalaisessa taiteessa jo ennen Platonia. Viittaako ”pakotettu seisomaan yksin” kenties spartalaisten poissaoloon Maratonilla?

Ja entä Atlantiksen fyysinen sijainti? Monet pitävät saaren ja sen katoamisen innoittajana Egeanmeren Teran saarella myöhäisellä pronssikaudella tapahtunutta tulivuorenpurkausta, maanjäristyksiä ja niitä seuranneita tsunameja, jotka tuhosivat kyseisen kulttuurin ja upottivat suurimman osan saaresta. Thera laajoine kauppaverkostoineen ja hienoine taiteineen olisi varmasti ollut nykyajan sivilisaatioiden mielestä edistynyt ja vauras. Mikä olisikaan parempi tapa muistaa tämä järkyttävä sukupuutto kuin värikäs myytti? Pelkkien vuorten kuvaus Atlantiksesta sopisi varmasti tuliperäisen saaren kuvaukseen, mutta sen koko ja sijainti Atlantilla eivät sovi Teraan.

Sitten on maininta härkien jahtaamisesta ja uhraamisesta Atlantiksessa. Voisiko tämä viitata hyvin dokumentoituun käytäntöön minolaisella Kreetalla, jossa härkien hyppely, palvonta ja ikonografia läpäisevät arkeologisen aineiston? Monien tutkijoiden mukaan Platonin seuraavan dialogin nimi oli (sattumalta?) Minos saaren legendaarisen kuninkaan mukaan, jota Platon ihaili lainsäätäjän taitojensa vuoksi.

Päivemmät kirjailijat

Muutkin muinaiset kirjailijat Platonin jälkeen olivat kiinnostuneita Atlantiksen tarinasta alkaen Krantorista (noin 335-275 eaa.). Hän oli Platonin akatemian filosofi, joka kirjoitti kuuluisan kommentaarin Timaiokseen ja piti Atlantis-tarinaa kirjaimellisesti totena. Atlantis esiintyy uudelleen kreikkalaisen elämäkertakirjoittajan Plutarkhoksen (n. 45 – n. 125 eaa.) teoksessa, joka toistaa Solonin elämäkerrassaan, että kuuluisa lainsäätäjä oli halunnut dokumentoida tarinan jälkipolville:

Solon yritti myös kirjoittaa pitkän runon, joka käsitteli kadonneen Atlantiksen tarinaa tai legendaa, koska aiheella oli sen mukaan, mitä hän oli kuullut Egyptissä sijaitsevan Sais’in oppineilta miehiltä, erityinen yhteys Ateenaan. Lopulta hän kuitenkin hylkäsi sen, ei kuitenkaan ajanpuutteen vuoksi, kuten Platon väittää, vaan pikemminkin ikänsä vuoksi ja peläten, että tehtävä olisi hänelle liikaa. (Solon, 75)

Ja niin se jatkuu vuosisatojen ajan, renessanssin ja Francis Baconin Uuden Atlantiksen ja Thomas Moren Utopian kautta aina nykypäivään asti lukemattomine uudelleenkertomuksineen ja kaunisteluineen sekä uskottavasta naurettavaan vaihtelevine teorioineen, joita on esitetty, joista on keskusteltu, jotka on hylätty ja joista on keskusteltu uudestaan.

Atlantiksen tarina jättää jälkeensä monta kysymystä, joihin vastauksiksi jää vain kutkuttavia olettamuksia. Ehkäpä meidän olisikin hyvä muistaa, että Platon ei ollut historioitsija vaan filosofi, että hän käytti usein vertauksia ja metaforia ilmaistakseen ajatuksiaan ja että hänen omien sanojensa mukaan, jotka on toimitettu Kritiaksen suusta: ”On kai väistämätöntä, että kaikki se, mitä me kaikki olemme sanoneet, on eräänlaista representaatiota ja yritettyä samankaltaisuutta” (Kritias 107b).