Bana Jabri, MD, PhD, kiinnostui keliakiasta ensimmäisen kerran työskennellessään lastenlääkärinä Ranskassa. Hän hoiti lapsia, jotka kärsivät vakavasta suolistotulehduksesta, jota kukaan ei osannut hoitaa. Jabri tajusi, että hänen kliininen työnsä ei riittänyt.
Sen jälkeen Jabrista on tullut yksi maailman johtavista keliakiatutkijoista. Hän on apulaisprofessori Chicagon yliopiston lääketieteellisen keskuksen lääketieteen, patologian ja lastentautien laitoksilla ja johtaa yliopiston keliakiakeskuksen tutkimusryhmää. Hänen johdollaan keskus on keliakian laukaisevien tekijöiden estämiseen tähtäävien poikkeuksellisten keksintöjen keskipisteessä. Keliakialle on ominaista epänormaali reaktio gluteeniin, ja se vaurioittaa ohutsuolta. Hoitamattomana se voi johtaa vakavaan ravintoaineiden imeytymishäiriöön ja lisätä riskiä sairastua autoimmuunisairauksiin ja syöpään. Jabrin tuorein läpimurto, joka julkaistiin Nature-lehden maaliskuun 2011 numerossa, tuo meidät askeleen lähemmäs parannuskeinon löytämistä.
Jabri ja hänen työryhmänsä ovat löytäneet interleukiini 15:n (IL-15) kriittisen roolin immuunijärjestelmässä, kun on kyse päätöksenteosta solutasolla. IL-15 toimii hätäviestinä, kun solu on vaarassa. IL-15:tä on jokaisessa ihmisessä, mutta se ilmentyy vain silloin, kun yksilö taistelee bakteeria, virusta, stressiä tai tulehdusta vastaan. Ihmiskeho on kehittänyt vikasietoisen järjestelmän, jonka avulla se voi tarvittaessa hyökätä omien solujensa kimppuun eliminoidakseen hyökkääjän. Jos se menee kuitenkin liian pitkälle, kudosta menetetään. IL-15 viestittää, että näin on tapahtumassa.
Jabrin uraauurtava tutkimus osoittaa, että IL-15 ei ainoastaan palvele hädässä olevaan kudokseen tunkeutuvan armeijan liikkeellepanoa, vaan se vaikuttaa myös siihen, miten immuunisolut erilaistuvat eli millaisia sotilaita niistä tulee taistelussa tulehdusta vastaan. Jos pystymme estämään IL-15:n ihmisillä (kuten Jabri ja työryhmä onnistuivat hiirimallitutkimuksessaan), riskipotilaiden tautien ennaltaehkäisy on näköpiirissä.
Jabrin tutkimuksen tekee keliakian lisäksi niin tärkeäksi se, että sillä on vaikutusta muihin autoimmuunisairauksiin, kuten tyypin 1 diabetekseen tai nivelreumaan. Jabrin mukaan hiiritutkimukset ovat tärkeitä, mutta erillisinä ne eivät auta. Ihmisillä tehtävät tutkimukset ovat välttämättömiä, jotta voidaan selvittää, miten sairaus kehittyy ihmisillä. Geneettiset tutkimukset osoittavat taudin geneettisen alkuperän, mutta eivät sitä, miksi tai miten geenit ovat tärkeitä. Jabri selittää: ”Keliakia on sairaus, jota tutkijat voivat tutkia ihmisillä, koska voimme saada kudosta gluteenin läsnä ollessa ja ilman gluteenia, tiedämme tutkittujen henkilöiden geneettisen taustan ja voimme tehdä mekanistisia tutkimuksia immortalisoiduilla ja primaarisilla immuunisoluilla. Keliakiassa tehdyt löydökset voivat olla avain muihin autoimmuunisairauksiin.”
Kuten hän oppi residenssiaikanaan, kliinisen hoidon ja tutkimuksen on yhdistyttävä. Nykyään Jabri on laajentanut tätä käsitettä yliopiston keliakiakeskuksessa. Se on ensimmäinen laatuaan Yhdysvalloissa, jossa samassa paikassa on tutkijoita, jotka tutkivat keliakiaa hiirillä ja ihmisillä, hoitavat lapsi- ja aikuispotilaita ja kouluttavat tulevia lääkäreitä. Nämä kriittiset risteyskohdat – kyky testata uusia hoitostrategioita hiirillä ja työskennellä samaan aikaan aikuis- ja lapsipotilaiden kanssa – tekevät Jabrin kaltaiset löydöt mahdollisiksi.