Vaikka sitä harvoin ylistetään, vuoden 2007 Digital Shades Vol. 1 on Rosettan kivi kahdelle sitä seuranneelle klassiselle M83-albumille: Saturdays=Youth ja Hurry Up, We’re Dreaming. Anthony Gonzalezin rakkaus ambientiin ja shoegazeen kulki läpi seesteisen minimalististen äänimaisemien kokoelman kuin digitaaliset aallot, jotka huuhtoutuvat pikselöivää rantaviivaa vasten. Vol. 1:n emotionaalinen kuohunta oli kärsivällisempää kuin mikään muu, mitä ranskalainen muusikko oli yrittänyt aiemmin, ja nämä kokeilut tulisivat vaikuttamaan ”We Own the Sky” ja ”Midnight City” kaltaisiin hymneihin tulevalla vuosikymmenellä. Kaksitoista vuotta, kolme LP:tä ja kolme soundtrack-albumia myöhemmin M83 palaa Digital Shades -sarjaan DSVII:lla, joka on arvoisensa jatko-osa ja joka osoittaa Gonzalezin kasvua säveltäjänä viime vuosikymmenen aikana.
Mikäli suuri osa Vol. 1:stä keskittyi tunnelmallisiin tyynyjen paisutteluihin ja suodattimien pyyhkäisyihin, DSVII on koristeellinen ja löyhästi konseptiin suuntautunut. Kappaleluettelo antaa ymmärtää, että kyseessä voisi olla korkean fantasian videopelin soundtrack, jossa M83 seuraa Yasunori Mitsudan ja Koji Kondon kaltaisten suurmiesten jalanjälkiä. Ilmoittaessaan albumista Gonzalez myönsi, että vanhojen pelien uudelleenpelaaminen lapsuudestaan oli ollut merkittävä inspiraatio levyn tekemiseen. ”Niissä on jotain niin naiivia ja koskettavaa”, hän sanoi peleistä. ”Se on yksinkertaista ja epätäydellistä.”
Kuten parhaat elokuvamusiikit, loistava videopelimusiikki ei suostu jäämään taka-alalle. Sen sijaan se pyrkii olemaan erottamaton osa kokemusta. Koska Gonzalez ei ole sidottu varsinaisen pelin rajoituksiin, hän voi vapaasti suunnitella DSVII:n universumin parhaaksi katsomallaan tavalla, ja albumin eklektinen luonne heijastaa tätä. Kappaleiden otsikot saattavat viitata johonkin suurempaan universumiin – on epämääräisiä viittauksia siirtokuntiin ja temppeleihin – mutta niiden avoin luonne antaa kuuntelijan täyttää tarinan haluamallaan tavalla.
M83 on jo pitkään ollut synonyymi neonhohtoiselle nostalgialle ja 1980-luvulle velkaantuneelle soinnille, mutta DSVII tuntuu kiehtovimmalta silloin, kun Gonzalez harppoo kauemmas taaksepäin, vakavasti otettavaan 1970-lukuun. Akustiset kitarat kohtaavat progeilevat arpeggiot ja laajentavat Daft Punkin retrofetisistisen mestariteoksen Random Access Memoriesin luomaa dramaattista pelikirjaa: Tee sitä, missä olet hyvä, mutta soita se kaikki analogisilla laitteilla, jotta se tuntuu aidolta.
Tässä on upeita, valittelevia meditaatioita (”Goodbye Captain Lee” kuulostaa scifi-päivitykseltä Ryuichi Sakamoton ikonisesta ”Merry Christmas, Mr. Lawrence” -kappaleesta) ja jopa Vol. 1:n kaltaista ambientia (”Mirage”), mutta jotkin hetket tuntuvat vertailun perusteella yliampuvilta. Tarpeettomat rummut uhkaavat kaataa jo ennestään herkän tasapainon liioiteltujen sointuvaihteluiden välillä ”Feelingsissä” ja albumin päättävässä ”Temple of Sorrowissa”. ”A Word of Wisdomin” huilusoolot ja Randy Newman -henkinen balladimaisuus saattaisivat muistuttaa hahmoa, joka vaeltaa vaatimattoman kyläkauppiaan kotiin, joka voi antaa hänelle sen vaikeasti tavoiteltavan etsintäkohteen. Ja olipa mielessäsi sitten roolipelejä tai ei, saatat ihmetellä, mitä ihmettä harmonikka tekee M83:n levyllä.
Digital Shades sai alkunsa B-puolisten biisien ja ambient-musiikin ulospuhalluspaikkana, joka ei mahtunut M83:n varsinaisten studioalbumien tiukkoihin raameihin. DSVII:n myötä sarja kehittyy puuhastelun tilaksi, jossa Gonzalez voi omaksua erilaisia vaikutteita. Kun hänellä ei ole kenenkään muun visiota eikä mitään yhtenäistä albumilausumaa täytettävänään, hän palaa maksimalismiin ja yhdistää kaksi musiikillista identiteettiään – synttärisynttäreiden pop-showmiehenä ja vakavasti otettavana säveltäjänä muille välineille – tullakseen omien elektronisten päiväuniensa ohjaajaksi.
Osta: Rough Trade
(Pitchfork saattaa ansaita provisiota sivuillamme olevien affiliate-linkkien kautta tehdyistä ostoksista)
.