Epäonnistuneet raskaudet muuttavat kehoamme yhtä paljon kuin synnytys. Voimmeko puhua siitä?

author
7 minutes, 9 seconds Read

Viime vuosina kulttuurissa on rynnistänyt ajan hengen muutos sen ympärillä, miten puhumme synnytyksen jälkeisistä kehoista. Kiinnostus ”palautumiseen” vauvan syntymän jälkeen ei ole täysin kadonnut, mutta se on alkanut hiipua. Sen tilalle on syntynyt lähinnä sosiaalisen median kautta käyty vuoropuhelu, jossa kannustetaan armoa, hyväksyntää ja itserakkautta naisille, joiden keho on muuttunut ihmisen kasvattamisen myötä. Sinusta tuli ihminen. Totta kai asiat ovat erilaisia. Käytä näitä muutoksia ylpeänä, sanotaan viesteissä.

Se on hyvää tarkoittava ja kaivattu yhteiskunnallinen muutos – naisten ei tarvitse odottaa palaavansa synnytystä edeltävään vartaloonsa yhdessä yössä, jos koskaan. Valitettavasti on kuitenkin lukemattomia naisia, jotka eivät ehkä tunne, että nämä mantrat synnytyksen jälkeisen vartalon rakastamisesta kuuluisivat heidän joukkoonsa, sillä ne edellyttävät yhtä ratkaisevaa elementtiä: elävää synnytystä.

Yksi neljästä raskaudesta päättyy keskenmenoon ja yksi sadasta kuolleena syntymiseen. On siis miljoonia naisia, jotka kokevat myös ruumiillisia muutoksia raskauden aikana – niitä, jotka olivat raskaana ja näyttivät raskaana olevilta, mutta jäivät tyhjän päälle. Ilman konkreettisia todisteita siitä, mitä heidän raskautensa synnytti, viestit ylpeydestä ja kehon hyväksymisestä eivät ehkä resonoi.

Mitä tapahtuu sisäiselle dialogillemme kehostamme, kun meillä ei ole todisteita ”onnistuneesta” raskaudesta tarjottavana maailmalle – ja itsellemme? Miltä tuntuu elää kerran raskaana olleessa kehossa menetyksen jälkeen, kun ei ole vauvaa näkyvissä? Nämä kehot ovat edelleen muuttuneet ja muuttuvat edelleen, mutta niihin on nyt myös painettu menetetty elämä. Armoa, kiitollisuutta ja ystävällisyyttä itselle ei luultavasti ole tilaa ajatuksille siitä hetkestä, kun rintamaitoa tulee ilman vauvaa ruokittavaksi, tai kun sikiön liikkeen tunne korvataan tyhjällä kohdulla ja kun painonnousu, joka alkoi niin lupaavasti, kääntyy päinvastaiseksi (tai ei käänny). Heidän kehonsa on muuttunut eksponentiaalisesti, mutta ilman vauvaa, joka voisi todistaa miksi. Kaikki voi tuntua niin turhalta.

Raskaudenkeskeytyksen aihetta varjostava vaikenemisen, leimautumisen ja häpeän räikeä kolmikko estää avoimen keskustelun ja emotionaalisen tuen näistä fyysisistä muutoksista. Tämä voi mutkistaa usein jo ennestään jännitteistä suhdetta kehoomme, kun naiset hautovat reaktioitaan, jotka voivat muuntua syyllisyydeksi, häpeäksi ja itsesyytökseksi.

Tätä pahentaa se, että raskaus ja synnytys tyypillisesti narratifioidaan luonnostaan luonnollisina – jalkautuvina kokemuksina, joihin kaikki naiset voivat ryhtyä. Tämä lupaus ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa, kuten monet naiset saavat omakohtaisesti huomata. ”Kehoni tarkoitus on synnyttää lapsi, eikä se voinut”, sanoo Christina, 33, joka on kokenut kaksi keskenmenoa ensimmäisellä raskauskolmanneksella. ”Sanon jatkuvasti vaimolleni: Minulla on keho, josta ei ole hyötyä. Minun pitäisi pystyä saamaan vauvoja, enkä pysty pysymään raskaana. Mitä järkeä tässä kehossa on?” Kulttuurissa, jossa ei puhuta avoimesti keskenmenosta – joka sekin on luonnollista ja yleistä – Christinan kaltaiset ajatukset voivat vaikuttaa minäkuvaan. Ei ole olemassa mitään suunnitelmaa siitä, miten olla omassa ihossaan menetyksen jälkeen. Lowri, 33, jolla on ollut kolme keskenmenoa ja kohdunulkoinen raskaus, kertoo: ”Minulla on paljon enemmän negatiivisia tunteita kehostani menetysteni jälkeen, koska minusta tuntuu, että kehoni olisi pitänyt pystyä tekemään. Joka kerta, kun saan menetyksen, tunnen olevani hieman irrallisempi fyysisestä minästäni. Huomaan joskus toivovani, ettei minulla olisi kehoa, koska olen niin petetty ja loukkaantunut siitä.”

Nämä petoksen tunteet voivat muuntua suvaitsemattomuudeksi omaa kehoa kohtaan ja jopa kyvyttömyydeksi katsoa sitä. Peilistä tulee osittain projektio ajatuksistamme ja tunteistamme itseämme kohtaan. ”Inhosin kehoani vauvojeni menettämisen jälkeen”, sanoo Kristen, 34, jonka kaksoset syntyivät kuolleina. ”Itseni näkeminen peilistä oli noloa. Minua hävetti. Tunsin itseni epäonnistujaksi.” Nämä tunteet eivät ole harvinaisia raskauden menetyksen jälkeen. Silti itsesyytösten ansa tarttuu moniin sitä kokeviin. ”Kun katson vatsaani, näen menetykseni”, sanoo 33-vuotias Dana, joka sai keskenmenon ensimmäisellä raskauskerralla. ”Syytän itseäni. Olen vihainen keholleni”, hän sanoo. Rhylee, 26, joka oli saanut kuolleena syntyneen lapsen ja keskenmenon, voi samaistua. ”Kuukausiin en kestänyt katsoa silmiini, koska pelkäsin liikaa sitä, mitä näkisin. Sanotaan, että silmät ovat ikkuna sieluun, ja minusta tuntui, ettei minulla ollut sielua. Olen yhä vihainen keholleni ja myös itselleni.”

Joskus ei ole selvää lääketieteellistä selitystä sille, miksi menetys tapahtuu, ja koska ihmisluonto kaipaa vastauksia, naiset saattavat syyttää kehoaan pettämisestä. ”Opin, että selittämättömät keskenmenot voivat johtua jostain äidin taustalla olevasta syystä, joten aloin syyttää itseäni”, kertoo Alyssa, 32, joka sai keskenmenon toisella kolmanneksella. ”Olen siitä lähtien kamppaillut syyllisyyden ja häpeän kanssa siitä, että kehoni petti minut. Ja kehoni piti tiukasti kiinni raskaudesta sen päätyttyä, mitä todella paheksuin. Nyt tuntuu mahdottomalta katsoa itseäni ja olla nirsoilematta joka ikisestä asiasta. Kun katson peiliin, en tunnista, kuka olen.”

Raskauden aiheuttamien muutosten peruuntumisen seuraaminen voi olla yhtä vaikeaa kuin muistutusten näkeminen. Merkkien katoaminen voidaan nähdä kokemuksen pyyhkimisenä. ”Oli musertavaa palautua ensimmäisen menetykseni jälkeen. Se, että kehoni palasi entiselleen. Oli melkein julmaa, miten nopeasti se tapahtui”, sanoo Beth, 35, joka menetti yhden raskauden istukan irtoamiseen ja keskeytti toisen raskauden lääketieteellisistä syistä hätäkeisarileikkauksella. Jenn, 46, taisteli kehonsa yrityksiä vastaan palata raskautta edeltävään tilaansa täysiaikaisen kuolleena syntymänsä jälkeen. ”Pidin painosta kiinni niin kauan kuin pystyin. Se oli henkinen peittoni. Se oli todiste siitä, että tyttäreni oli todella olemassa”, hän sanoo.

Vaikka raskaus voi olla joillekin fyysisesti epämiellyttävä, kun se menetetään, vaikeitakin kohtia jää kaipaamaan. ”Menetysten jälkeen minulla oli halu tuntea edelleen raskausoireita, jopa niitä, jotka olivat olleet vaikeita niitä läpi eläessäni”, sanoo Cristella, 32, joka on kokenut kaksi ensimmäisen raskauskolmanneksen keskenmenoa. ”Halusin olla edelleen raskaana, ja nyt en ollut. Kehoni oli taas minun, mutta millä hinnalla?” Kun raskausoireet muuttuvat pahoinvoinnista ja uupumuksesta sikiön potkuihin ja heilumiseen, nämä tunteet kehittyvät. ”Se, etten enää tuntenut liikettä kohdussani sen jälkeen, kun kaksoset kuolivat, oli ehkä pahinta”, Kristen sanoo.”

Myöhemmissä menetyksissä keho ei periaatteessa ole tietoinen siitä, että vauva ei selvinnyt hengissä, ja se käyttäytyy kuten synnytyksen jälkeinen keho. ”Kun maitoni tuli kuolleena syntymäni jälkeen, ajattelin, että voisin olla sankari jonkun toisen vauvalle pumppaamalla ja lahjoittamalla sitä”, Rhylee sanoo. ”Mutta sairaalasta päästyäni en vain pystynyt siihen. Olin niin katkera ja vihainen. En voinut antaa kenenkään muun saada tätä maitoa. Tämä maito oli minun vauvalleni.” Lisäksi synnytyksen fyysisistä todisteista tulee voimakas yksityinen trauma, kun ei ole elävää vauvaa. Bethille menetyksen aikana tehty hätäkeisarinleikkauksen arpi ahdisti häntä. ”Arpi tuijotti minua. Itkin joka kerta, kun kävin suihkussa. Minulla oli niin paljon itsevihaa tämän pienen viillon ympärillä. Muut eivät nähneet sitä, mutta en voinut piilottaa sitä itseltäni. Näytin normaalilta, joten ihmiset pitivät minua normaalina. En ollut.”

Kun on ollut näkyvästi raskaana ja sitten ei enää olekaan, tulevat kommentit voivat olla tahattomasti raadollisia. ”Kerroin uutisen, etten ollut enää raskaana, mutta ihmiset luulivat silti, että olin”, kertoo Brittany, 33, joka keskeytti raskauden lääketieteellisistä syistä. Hänelle tuli pakkomielle yrittää laihduttaa, jotta hänen ei tarvitsisi selittää tilannettaan. ”Kävin läpi kehon dysmorfiaa. Minulla oli tyhjä vartalo poikani menettämisen vuoksi, ja halusin vain näyttää mahdollisimman ei-raskaalta”.” Hyvää tarkoittavat kommentit ovat usein kaikkein epätoivoisimpia. Rhylee muistaa erään perheenjäsenen sanoneen: ”Vau, näytät niin hyvältä, et edes näytä siltä kuin olisit juuri synnyttänyt! Olin masentunut ja söin tuskin. Luuletko, etten toivoisi olevani vielä iso? Luuletko, etten toivoisi olevani vielä raskaana?”

Jotkut naiset jatkavat terveen raskauden alkamista, mikä voi auttaa heidän minäkuvansa palauttamisessa. Beth sai hiljattain vauvan, joka syntyi saman keisarinleikkausviillon kautta kuin hänen menettämänsä poika. ”Tämä on auttanut muuttamaan suhdettani arpeeni kanssa”, hän sanoo. ”En enää katso sitä halveksuen tai syyllisyyttä tuntien. Katson sitä nyt tapana, jolla tämä kaunis ihme tuotiin elämääni.” Kristen sai kaksosten menetyksen jälkeen pojan, ja hän on tällä hetkellä toisella raskauskolmanneksella. ”Raskaana oleminen menetykseni jälkeen oli kauhistuttavaa, mutta minusta tuntui, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa kehooni, mikä itse asiassa tuntui voimaannuttavalta. Pystyin tähän, fyysisesti ja henkisesti. Pystyin tulemaan uudelleen raskaaksi. Pystyisin kantamaan vauvan loppuun asti. Nyt minusta tuntuu, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa kehooni.”

  • Jessica Zucker on Los Angelesissa työskentelevä psykologi, joka on erikoistunut naisten lisääntymis- ja äitien mielenterveyteen ja kirjoittanut pian ilmestyvän kirjan raskauden menetyksestä. Sara Gaynes Levy on New Yorkissa asuva freelance-kirjailija, joka käsittelee terveyteen, hyvinvointiin ja naisiin liittyviä aiheita.

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
  • Jaa sähköpostitse
  • Jaa LinkedInissä
  • Jaa Pinterestissä
  • Jaa WhatsAppissa
  • Jaa Messengerissä

.

Similar Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.