Introduction
Franklin D. Roosevelt (1882-1945) syntyi Hyde Parkissa, New Yorkissa, tunnettuun perheeseen. Viidennen serkkunsa, Yhdysvaltain presidentin Theodore Rooseveltin uran innoittamana hän siirtyi politiikkaan käytyään Harvardin yliopistossa ja Columbian oikeustieteellisessä korkeakoulussa. Vuonna 1905 hän avioitui kaukaisen serkkunsa Anna Eleanor Rooseveltin kanssa. Pariskunnalla oli kuusi lasta, joista viisi selvisi aikuisikään.
Tunnettiin myös nimellä FDR, Franklin Delano Roosevelt valittiin New Yorkin osavaltion senaattiin vuonna 1910 demokraattipuolueena. Presidentti Woodrow Wilson nimitti hänet laivaston apulaisministeriksi vuonna 1913. Vuonna 1920 demokraattien presidenttiehdokas James M. Cox valitsi Rooseveltin varapresidenttiehdokkaakseen, mutta he hävisivät vaalit.
Vuonna 1921 FDR sairastui tautiin, todennäköisesti poliomyeliittiin, ja menetti jalkojensa käytön. Loppuelämänsä ajan hän oli sidottu pyörätuoliin ja joutui turvautumaan raskaisiin rautatukiin, keppiin ja kainalosauvoihin. Vammaisuudestaan huolimatta Roosevelt palasi politiikkaan ja hänet valittiin New Yorkin osavaltion kuvernööriksi vuonna 1928.
Franklin Delano Roosevelt valittiin Yhdysvaltain presidentiksi marraskuussa 1932 ja hänet vihittiin virkaan 4. maaliskuuta 1933. FDR oli Yhdysvaltain historian pitkäaikaisin presidentti. Hänet valittiin uudelleen kolme kertaa – 1936, 1940 ja 1944. FDR kuoli virassaan 12. huhtikuuta 1945.
Roosevelt ja varhainen reagointi natsien juutalaisvainoihin
Roosevelt keskittyi ensimmäisellä presidenttikaudellaan ennen kaikkea ”New Dealiin”, jonka tarkoituksena oli nostaa Yhdysvallat pois suuresta lamasta. Vuonna 1933 lähes 13 miljoonaa ihmistä, noin 25 prosenttia amerikkalaisista työntekijöistä, oli työttömänä. Amerikkalaisten saaminen takaisin töihin ja talouden elvyttäminen olivat Rooseveltin hallinnon keskeisiä tavoitteita. Ensimmäisessä virkaanastujaispuheessaan Roosevelt pyrki rauhoittamaan, lohduttamaan ja rohkaisemaan tehtaiden sulkemisten, maatilojen pakkolunastusten, pankkien konkurssien ja korkean työttömyyden ravistelemaa ja demoralisoimaa amerikkalaista kansaa julistamalla: ”Ainoa asia, jota meillä on pelättävää, on pelko itse.”
Roosevelt astui virkaan vain viisi viikkoa sen jälkeen, kun Adolf Hitler oli nimitetty Saksan liittokansleriksi 30. tammikuuta 1933. Uusi presidentti oli hyvin perillä Hitlerin hallinnosta ja sen juutalaisvastaisesta politiikasta.
Uudet antisemitistiset lait ja fyysiset hyökkäykset juutalaisia vastaan Saksassa olivat otsikoissa Yhdysvalloissa koko vuoden 1933 ajan. Tuhannet amerikkalaiset allekirjoittivat vetoomuksia tai osallistuivat marsseihin, joissa kehotettiin Rooseveltin uutta hallintoa vastustamaan natsi-Saksaa. FDR oli kuitenkin varovainen. Saksa oli edelleen amerikkalaisille sijoittajille miljardeja dollareita velkaa, jotka oli lainattu ensimmäisen maailmansodan korvausten maksamiseksi, eikä Roosevelt katsonut, että Yhdysvaltojen pitäisi puuttua toisen maan sisäisiin asioihin. Hän neuvoi uutta Berliinin suurlähettilästä William Doddia olemaan esittämättä virallista vastalausetta. Natsien Saksan juutalaisiin kohdistama vaino, FDR:n väitettiin sanoneen Doddille, ”ei ollut hallituksen asia.”
Yhdysvalloilla ei ollut 1930-luvulla (ja koko natsiaikana) pakolaispolitiikkaa, vaan ainoastaan hidas ja huolellinen maahanmuuttoprosessi, jossa hakijoilta vaadittiin laajoja asiakirjoja henkilöllisyydestään, taustastaan, taloudellisista voimavaroistaan ja sairaushistoriastaan. Presidentti Rooseveltin ensimmäisen kauden aikana kymmenet tuhannet saksalaisjuutalaiset hakivat Yhdysvaltain konsulaateissa maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin. Suuri lama ja Yhdysvaltain rajoittavat maahanmuuttolait kuitenkin vähensivät pakolaisten maahanmuuttomahdollisuuksia huomattavasti.
Kauan ennen kuin FDR:stä tuli presidentti, Yhdysvallat lakkasi olemasta avoimen maahanmuuton maa. Kongressin lainsäädäntö rajoitti tiukasti niiden ulkomaalaisten määrää, jotka voitiin vuosittain ottaa maahan maahanmuuttajina. Vuoden 1924 Yhdysvaltain maahanmuutto- ja kansalaisuuslaissa (US Immigration and Nationality Act) vahvistettiin maahanmuuttokiintiöt kullekin läntisen pallonpuoliskon ulkopuoliselle maalle. Vuosittain Yhdysvaltoihin laillisesti saapuvien maahanmuuttajien kokonaismääräksi vahvistettiin 153 774 henkilöä. Lähes 50 prosenttia paikoista jaettiin Isosta-Britanniasta ja Pohjois-Irlannista tuleville maahanmuuttajille.
Syyskuussa 1930 Yhdysvaltojen korkea työttömyys sai presidentti Herbert Hooverin vetoamaan vuoden 1917 lakiin, jossa oli ”todennäköisesti yleiseksi rasitteeksi” -lauseke, joka rajoitti maahanmuuton henkilöihin, jotka pystyivät elättämään itsensä taloudellisesti. Tämä vaatimus rajoitti tehokkaasti maahanmuuttoa suuren laman aikana.
Vuonna 1933 ja uudelleen vuonna 1937 Rooseveltin hallinto muutti rajoitusta, jonka mukaan maahanmuutosta voi tulla julkinen rasite, mutta piti sen voimassa. Saksalaiset juutalaiset, jotka yrittivät muuttaa Yhdysvaltoihin 1930-luvulla, hylättiin usein taloudellisista syistä.
Näiden maahanmuuton oikeudellisten ja hallinnollisten esteiden vuoksi alle 20 prosenttia saksalaiskiintiöstä täyttyi FDR:n ensimmäisen kauden aikana. Rooseveltin hallinto keskittyi sisäisiin ongelmiin, lähinnä suuren laman torjuntaan. Vaikka presidentti oli varmasti tietoinen natsismin Saksan juutalaisille aiheuttamasta uhasta (vaikka vain harva Yhdysvalloissa tai Saksassa saattoi kuvitella, että vainoaminen kärjistyisi joukkomurhiksi), hän ei ryhtynyt merkittäviin toimiin juutalaisten auttamiseksi protestoimalla tai tukemalla maahanmuuton lisäämistä.
Roosevelt ja pakolaiskriisi
Kun natsien Saksan juutalaisiin kohdistama vaino kiihtyi koko 1930-luvun ajan ja johti pakolaiskriisiin, Roosevelt ryhtyi rajallisiin toimiin humanitaariseen hätätilanteeseen reagoimiseksi.
Kymmenettuhannet epätoivoiset potentiaaliset siirtolaiset lisäsivät nimensä odotusluetteloihin, jotka odottivat pääsyä Yhdysvaltoihin maaliskuussa 1938. Pian Anschlussin jälkeen Roosevelt yhdisti Saksan ja Itävallan siirtolaiskiintiöt niin, että enintään 27 370 Suur-Saksassa syntynyttä kiintiösiirtolaista saattoi muuttaa Yhdysvaltoihin vuosittain. Kiintiö täyttyi ensimmäisen kerran vuonna 1939 ja lähes kokonaan vuonna 1940 (27 355 viisumia myönnettiin 27 370:stä). Silti kesäkuuhun 1939 mennessä yli 300 000 saksalaista oli amerikkalaisten siirtolaisviisumien jonotuslistalla, ja odotusaikaa oli odotettavissa jopa kymmenen vuotta.
Roosevelt kutsui koolle myös kansainvälisen konferenssin, joka avattiin Évian-les-Bainsissa Ranskassa heinäkuussa 1938 keskustelemaan pakolaisongelmasta. Roosevelt toivoi, että kolmekymmentäkaksi osallistuvaa maata sitoutuisi ottamaan vastaan merkittäviä määriä pakolaisia, mutta näin ei Évianissa käynyt. Presidentti halusi myös perustaa hallitustenvälisen järjestön neuvottelemaan natsi-Saksan kanssa rauhanomaisesta maahanmuuttoprosessista. Hallitustenvälinen pakolaiskomitea perustettiin Évianin konferenssin jälkeen, mutta jäsenmaiden jatkuva haluttomuus lisätä maahanmuuttoa (ja syyskuun 1939 jälkeen toinen maailmansota) vaikeuttivat sen pyrkimyksiä. Roosevelt tutki myös ajatusta juutalaisten joukkosijoittamisesta, mahdollisesti Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan tai muualle.
Saksassa marraskuussa 1938 tapahtuneiden kristalliyön iskujen jälkeen presidentti Roosevelt ilmaisi järkyttyneensä siitä, ”että tällaista voi tapahtua 1900-luvun sivilisaatiossa”. Hän kutsui Yhdysvaltain Berliinin suurlähettilään Hugh Wilsonin kotiin neuvottelemaan. Yhdysvalloilla ei ollut enää suurlähettilästä Saksassa ennen kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen. FDR peruutti myös 12 000-15 000:n Yhdysvalloissa väliaikaisella vierailijaviisumilla matkustaneen saksalaisen voimassaolon päättymisen, jolloin he saivat jäädä maahan sen sijaan, että heidät olisi pakotettu palaamaan Eurooppaan.
Helmikuussa 1939 senaattori Robert Wagner (New York) ja kongressiedustaja Edith Nourse Rogers (Massachusetts) esittivät lakiehdotuksia, joissa ehdotettiin 20 000 saksalaisen pakolaislapsen ottamista Yhdysvaltoihin nykyisten siirtolaiskiintiöiden ulkopuolella. First Lady Eleanor Roosevelt puhui julkisesti lakiesityksen puolesta, mutta presidentti ei kommentoinut sitä. Wagner-Rogersin lakiehdotus ei koskaan päässyt valiokunnasta äänestykseen. Kesäkuussa 1939 presidentti ei myöskään puuttunut asiaan salliakseen pakolaisten pääsyn St. Louis -alukselle; se olisi edellyttänyt toimeenpanomääräystä tai kongressin säädöstä. Pakolaiset lähetettiin Isoon-Britanniaan, Ranskaan, Alankomaihin ja Belgiaan sen jälkeen, kun heidät oli käännytetty Kuubasta ja Yhdysvalloista.
Euroopan kasvavasta pakolaiskriisistä huolimatta Roosevelt ei pyytänyt kongressia harkitsemaan siirtolaiskiintiöiden laajentamista edes poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa. Vaikka amerikkalaiset lukivat paikallisista sanomalehdistään Saksan juutalaisten vainosta, vain harvat kannattivat maahanmuuton lisäämistä, varsinkin kun maa kärsi yhä suuren laman vaikutuksista. Jotkut kongressiedustajat esittivät lakeja, jotka pikemminkin pienentäisivät kuin suurentaisivat maahanmuuttokiintiöitä tänä aikana.
Kun natsi-Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuussa 1939 ja lähetti Euroopan valtiot toiseen maailmansotaan, Roosevelt vannoi, että Yhdysvallat pysyisi puolueettomana. Kun Ranska antautui natseille kesäkuussa 1940, mikä oli amerikkalaisia järkyttänyt tappio, monet hallituksen virkamiehet ja tavalliset kansalaiset uskoivat, että natsi-Saksa oli asettanut vakoojia ja sabotöörejä kaatamaan Ranskan sisältäpäin. Monet pelkäsivät, että natsi-Saksa oli jo soluttautunut myös Yhdysvaltoihin.
Huhuja liikkui myös siitä, että juutalaispakolaiset muodostivat erityisen uhan, koska natsit pystyisivät pitämään panttivankeina heidän vielä vihollisalueella olevia läheisiään, ellei pakolainen työskentelisi natsi-Saksan hyväksi. Lehdistötilaisuudessa 5. kesäkuuta 1940 Roosevelt vahvisti näitä pelkoja toteamalla: ”Nyt pakolainen on tietysti tarkistettava, koska valitettavasti pakolaisten joukossa on vakoojia, kuten muissa maissa on havaittu. Eivätkä kaikki heistä ole vapaaehtoisia vakoojia – se on melko kauhea tarina, mutta joistakin muista maista, joihin Saksasta lähteneet pakolaiset, erityisesti juutalaispakolaiset, ovat lähteneet, on löydetty joukko varmasti todistetusti vakoojaa.”
Valtion ulkoministeriö tutki kaikki pakolaiset potentiaalisina turvallisuusuhkakuvina, samalla kun sadattuhannet pakolaiset yrittivät edelleen suunnistaa monimutkaisessa maahanmuuttojärjestelmässä. Roosevelt perusti presidentin poliittisia pakolaisia käsittelevän neuvoa-antavan komitean (President’s Advisory Committee on Political Refugees) avustamaan muutamaa tuhatta tunnettua tiedemiestä, aktivistia ja uskonnollista johtajaa heidän maahanmuutossaan, ja Eleanor Roosevelt puhui usein pakolaisten puolesta. Käynnissä oleva sota, Yhdysvaltojen ja natsi-Saksan välisten diplomaattisuhteiden katkeaminen ja vaarallisen Atlantin valtameren ylittävien matkustajalaivojen puute tekivät pian uskomattoman vaikeaksi kaikkien pakolaisten tulon Yhdysvaltoihin.
Vuosien 1939 ja 1941 välisenä aikana presidentti Roosevelt työskenteli ahkerasti valmistellakseen Yhdysvaltoja sotaan. Hän edisti rauhanaikaista asevelvollisuutta, toimitti sotatarvikkeita liittoutuneille säätämällä Lend-Lease Act -lain ja vakuutti hitaasti amerikkalaisen yleisön, joka ylivoimaisesti ei halunnut osallistua sotaan, siitä, että taisteluun osallistuminen olisi välttämätöntä. Hän myös pyrki ja voitti ennennäkemättömän kolmannen presidenttikauden. Hän ei käyttänyt aikaansa tai energiaansa pakolaissiirtolaisuuden lisäämisen puolustamiseen.
Roosevelt ja ”lopullinen ratkaisu”
Roseveltin motiiveja presidenttinä on vaikea arvioida, koska hän ei pitänyt päiväkirjaa tai yksityiskohtaista selvitystä ajatuksistaan. Japanin hyökättyä Pearl Harboriin joulukuussa 1941 Yhdysvallat astui virallisesti toiseen maailmansotaan. Vaikka natsien propaganda kuvasi liittoutuneiden osallistumista sotaan ”juutalaisten” puolesta, Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill uskoivat, että natsi-Saksan kukistamisen, ei juutalaisten pelastamisen, pitäisi olla liittoutuneiden ainoa prioriteetti. Liittoutuneiden johtajat uskoivat, että sodan voittaminen oli ainoa tapa pelastaa demokratia ja lopettaa natsien siviileihin, myös juutalaisiin ja muihin uhreihin, kohdistama terrori. Siviilien pelastaminen vihollislinjojen takana olisi ollut liittoutuneille mahdotonta vasta sodan loppuvaiheessa, jolloin pelastustoimenpiteisiin ryhdyttiin hyvin rajoitetusti.
Sen jälkeen, kun ulkoministeriö vahvisti marraskuussa 1942, että saksalaiset suunnittelivat Euroopan juutalaisten tuhoamista, yksitoista liittoutuneiden hallitusta, Yhdysvallat mukaan lukien, antoi julkilausuman, jossa tuomittiin hirmuteot ja vannottiin sodanjälkeistä rangaistusta tekijöille. Joulukuussa 1942 Roosevelt tapasi juutalaisyhteisön merkkihenkilöitä, jotka ilmaisivat kauhunsa uutisista ja toimittivat hänelle raportin joukkomurhista tietyissä maissa, mutta presidentti ei luvannut uusia pelastustoimia.
Kun amerikkalaiset saivat lisää tietoa joukkomurhista, julkinen painostus johti siihen, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia järjestivät huhtikuussa 1943 Bermudalla konferenssin, jossa keskusteltiin pelastus- ja avustustoimista. Bermudan konferenssi ei kuitenkaan johtanut toimiin, mikä lisäsi Amerikan juutalaisten ja muiden asiasta kiinnostuneiden kansalaisten vihaa ja turhautumista. Puolalainen vastarintatyöntekijä Jan Karski tapasi Rooseveltin heinäkuussa 1943 ja kertoi, mitä hän oli nähnyt Varsovan ghetossa. Roosevelt ei taaskaan sitoutunut mihinkään muuhun konkreettiseen toimintaan kuin sodan voittamiseen, mutta järjesti Karskin tapaamisen muiden merkittävien hallituksen virkamiesten kanssa kertoakseen tarinansa.
Tammikuussa 1944 valtiovarainministeri Henry Morgenthau Jr. ja hänen esikuntansa jäsenet esittivät Rooseveltille todisteita siitä, että ulkoministeriö oli estänyt vaatimattomiakin pelastus- ja avustustoimia Euroopassa. Samaan aikaan kongressi keskusteli siitä, että Rooseveltia pyydettäisiin nimittämään pelastuskomissio. Vastatakseen sekä julkiseen painostukseen että hallintonsa sisäiseen painostukseen FDR antoi 22. tammikuuta 1944 toimeenpanomääräyksen, jolla perustettiin sotapakolaislautakunta (War Refugee Board, WRB), riippumaton virasto, jonka tehtävänä oli toteuttaa uutta amerikkalaista politiikkaa juutalaisten ja muiden natsi-Saksan ja akselivaltion yhteistyökumppaneiden vainon kohteeksi joutuneiden juutalaisten ja muiden väestöryhmien pelastamiseksi ja auttamiseksi.
Sotapakolaislautakunta ryhtyi merkittäviin, mutta rajoitettuihin toimenpiteisiin juutalaisten ja muiden natsien miehittämässä Euroopassa loukussa olevien pelastamiseksi. Se käytti psykologisen sodankäynnin taktiikkaa lähettämällä radiolähetyksiä Eurooppaan ja pudottamalla lentolehtisiä miehitetyille alueille varoittaen mahdollisia rikoksentekijöitä sodanjälkeisestä rangaistuksesta. WRB neuvotteli puolueettomien maiden kanssa pakolaisten päästämiseksi niiden rajojen yli, auttoi Romaniasta ja Bulgariasta paenneita juutalaisia pääsemään Palestiinaan ja valitsi Raoul Wallenbergin Budapestiin. Se onnistui myös vakuuttamaan Rooseveltin avaamaan New Yorkin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevan pakolaisleirin, Fort Ontarion, jossa lähes 1 000 ihmistä, pääasiassa juutalaisia liittoutuneiden miehittämästä Italiasta, pidettiin sodan ajan. Marraskuussa 1944 WRB julkaisi Auschwitz-Birkenaun leiriltä paenneiden kirjoittaman raportin, jossa amerikkalaiset saivat kuulla yksityiskohtia natsien kaasukammioita käyttävistä joukkomurhista. WRB laski, että ne pelastivat kymmeniätuhansia ihmishenkiä sodan viimeisten seitsemäntoista kuukauden aikana.
12. huhtikuuta 1945 Franklin Roosevelt kuoli aivoverenvuotoon Warm Springsissä Georgiassa. Samana päivänä kenraalit Eisenhower, Patton ja Bradley kiersivät juuri vapautetulla Ohrdrufin keskitysleirillä. Roosevelt ei elänyt nähdäkseen kuvia keskitysleirien vapauttamisesta tai toisen maailmansodan päättymisestä. Häntä seurasi hänen varapresidenttinsä Harry Truman.