-
Arktisen merijään laajuus syyskuussa 1978 – 2002
-
Arktisen merijään laajuus helmikuussa 1978 – 2002
-
Sininen marmori, Maapallo Apollo 17:stä nähtynä, eteläinen napajäätikkö näkyvissä (NASA:n luvalla)
Pohjoisen napajäätikön sulaminenEdit
Maailman pohjoisnapa on Jäämeren yllä kelluvan pakkausjään (merijään) peitossa. Jään osat, jotka eivät sula kausittain, voivat olla hyvin paksuja, jopa 3-4 metriä paksuja laajoilla alueilla, ja harjanteet voivat olla jopa 20 metriä paksuja. Yksivuotinen jää on yleensä noin metrin paksuista. Merijään peittämä pinta-ala on 9-12 miljoonaa neliökilometriä. Lisäksi Grönlannin jäätikön pinta-ala on noin 1,71 miljoonaa neliökilometriä ja siinä on jäätä noin 2,6 miljoonaa kilometrikuutiometriä. Kun jää irtoaa (vasikoituu), se muodostaa jäävuoria, jotka ovat hajallaan ympäri Pohjois-Atlantia.
National Snow and Ice Data Centerin mukaan ”vuodesta 1979 lähtien arktisen jään talvinen laajuus on vähentynyt noin 4,2 prosenttia vuosikymmenessä”. Sekä vuonna 2008 että vuonna 2009 arktisen merijään minimilaajuus oli hieman suurempi kuin vuonna 2007. Muina vuodenaikoina jään laajuus on edelleen joskus lähellä vuosien 1979-2000 keskiarvoa, kuten huhtikuussa 2010 National Snow and Ice Data Centerin tietojen mukaan. Silti näiden samojen vuosien välillä jään keskimääräinen kokonaispeittävyys näyttää vähentyneen 8 miljoonasta km2 :stä 5 miljoonaan km2 :iin.
EtelänapaEdit
Maailman eteläpolaarista maamassaa, Etelämannerta, peittää Etelämantereen jääpeite. Sen pinta-ala on noin 14,6 miljoonaa neliökilometriä ja se sisältää 25-30 miljoonaa neliökilometriä jäätä. Noin 70 % maapallon makeasta vedestä sisältyy tähän jääpeitteeseen.
National Snow and Ice Data Centerin tiedot osoittavat, että Etelämantereen merijään peittävyydessä on ollut lievästi positiivinen suuntaus viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana (1979-2009).
Historialliset tapaukset Muokkaa
Viimeisten vuosikymmenten aikana Maapallon polaariset jääpeitteet ovat saaneet merkittävää huomiota maa- ja merijään huolestuttavan pienenemisen vuoksi. NASA raportoi, että 1970-luvun loppupuolelta lähtien arktinen alue on menettänyt keskimäärin 20 800 neliömailia (53 900 neliökilometriä) merijäätä vuodessa, kun taas Etelämanner on saanut keskimäärin 7 300 neliömailia (18 900 km2) merijäätä vuodessa. Samaan aikaan arktinen alue on menettänyt noin 50 kuutiokilometriä (gigatonnia) maajäätä vuodessa, lähes kokonaan Grönlannin 2,6 miljoonan gigatonnin jääpeitteestä. Syyskuun 19. päivänä 2014 Etelämantereen merijään laajuus ylitti National Snow and Ice Data Centerin mukaan ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1979 7,72 miljoonaa neliökilometriä (20 miljoonaa neliökilometriä). Jään laajuus pysyi tämän vertailuarvon yläpuolella useita päiviä. Keskimääräinen enimmäislaajuus vuosina 1981-2010 oli 7,23 miljoonaa neliömailia (18,72 miljoonaa neliökilometriä). NSIDC:n tietojen mukaan vuoden 2014 yhden päivän enimmäislaajuus saavutettiin 20. syyskuuta, jolloin merijää peitti 20,14 miljoonaa neliökilometriä (7,78 miljoonaa neliömailia). Vuoden 2014 keskimääräinen viiden päivän maksimi saavutettiin 22. syyskuuta, jolloin merijää peitti NSIDC:n tietojen mukaan 7,76 miljoonaa neliömailia (20,11 miljoonaa neliökilometriä). Tämä lisäys voi johtua Etelämantereen valtameren suolapitoisuuden vähenemisestä jääpeitteen aikaisemman sulamisen seurauksena, mikä nostaa meriveden jäätymispistettä.
Jäätiköiden nykyinen pienenemisvauhti on aiheuttanut monia tutkimuksia ja löytöjä jäätiköiden dynamiikasta ja niiden vaikutuksesta maailman ilmastoon. Yhdysvaltain armeijan tiedemiehet ja insinöörit alkoivat 1950-luvun alussa porata polaarijäätiköiden sisään saadakseen geologista tietoa. Nämä tutkimukset johtivat ”lähes neljänkymmenen vuoden tutkimuskokemukseen ja saavutuksiin syvien polaarijääsydänten porauksissa… ja vakiinnuttivat perustavanlaatuisen poraustekniikan syvien jääsydänten keräämiseksi ilmastologisia arkistoja varten”. Polaarijäätiköiden avulla on voitu seurata nykyisiä ilmastomalleja, mutta myös viimeisten tuhansien vuosien ilmastomalleja jäähän jääneiden hiilidioksidin ja CH4:n jälkien perusteella. Viime vuosikymmenen aikana napajäätiköiden koko on pienentynyt nopeimmin, eikä elpymisen merkkejä ole havaittavissa. NASAn vanhempi tutkija Josefino Comiso totesi, että ”arktisen alueen lämpenemisvauhti on viimeisten 20 vuoden aikana ollut kahdeksan kertaa suurempi kuin viimeisten 100 vuoden aikana”. Syyskuussa 2012 merijään koko oli pienin koskaan. Toimittaja John Vidal totesi, että merijää on ”700 000 neliökilometriä pienempi kuin edellinen, vuonna 2007 saavutettu 4,17 miljoonan neliökilometrin minimi”. Elokuussa 2013 arktisen merijään laajuus oli keskimäärin 6,09 miljoonaa neliökilometriä, mikä on 1,13 miljoonaa neliökilometriä alle vuosien 1981-2010 keskiarvon kyseisenä kuukautena.