Luottokorttivelkojen vanhentumisaika _ määräaika, jonka kuluessa pankin on haastettava velallinen oikeuteen _ on kaksi vuotta velallisen maksuhäiriömerkintää seuraavasta päivästä. Jos pankki ei nosta kannetta vanhentumisajan umpeutumisen jälkeen, sen oikeus velan perimiseen päättyy ja velallinen vapautuu velkataakasta. Useat velalliset kuitenkin jatkavat laskujen maksamista velkojen vanhentumisen jälkeen, mikä tietämättään herättää heidän tilinsä uudelleen henkiin ja altistaa heidät jälleen kerran oikeudenkäyntien riskille.
Pankkialan perintäkäytännöt varmistavat, että vanhentui velka tai ei, velkaa ajetaan takaa ja velallista painostetaan sinnikkäästi puhelinsoitoilla, maksuvaatimuskirjeillä ja muulla painostamisella niin kauan, kunnes täysi maksusuoritus on tehty. Jotkut velalliset alistuvat painostukseen ja suostuvat maksamaan pieniä summia vain siksi, että puhelut loppuisivat, eivätkä ymmärrä, millaisia vakavia oikeudellisia seurauksia tällä on.
Thaimaassa ei ole lakia, joka velvoittaisi pankin kertomaan lainanottajalle, että hänellä ei ole laillista velvollisuutta maksaa luottokorttivelkaa kahden vuoden vanhentumisajan umpeuduttua. Thaimaan keskuspankin nykyisin voimassa olevissa perintäkäytäntöjä koskevissa ohjeissa ei mainita tätä sääntöä, ja pankeilla sekä perintäyhtiöillä on vapaat kädet pidättäytyä tästä elintärkeästä tiedosta, kun ne vaativat velan maksamista kuluttajilta.
Säännöt vanhentumisesta vahvistetaan lainsäädännöllä, mistä nimitys ”laki” johtuu. Määräajan tarkoituksena on kannustaa velkojia päättämään, haluavatko he käyttää kanneoikeuttaan tuomioistuimessa, ja jos he haluavat, heidän on käytettävä oikeuttaan määräajassa. Määräajan umpeutumisen jälkeen velkojan oikeus raukeaa ja raukeaa, ja velallinen pääsee eroon siitä. Thaimaan lain mukaan velallinen voi kuitenkin luopua tästä vanhentumisesta johtuvasta edusta.
Tuore tapaus _ korkeimman oikeuden tuomio nro 7912/2553, joka on julkaistu viimeisimmässä ennakkotapausjulkaisussa _ havainnollistaa, miten tätä lain säännöstä sovelletaan todelliseen tilanteeseen.
Korkeimman oikeuden päätöksen mukaan kyseinen luottokorttimaksu oli erääntynyt maksettavaksi 9. marraskuuta 1994, mutta velallinen ei maksanut maksua kyseisenä päivänä. Tämä laukaisi pankin kanneoikeuden seuraavasta päivästä 10.11.1994, jolloin kahden vuoden vanhentumisaika alkoi kulua. Vanhentumisaika jatkui, kunnes se päättyi 10. marraskuuta 1996. Jostain syystä pankki ei haastanut velallista oikeuteen määräajassa, minkä vuoksi se menetti kanneoikeutensa. Velka päättyi, ja velallinen oli laillisesti mitätöity ja vapautettu.
Saatavan vanhentumisen jälkeen ja huolimatta siitä, että sen saatava oli mitätöity, pankki ei luopunut velan perimisestä ja jatkoi perintätoimiaan. Tuomiolauselmasta ei käy ilmi, mitä kehittyneitä perintätekniikoita pankki käytti, mutta strategia toimi. Velallinen antoi lopulta periksi ja jatkoi maksujen suorittamista seuraavien vuosien aikana, ja viimeinen maksu suoritettiin 8.10.2001.
Korkein oikeus katsoi, että kun osittaiset maksut suoritettiin vanhentumisajan umpeutumisen jälkeen, velallinen oli luopunut vanhentumisajan hyödystä, ja pankin kanneperuste oli herännyt henkiin uudelleen, ja uusi vanhentumisaika alkoi kulua viimeisen maksun suorittamispäivästä, 8.10.2001, ja päättyi kahta vuotta myöhemmin 8.10.2003. Kaikki pankin nostamat kanteet on nostettava tämän uudelleen elpyneen ajanjakson aikana.
Kun lainanottaja lakkasi maksamasta viimeisen maksun jälkeen lokakuussa 2001, pankki nosti kanteen 22.5.2003.
Taistellessaan asiaa lainanottaja ei ilmeisesti ollut tietoinen siitä, että hänen suorittaessaan osittaisia maksuja alkuperäisen vanhentumisajan päättymisen jälkeen hänen katsottaisiin oikeudellisesti luopuneen vanhentumisajan tarjoamasta edusta. Hän väitti, että pankilla ei ollut oikeutta esittää vaatimustaan lähes seitsemän vuotta sen jälkeen, kun kanneaika oli päättynyt 10.11.1996.
Velallinen unohti oikeudelliset seuraukset siitä, että hänen osittaiset maksunsa tosiaankin aktivoivat toisen kahden vuoden vanhentumisajan uudelleen juuri sinä päivänä, jona hän suoritti viimeisen maksun 8.10.2001. Toukokuun 22. päivänä 2003 nostettu kanne oli siten hyvissä ajoin uuden vanhentumisajan kuluessa, neljä ja puoli kuukautta ennen kuin uudistettu vanhentumisaika olisi päättynyt 8. lokakuuta 2003. Tuomioistuin vahvisti pankin oikeuden nostaa kanteen, ja sanomattakin on selvää, että velallinen hävisi asian ja joutui maksamaan jäljellä olevan luottokorttivelan korkoineen.
Hieman arveluttaa, miksi tuomioistuin valitsi uusitun vanhentumisajan alkamisajankohdaksi viimeisen maksun maksupäivän, kun valittavana oli ollut sarja osamaksuja. Ratkaisu voisi olla se, että jokainen ensimmäisen vanhentumisajan päättymisen jälkeinen maksu voitaisiin katsoa velallisen yhdeksi erilliseksi luopumiseksi. Viimeinen maksupäivä oli se, jolloin viimeinen luopuminen syntyi ja synnytti uuden määräajan.
Wirot Poonsuwan on itsenäinen asianajaja. Ota häneen yhteyttä osoitteessa [email protected]