Rintamametsä Lemur
Lemur eli rengashäntä Lemur (Lemur Catta) on Lemuridae’ -perheeseen kuuluva suurikokoinen simiainen (joka edustaa apinoiden, apinoiden ja ihmisten esi-isiä).
Kuten kaikkia muitakin lemureita, sitä tavataan vain Madagaskarin saarella ja Komorien saarilla Afrikan itärannikon edustalla.
Vaikka elinympäristön tuhoutuminen uhkaa sitä, ja siksi se on IUCN:n punaisella listalla luokiteltu ”haavoittuvaksi”, rengashäntälemuri on eläintarhojen runsaslukuisimpia lemureita maailmanlaajuisesti, sillä ne lisääntyvät helposti vankeudessa.
Lemurin ominaispiirteet
Rintamametsälemurit ovat enimmäkseen harmaita, ja niillä on valkoiset alapuolet. Lemureilla on hoikka runko, kapeat kasvot, jotka ovat valkoiset, silmien ympärillä on mustia laikkuja ja musta ketunmuotoinen kuono. Lemurin tunnistaa helposti sen pitkästä, pusikkoisesta hännästä, jossa on kaksikymmentäkuusi mustavalkoista rengasta. Lemurien hännät alkavat aina valkoisella raidalla ja päättyvät mustaan raitaan. Niiden hännät ovat vartaloa pidempiä, jopa 56 senttimetriä pitkiä.
Lemurilla on eturaajojaan pidemmät takaraajat, ja kämmenet ja jalkapohjat on pehmustettu pehmeällä, nahkaisella iholla. Niiden sormet ovat hoikat ja puoliksi näppärät (puoliksi taitavat), ja niissä on litteät, ihmisen kaltaiset kynnet. Lemuureilla on kummankin takaraajan toisessa varpaassa yksi kynsi, joka tunnetaan nimellä ”vessakynsi” (kampamainen kynsi) ja joka on erikoistunut hoitotarkoituksiin. Nämä kädelliset hoitavat myös suun kautta nuolemalla ja hampaita kaapimalla kapeilla, vaakasuorilla alemmilla etuhampailla ja kulmahampailla, joita kutsutaan ”hammaskammaksi”.
Lemurien silmät ovat kirkkaan keltaiset tai oranssit, ja ne pysyvät samanvärisinä syntymästä lähtien. Aikuiset eläimet voivat saavuttaa 46 senttimetrin ruumiinpituuden ja 5,5 kilon painon.
Lemurin viestintä
Lemurit käyttävät hajuaistiaan kommunikoidakseen keskenään. Lemuureilla on hajurauhasia takapuolellaan ja jaloissaan, jotka jättävät hajuja kohtaamilleen pinnoille. Kun toiset makit kulkevat ohi, ne haistavat nämä hajut ja voivat kertoa, että toinen maki on ollut paikalla. Lemuureilla on suuret, pusikkoiset hännät, joita ne heiluttavat ilmassa toisena viestintämuotona. Nämä isot hännät auttavat makeita myös tasapainoilemaan, kun ne hyppivät puusta puuhun.
Lemurin ruokavalio
Lemurit syövät pääasiassa hedelmiä ja lehtiä, erityisesti ”tamarindipuun” (Tamarindus indica) hedelmiä ja lehtiä. Saatavilla ollessaan tamarindipuu voi muodostaa jopa 50 % lemurien ruokavaliosta vuosittain. Lemurin tiedetään syövän myös kukkia, yrttejä, kuorta ja mehua. Lisäksi sen on havaittu syövän lahonnutta puuta, multaa, hyönteisiä ja pieniä selkärankaisia.
Lemurin elinympäristö
Lemureilla on Madagaskarilla useita eri elinympäristöjä sademetsistä saaren kuiviin alueisiin. Ne asustavat lehtimetsissä, joissa on ruohopohjia, tai jokivarsien varrella olevissa metsissä (galleriametsät). Jotkut asuvat myös kosteissa, suljetuissa pensaikoissa, joissa kasvaa vain vähän puita. Lemurin uskotaan tarvitsevan selviytyäkseen primäärimetsää (metsät, jotka ovat säilyneet ihmisen toiminnan häiritsemättöminä). Tällaisia metsiä raivataan nykyään hälyttävää vauhtia.
Lemurin käyttäytyminen
Lemur on päiväaktiivinen (eläin, joka on aktiivinen päivällä ja lepää yöllä) ja asuu sekä maassa (terrestriaalinen) että puissa (arboreaalinen) ja muodostaa jopa 25 yksilön joukot. Sosiaalinen hierarkia määräytyy sukupuolen mukaan.
Naarailla on selkeä hierarkia, ja ne hallitsevat uroksia sosiaalisesti kaikissa tilanteissa, myös ruokintajärjestyksessä. Urokset rajoittuvat yleensä ryhmän toiminnan alarajaan tai ulkorajaan, ja ne vuorottelevat joukkojen välillä noin kolmen vuoden välein. Lemurijoukot valtaavat huomattavia alueita, jotka voivat olla päällekkäisiä muiden joukkojen alueiden kanssa. Jopa 5,6 kilometriä (3,5 mailia) tästä reviiristä voidaan kattaa yhden päivän aikana.
Lemurit ovat hyvin äänekkäitä eläimiä. Noin viittätoista erilaista ääntelyä käytetään ylläpitämään ryhmän yhteenkuuluvuutta metsästyksen aikana ja varoittamaan ryhmän jäseniä saalistajan tai uhan läsnäolosta. Urospuoliset ja naaraspuoliset makit hajumerkitsevät sukupuolielimillään, ja niillä on hajurauhasia myös ranteissaan ja hartioidensa pinnalla.
Näistä rauhasista erittyy rasvaista ainetta, jota käytetään reviirien merkitsemiseen ja ryhmän valta-aseman hierarkian ylläpitämiseen. Uroksilla on myös molemmissa ranteissa piikikäs piikki, jota ne raapivat puunrunkoja vasten luodakseen tuoksullaan voideltuja uria.
Agression osoituksena urokset harjoittavat sosiaalista käyttäytymistä, jota kutsutaan ”haisutappeluksi” ja jossa ne peittävät pyrstönsä rauhasista peräisin olevalla tuoksuaineella ja heiluttelevat hajustettua pyrstöään urospuolisten kilpailijoiden suuntaan. Urokset heiluttavat hajustettua häntäänsä toisinaan myös naaraille kosiskellen. Tämä johtaa yleensä siihen, että naaras kahlitsee tai puree urosta. Huolimatta siitä, että lemuri on ensisijaisesti nelijalkainen (nelijalkainen), se voi perääntyä ja tasapainoilla takajalkojensa varassa, yleensä aggressiivisia näytöksiä varten.
Aamuisin lemurit yleensä paistattelevat lämmitelläkseen itseään. Ne kääntyvät aurinkoon päin ja istuvat asennossa, jota usein kuvaillaan ”auringonpalvonta-asennoksi” tai ”lootus-asennoksi”. Ne istuvat kuitenkin jalat ulospäin ojennettuina, eivät ristissä, ja usein ne tukeutuvat läheisiin oksiin. Kylpeminen on usein ryhmätoimintaa.
Lemurien lisääntyminen
Lemurien lisääntymiskausi kestää huhtikuusta kesäkuuhun, jolloin naaras on kiimassa noin 24-48 tuntia. Tiineys (raskaus) kestää noin 146 päivää (2 – 5 kuukautta), ja sen tuloksena syntyy joko yksi tai kaksi jälkeläistä. Nuoret makit alkavat syödä kiinteää ruokaa kahden kuukauden kuluttua ja vieroitetaan kokonaan viiden kuukauden kuluttua.
Kun makit syntyvät, niitä kannetaan emon suussa, kunnes ne ovat tarpeeksi vanhoja roikkumaan emon turkissa itse. Urokset saavuttavat sukukypsyyden kahden ja puolen vuoden iässä ja naaraat yhdeksäntoista ja puolen kuukauden iässä. Useimmat makit elävät noin kahdeksantoista vuotta.
Lemurien saalistajat
Lemuureilla on sekä luontaisia että alueelle tuotuja saalistajia. Kotoperäisiä saalistajia ovat muun muassa fossa (Cryptoprocta ferox), madagaskarilaishaukka (Polyboroides radiatus), madagaskarilaishaukka (Buteo brachypterus) ja madagaskarilainen maaboa (Acrantophis madagascariensis). Mukaan tuotuja saalistajia ovat pieni intialainen civet (Viverricula indica), kotikissat, kotikoirat ja ihmiset.
Uhattuna lemurin tiedetään iskevän lyhyillä kynsillään ”hyppytaisteluksi” kutsutulla tavalla. Tämä toiminta on äärimmäisen harvinaista lisääntymiskauden ulkopuolella, jolloin jännitteet ovat kovat ja kilpailu parittelukumppaneista on kovaa. Yhdysvalloissa on dokumentoitu vain yksi lemurin hyökkäys ihmistä vastaan.
Lemurin suojelutilanne
Lemurit ovat uhanalaisia tai vaarantuneita lajeja. Monet lajit ovat kuolleet sukupuuttoon viime vuosisatojen aikana, mikä johtuu pääasiassa elinympäristöjen tuhoutumisesta (metsäkato) ja metsästyksestä.
Lemureilla on tärkeä rooli Madagaskarin ja Komorien saarten ekologiassa, koska ne levittävät siemeniä syömistään hedelmistä. Näistä siemenistä voi sitten kasvaa uusia kasveja, mikä on tärkeää, koska Madagaskarin metsät tuhoutuvat erittäin nopeasti.
Madagaskarin asukkaat hakkuivat siellä metsiä käyttääkseen puun ja kasvattaakseen tilalle viljelykasveja. Itse asiassa kahdeksankymmentä prosenttia makien alkuperäisestä elinympäristöstä Madagaskarilla on tuhottu. Vaikka makit itse auttavat levittämään uusien kasvien siemeniä, ne eivät pysy metsää kaatavien ihmisten perässä.
Vaikka suojelupyrkimyksiä tehdäänkin, vaihtoehdot ovat rajalliset makien rajallisen levinneisyysalueen ja Madagaskarin taloudellisen tilanteen vuoksi. Nykyisissä julkaisuissa mainitaan 85 elossa olevaa makrilajia, ja lisää dokumentteja odottaa parhaillaan julkaisua.
Yksi johtavista makkitutkimuslaitoksista on ”Duke University Lemur Centre”.