Kuule kuningas Daavidin sanoja: ”Minne voin mennä päästäkseni pois sinun Hengestäsi. Minne voin paeta sinua? Jos menen ylös taivaaseen, sinä olet siellä. Jos makaan haudassa, sinä olet siellä. Jos nousen auringon kanssa idässä ja asetun lännessä meren tuolle puolen, sinäkin johdatat minua sinne.” (Ps. 139:7-10).” (Ps. 139:7-10)
Mutta kun Jumala astui aikaan ja tuli ihmiseksi, hänestä, joka oli rajaton, tuli sidottu. Vangituksi lihaan. Rajoitetuksi väsyneillä lihaksilla ja silmäluomilla. Yli kolmen vuosikymmenen ajan hänen aikoinaan rajaton ulottuvuutensa rajoittui käden ojennukseen, hänen nopeutensa ihmisen jalkojen vauhtiin.
Onkohan hänellä koskaan ollut houkutusta vaatia takaisin rajattomuuttaan? Harkitsiko hän koskaan pitkän matkan keskellä itsensä kuljettamista seuraavaan kaupunkiin? Kun sade viilensi hänen luitaan, oliko hänellä kiusaus vaihtaa säätä? Kun kuumuus kuivatti hänen huuliaan, ajatteliko hän piipahtaa Karibialla virkistäytymässä?
Jos hän koskaan mietti tällaisia ajatuksia, hän ei koskaan antanut niille periksi. Ei kertaakaan. Pysähdy ja mieti tätä. Kristus ei kertaakaan käyttänyt yliluonnollisia voimiaan henkilökohtaiseen mukavuuteen. Yhdellä sanalla hän olisi voinut muuttaa kovan maan pehmeäksi vuoteeksi, mutta hän ei tehnyt niin. Yhdellä käden heilautuksella hän olisi voinut paiskata syyttäjiensä syljen takaisin heidän kasvoilleen, mutta hän ei tehnyt niin. Hän olisi voinut otsaansa kohauttamalla halvaannuttaa sen sotilaan käden, joka punoi orjantappurakruunua. Mutta hän ei tehnyt niin.
Huomionarvoista. Mutta onko tämä tulon huomattavin osa? Monet väittäisivät, että ei. Monet, ehkä useimmat, osoittaisivat ajattomuuden ja rajattomuuden antautumista pidemmälle kuin synnittömyyden antautumiseen. On helppo ymmärtää, miksi.
Eikö tämä ole orjantappurakruunun sanoma?
Nimeämätön sotilas otti oksia – tarpeeksi kypsiä kantamaan orjantappuroita, tarpeeksi ketteriä taipumaan – ja punoi niistä pilkallisen kruunun, orjantappurakruunun.
Ympäri Raamattua orjantappurakruunut symboloivat, eivät syntiä, vaan synnin seurausta. Muistatko Eedenin? Kun Aatami ja Eeva tekivät syntiä, Jumala kirosi maan: ”Niin minä panen kirouksen maan päälle… Maa tuottaa teille orjantappuroita ja rikkaruohoja, ja te syötte pellon kasveja” (1. Moos. 3:17-18). Ohdakkeet maassa ovat sydämessä olevan synnin tuote.
Kapinasta seuraa orjantappuroita. ”Pahojen ihmisten elämä on kuin orjantappuroiden ja ansojen peittämät polut” (Sananl. 22:5). Jeesus jopa vertasi pahojen ihmisten elämää orjantappurapensaaseen. Puhuessaan vääristä profeetoista hän sanoi: ”Te tunnette nämä ihmiset siitä, mitä he tekevät. Viinirypäleet eivät tule orjantappurapensaista, eivätkä viikunat tule piikikkäistä rikkaruohoista.” (Matt. 7:16) (Matt. 7:16)
Synnin hedelmä on orjantappuroita – piikikkäitä, piikikkäitä, viiltäviä orjantappuroita. Korostan orjantappuroiden ”terävyyttä” vihjaillakseni seikkaan, jota et ehkä ole koskaan pohtinut: Jos synnin hedelmä on orjantappuroita, eikö orjantappurakruunu Kristuksen otsalla ole kuva synnin hedelmästä, joka lävisti hänen sydämensä?
Mitä synnin hedelmä on? Astu ihmiskunnan orjantappuroihin ja tunne muutama ohdake. Häpeä. Pelkoa. Häpeä. Lannistumisen. Ahdistusta. Eikö sydämemme ole jäänyt kiinni näihin pensasaitoihin?
Jeesuksen sydän ei kuitenkaan ollut. Häntä ei ollut koskaan leikattu synnin orjantappuroilla. Sitä, mitä sinä ja minä kohtaamme päivittäin, hän ei koskaan tiennyt. Ahdistusta? Hän ei koskaan ollut huolissaan! Syyllisyyttä? Hän ei ollut koskaan syyllinen! Pelko? Hän ei koskaan jättänyt Jumalan läsnäoloa! Jeesus ei koskaan tuntenut synnin hedelmiä… ennen kuin hänestä tuli synti puolestamme.
Ja kun hänestä tuli synti, kaikki synnin tunteet syöksyivät hänen päälleen kuin varjot metsässä. Hän tunsi itsensä ahdistuneeksi, syylliseksi ja yksinäiseksi. Etkö kuule tunnetta hänen rukouksessaan? ”Jumalani, Jumalani, miksi olet hylännyt minut?” (Matt. 27:46). Nämä eivät ole pyhimyksen sanoja. Tämä on syntisen huuto.”
Ja tämä rukous on yksi hänen tulemisensa huomattavimmista osista. Mutta voin ajatella jotakin vielä suurempaa. Haluatteko tietää, mikä on viileintä hänen tulemisessaan?
Ei se, että hän säilytti tyyneytensä, kun tusina hänen kaikkien aikojen parasta ystäväänsä tunsi kuumuuden ja häipyi keittiöstä. Tai se, ettei hän antanut mitään käskyä enkeleille, jotka rukoilivat: ”Anna vain nyökkäys, Herra. Yksi sana, ja näistä demoneista tulee pirunmunia.”
Ei sitä, että hän kieltäytyi puolustamasta itseään, kun häntä syytettiin jokaisen lutkan ja merimiehen kaikista synneistä Aatamin jälkeen. Eikä sitä, että hän seisoi hiljaa, kun miljoona syyllisyystuomiota kaikui taivaan tuomioistuimessa ja valon antaja jätettiin syntisen yön kylmyyteen.
Ei edes sitä, että kolmen pimeässä kuopassa vietetyn päivän jälkeen hän astui pääsiäisauringon nousuun hymyillen ja porskuttaen ja kysyen alhaiselta Luciferilta: ”Onko tuo sinun paras booli?”
Se oli siistiä, uskomattoman siistiä.
Mutta haluatko tietää, mikä on siisteinta siinä, joka luopui taivaan kruunusta orjantappurakruunua vastaan?
Hän teki sen sinun vuoksesi. Vain sinun vuoksesi!
~ Max Lucado
kappaleesta Hän valitsi kynnet