KATOLINEN KUNINGASKUNTA
Habsburgien monarkialla oli pitkä suhde roomalaiskatoliseen kirkkoon. Pyhän Rooman valtakunnan poliittisena jälkeläisenä Habsburgien monarkialla oli kaksoisvelvollisuus alamaisensa hengellisestä ja maallisesta hyvinvoinnista. Tässä yhteydessä Itävalta-Unkarin monarkki oli sekä valtion että kirkon päämies; on kuitenkin huomattava, että vaikka Habsburgien keisarit olivat apostolisia majesteetteja, joiden tehtävänä oli levittää katolista uskoa ja edistää kirkon hyvinvointia, he suhtautuivat suvaitsevaisesti myös valtakunnassaan esiintyviin ei-katolisiin uskontoihin. Kruunu suojeli juutalaisia, muslimeja ja protestantteja, jotka saivat harjoittaa uskontoaan rauhassa. Kaarle soveltui täydellisesti tähän tehtävään, ja hän on erinomainen esimerkki valtionpäämiehestä, joka työskentelee ahkerasti kansansa hengellisen ja maallisen hyvinvoinnin puolesta.
Jotta kaksoismonarkian unkarilaisessa puoliskossa voitiin perustuslaillisesti hallita, tarvittiin kruunajaiset. Koska ensimmäinen maailmansota riehui ja nopeus oli tarpeen, kruunajaisia Budapestissa aikaistettiin tavallista aikaisemmin, mutta siitä huolimatta niitä vietettiin suurella juhlallisuudella. Karl ja Zita valmistautuivat hengellisesti tapahtumaan, joka oli molemmille liikuttava kokemus ja ravitsi heidän sieluaan. Unkarin kardinaaliprimus voiteli ja kruunasi heidät apostolisiksi majesteeteiksi. Pyhän ehtoollisen vastaanottamisen jälkeen heille annettiin tehtäväksi puolustaa Unkarin perustuslakia ja roomalaiskatolisen kirkon hyvinvointia.
Karl otti molemmat toimeksiantonsa vakavasti. Hän pyrki tekemään oikeita eettisiä ja moraalisia päätöksiä silloinkin, kun joidenkin velvollisuuksiensa huomiotta jättäminen olisi saattanut olla hänelle helpompaa ja ehkä jopa mahdollistaa valtaistuimensa säilyttämisen. Jokainen päätös, teko, määräys ja laki tehtiin eettisesti ja moraalisesti harkiten ja käyttäen kriteereinä sitä, edistikö ehdotettu asia sekä kansan ajallista että hengellistä hyvinvointia. Hänelle näitä kahta tehtävää ei voinut erottaa toisistaan, sillä ne olivat Jumalan hänelle kirkon kautta antamia toimeksiantoja – siis pyhää luottamusta.
Hän vaali tätä pyhää luottamusta kaikessa toiminnassaan. Kotimaassaan keisari Karl perusti sosiaalihuoltoministeriön – ensimmäisen laatuaan maailmassa. Sen tehtävänä oli käsitellä sellaisia sosiaalisia kysymyksiä kuin nuorison hyvinvointi, sotainvalidit, lesket ja orvot, sosiaalivakuutus, työoikeudet ja työsuojelu, työnvälitys, työttömyysturva sekä maastamuuton suojelu ja asuminen. Hän muutti kuolemantuomioita aina kun pystyi ja kehotti jatkuvasti unkarilaisia ministereitään säätämään yleisen äänioikeuden Unkarissa (valitettavasti hänen ministerinsä vastustivat hänen ohjeitaan, eikä äänioikeutta säädetty Kaarlen valtakaudella). Kaarle määräsi, että palatsissa otettiin käyttöön säännöstely, kuten muualla Wienissä. Hän järjesti soppakeittiöitä, käytti palatsin hevosia ja vaunuja hiilen toimittamiseen wieniläisille, taisteli koronkiskontaa ja korruptiota vastaan ja lahjoitti suurimman osan yksityisvarallisuudestaan jakamalla almuja yli varojensa. Hän kulki kansansa keskuudessa, kärsi heidän kanssaan ja lohdutti heitä läsnäolollaan ja sanoillaan. Hänen alamaisensa kutsuivat häntä ”kansan keisariksi”, ja hän vaali tätä arvonimeä enemmän kuin aatelis- ja kuninkaallisia titteleitään.
Sotarintamalla keisari Karl lopetti siviiliväestön ja -rakennusten strategiset pommitukset, rajoitti sinappikaasun käyttöä ja vastusti jyrkästi sukellusvenesotaa ja satamien miinoittamista. Hän poisti sotilasrangaistuksena ranteiden sitomisen nilkkoihin, kielsi kaksintaistelut ja kielsi ruoskimisen. Hän määräsi armahduksen kaikille, jotka sotilas- tai siviilituomioistuimet tuomitsivat maanpetoksesta, kuninkaallisen perheen loukkaamisesta, yleisen rauhan häiritsemisestä, kapinasta tai kiihottamisesta. Oman henkensä uhalla hän vieraili sotilaiden luona rintamalla ja sairaaloissa, antoi kaiken mahdollisen moraalisen tuen ja seurasi taisteluita omakohtaisesti. Korkeimpana komentajana Karl ei lähettänyt miehiään mihinkään, minne hän itse ei uskaltaisi mennä. Hänen luonteenpiirteensä ilmaantua yllättäen milloin ja minne tahansa sai aikaan sen, että sotilaat antoivat hänelle hellästi lempinimen: ”Karl-yllättäjä”. Hänen läsnäolonsa innoitti rohkeuteen ja urheuteen.
Moraalisesti keisari oli huolissaan kansansa henkisestä hyvinvoinnista. Hänellä oli suunnitelmia rakentaa monia kirkkoja eri puolille Wieniä, jotta kaikkien wieniläisten olisi helppo päästä kirkkoon. Hän vaati myös, että Jumalan nimi mainittaisiin kaikissa hänen hallituksensa laeissa ja säädöksissä, koska lakien tulisi perustua Jumalan ja lähimmäisenrakkauteen. Hän sääti lakeja lukijoiden suojelemiseksi säädyttömästä lukumateriaalista, käynnisti liikkeen sotilaiden varustamiseksi hyvillä kirjoilla ja edisti katolisen lukumateriaalin painamista toteuttamalla katolisen kirjapainon perustamisen. Vaikka hän sisällytti monia lakeja ja liikkeitä kansansa moraalin kohottamiseksi, hän johti sitä ensisijaisesti elämänsä esimerkillä. Elämästä, joka oli omistettu Jumalalle, perheelle ja isänmaalle.
Sodan päättyessä vallankumous alkoi levitä koko valtakuntaan. Wienissä hänen hallituksensa jäsenet lähestyivät häntä ja pyysivät häntä luopumaan vallasta. Hän kieltäytyi määrätietoisesti toteamalla: ”Kruununi on pyhä luottamus, jonka Jumala on antanut minulle. En voi koskaan hylätä tätä luottamusta tai kansaani.” Kun valtakunta oli kirjaimellisesti hajoamassa ja Itävallan hallitus kaaoksessa, hänet lopulta pakotettiin allekirjoittamaan luopumisasiakirja, jossa hän poisti itsensä väliaikaisesti hallituksesta, kunnes kansa voisi päättää haluamastaan hallitusmuodosta. Se ei ollut luopuminen – hän aikoi pitää pyhän luottamuksensa, vaikka se merkitsisi maanpakoa ja köyhyyttä.
Keisari Karl siirtyi erakoitumaan Eckartsaussa, perheen metsästystilalla Wienin ulkopuolella, josta hänet myöhemmin lähetettäisiin Sveitsin maanpakoon. Maanpaossa ollessaan häntä lähestyivät useita kertoja häikäilemättömät ihmiset ja ryhmät, jotka tarjoutuivat palauttamaan hänet valtaistuimelle. Heillä oli tietenkin taka-ajatuksia ja itsekkäitä motiiveja tarjoustensa tekemiseen. Hän kieltäytyi niistä sanoen: ”Katolisena hallitsijana en koskaan tee sopimusta paholaisen kanssa – edes valtaistuimeni palauttamiseksi.” Koska hän kieltäytyi jatkuvasti luopumasta vallasta, hänet lähetettiin maanpakoon Sveitsiin.
Hän vietti pari rauhallista vuotta perheensä kanssa Sveitsissä, mutta Unkarista tulleet pyynnöt pyysivät häntä jatkuvasti palaamaan. Unkari oli tuolloin vielä monarkia ja Karl oli laillinen monarkki. Hän järjesti kaksi yritystä saada valtaistuimensa takaisin regentiltään, amiraali Horthylta. Ensimmäisellä kerralla amiraali Horthy sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että ei ollut vielä aika palauttaa Kaarlia vapautuneelle valtaistuimelle ja että oli tehtävä lisää valmisteluja. Sveitsiin palattuaan Karl sai kuitenkin edelleen pyyntöjä paluusta ja raportteja, jotka vakuuttivat hänet siitä, että Horthy oli pettänyt hänet eikä hänellä ollut aikomustakaan palauttaa kruunua. Hän yritti toista palautusyritystä, jota Ranskan hallitus ja Vatikaani tukivat, mutta tällä kertaa amiraali Horthy valehteli Budapestin yliopisto-opiskelijoille, aseisti heidät ja lähetti heidät laillista kuningastaan vastaan. Opiskelijat luulivat, että kuningas oli slovakialaisten joukkojen vankina, ja loivat pattitilanteen Kaarlelle uskollisen armeijan kanssa. Kun hän näki, että hänen nimissään tapahtuisi verenvuodatusta, keisari-kuningas antautui sen sijaan, että olisi painunut pääkaupunkiin uskollisten joukkojensa kanssa: ”Kruununi palauttaminen ei ole viattoman unkarilaisen veren vuodattamisen arvoista.”
Keisari Kaarle otettiin vangiksi ja lähetettiin sitten maanpakoon Madeiran saarelle, jossa hän sairastui pian kuolettavasti. Sairautensa loppupuolella hän kutsui rinnalleen vanhimman lapsensa, kruununprinssi Otton. Hän halusi poikansa ja perijänsä todistavan uskosta, jolla hän lähestyi kuolemaa, sanoen: ”Haluan hänen näkevän, miten katolilainen ja keisari kuolee”. Tämäkin osoittaa selvästi, miten Karl koki hengellisen ja maallisen toimeksiantonsa kietoutuvan peruuttamattomasti toisiinsa.
Kuten rakastava isä ja hyvä hallitsija, Kaarle rukoili elämänsä viimeisinä päivinä entisen keisarikuntansa kansan puolesta. Hän antoi anteeksi vihollisilleen ja niille, jotka pettivät ja karkottivat hänet. Hänen kiihkein toiveensa oli palata kotimaahansa. Hän rukoili kotimaansa puolesta sanoen: ”Minun on kärsittävä näin, jotta kansani voivat jälleen kokoontua yhteen.” Hän rukoili: ”Minun on kärsittävä näin, jotta kansani voivat jälleen kokoontua yhteen.”