Miksi mustat ja latinalaisamerikkalaiset lapset kuolevat todennäköisemmin joihinkin syöpiin?

Syövästä selviytymisessä Yhdysvallat jakautuu jyrkästi rotujen mukaan. Centers for Disease Control and Preventionin mukaan afroamerikkalaisten syöpäkuolleisuus on 25 prosenttia korkeampi kuin valkoisten, ja latinalaisamerikkalaiset ja latinot saavat todennäköisemmin syöpädiagnoosin taudin myöhäisessä ja vaarallisemmassa vaiheessa.

Lapsetkaan eivät ole vapautettuja näistä eroista – mustat ja latinalaisamerikkalaiset lapset kuolevat useisiin lapsuusiän syöpiin todennäköisemmin kuin heidän valkoihoiset kollegansa. Mikä siis selittää eloonjäämiseron?

Epidemiologi Rebecca Kehmin mielestä vastaus ei ehkä löydy koeputkesta tai edes potilaan rodusta, vaan hänen asemastaan yhteiskunnassa. Maanantaina Cancer-lehdessä julkaistussa artikkelissa Kehm ja hänen työtoverinsa osoittavat sosioekonomisen aseman vaikuttavan lapsuusiän syövästä selviytymiseen.

Tutkijat ovat pitkään etsineet biologista perustaa rotujen erilaisille eloonjäämisluvuille. Kehm tiesi, että sosioekonominen asema – yksilön sosiaalisen aseman mittari, johon kuuluvat tulot, koulutus ja ammatti – vaikuttaa aikuisten mahdollisuuksiin selvitä syövästä. Jatkuva rasismi ja institutionaaliset ennakkoluulot merkitsevät sitä, että mustat ja ei-valkoiset latinalaisamerikkalaiset asuvat paljon todennäköisemmin alueilla, joihin köyhyys on keskittynyt. Voisiko tämä selittää, miksi myös heidän lapsensa kuolevat todennäköisemmin joihinkin syöpiin?

”Tiedämme, että on olemassa sosioekonomisia eroja, jotka liittyvät läheisesti rotuun ja etnisyyteen”, Kehm sanoo. ”Halusin osoittaa, että taustalla on muitakin tekijöitä kuin geneettinen komponentti.”

Kehm ja Minnesotan yliopiston tutkijat tarkastelivat lähes 32 000 lapsuusiän syöpäpotilaan tietoja National Institutes of Health’s Surveillance, Epidemiology, and End Results Program (SEER) -tietokannasta, joka sisältää syöpätilastoja 19 maantieteelliseltä alueelta eri puolilta Yhdysvaltoja. Jokainen SEER-tietue tarjoaa tilastollisen tilannekuvan yksittäisestä potilaasta, mukaan lukien hänen rotunsa ja asuinpaikkansa. Potilaat diagnosoitiin vuosina 2000-2012.

Tutkijat määrittivät syöpäpotilaiden asuinalueiden köyhyysasteen väestölaskentatietojen avulla. Sitten he suorittivat tilastollisen analyysin selvittääkseen, kuinka paljon köyhällä asuinalueella asuminen vaikutti lasten mahdollisuuksiin selvitä syövästä.

Tutkimus vahvisti ensinnäkin sen, minkä tutkijat jo tietävät: Rotu vaikuttaa lapsen todennäköisyyteen selvitä syövästä. Mustat lapset kuolivat 38-95 prosenttia todennäköisemmin yhdeksään tutkittuun syöpään, ja latinalaisamerikkalaiset lapset kuolivat 31-65 prosenttia todennäköisemmin.

Voisiko köyhyys selittää nämä jyrkät erot? Lähes puolessa analysoiduista syöpätyypeistä vastaus oli kyllä. Sosioekonominen asema näytti selittävän nämä rodulliset erot useiden syöpien, kuten akuutin lymfoblastileukemian, akuutin myelooisen leukemian, neuroblastooman ja non-Hodgkinin lymfooman osalta.

Esimerkiksi musta lapsi, joka sairastuu akuuttiin lymfoblastileukemiaan, kuolee 43 prosenttia todennäköisemmin kuin valkoihoinen lapsi, jolla on sama syöpä. Kun taloudellinen asema otetaan huomioon, lapsi kuolisi vain 17 prosenttia todennäköisemmin. Kaiken kaikkiaan sosioekonominen asema selitti 44 prosenttia mustien ja valkoisten lasten välisistä eroista. Se selitti myös latinalaisamerikkalaisten lasten erot.

Karen Winkfieldille, säteilyonkologille ja Wake Forest Baptist Healthin Wake Forest Baptist Health’s Office of Cancer Health Equityn johtajalle Winston-Salemissa, N.C:ssä, tulokset eivät ole yllättäviä – ja se on osa niiden arvoa.

”Terveyden tasa-arvon parissa työskentelevät ihmiset tietävät intuitiivisesti, että sosioekonominen asema on liikkeellepaneva voima”, hän sanoo. ”Mutta tieteellisessä maailmassa, lääketieteellisessä maailmassa, ihmiset uskovat sen vain, jos he näkevät sen kirjallisena.”

Sen kaltaiset tutkimukset keskittyvät hänen mukaansa niihin, jotka eivät voi puhua omasta puolestaan. ”On lapsia, jotka kuolevat, vaikka heidän ei pitäisi kuolla, koska heidän vanhempansa ovat köyhiä”, hän sanoo. ”Mitä tämä kertoo yhteiskunnastamme?”

Yhden syövän, akuutin myelooisen leukemian, kohdalla sosioekonominen asema vaikutti hyvin eri tavalla eroihin latinalaisamerikkalaisten ja mustien lasten kohdalla, joiden eloonjäämisprosentti on samankaltainen valkoisiin lapsiin verrattuna. Se selitti 73 prosenttia latinalaisamerikkalaisten ja valkoisten lasten välisestä eloonjäämiserosta, mutta se selitti vain 28 prosenttia mustien ja valkoisten lasten välisestä eloonjäämiserosta. Tämä saattaa tarkoittaa, että muut tekijät, kuten luuydinluovuttajien saatavuus, erilainen kasvaimen biologia tai muut sosiaaliset tekijät, lisäävät mustien lasten riskiä.

Tutkimuksessa oli rajoituksensa: Siinä tarkasteltiin naapurustotason, ei yksilöllisiä, sosiaaliluokan mittareita. Analyysissä ei myöskään perehdytty siihen, kuinka paljon tai millainen sairausvakuutus potilailla oli tai kuinka hyvin koulutettuja heidän vanhempansa olivat. ”Emme todennäköisesti ottaneet huomioon kaikkia tekijöitä, jotka vaikuttavat sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan”, Kehm sanoo.

Eikä sosiaaliluokka selittänyt kaikkia eroja: Esimerkiksi keskushermostokasvainten ja pehmytkudossarkoomien kohdalla sosioekonominen asema ei poistanut rodullisia eroja.

Tietäen, että köyhyydessä elävillä lapsilla on suurempi syöpäriski, tutkijat voivat syventyä tarkkaan siihen, miten köyhyys vaikuttaa lasten terveyteen. Alemman sosioekonomisen aseman omaavat ihmiset altistuvat enemmän syöpää aiheuttaville aineille kuin varakkaammat ihmiset. Lapsilla voi olla haasteita päästä seulontoihin tai hoitoihin, jos heidän vanhemmillaan on esimerkiksi vaikeuksia hankkia kuljetus tai ottaa vapaata töistä.

Winkfield pitää tutkimusta ponnahduslautana laajemmalle keskustelulle siitä, miten resursseja voidaan kohdentaa paremmin sellaisten lasten – ja aikuisten – palvelemiseen, joiden sosioekonominen asema rajoittaa heidän todennäköisyyttään selvitä syövästä.

Kehm, joka teki tutkimuksen osana tohtoriohjelmaansa ja on nyt post doc -tutkijana Columbian yliopistossa, on samaa mieltä.

”Pelkkä tutkimusten tekeminen ei riitä”, hän sanoo. ”Meidän on keksittävä konkreettisia asioita, joita voimme tehdä näiden eroavaisuuksien poistamiseksi”. Voimme tehdä nyt asioita, jotka eivät vaadi rahaa lääkekehitykseen – asioita, jotka ovat hallittavissa ja joilla voidaan todella vaikuttaa nyt, tänään.”

Erin Blakemore on tiedekirjailija, joka työskentelee Boulderissa, Colossa.