Nykyaikaiset näkökulmat tajuttomaan mieleen ovat huomattavan erilaisia. Kognitiivisessa psykologiassa tiedostamaton tiedonkäsittely on rinnastettu alitajuiseen tiedonkäsittelyyn, mikä herättää kysymyksen: ”Kuinka hyvä mieli on poimimaan merkityksiä ärsykkeistä, joista ei ole tietoisesti tietoinen?”. (esim. Greenwald, Klinger, & Schuh, 1995). Koska alitajuiset ärsykkeet ovat määritelmällisesti suhteellisen heikkoja ja matalan intensiteetin ärsykkeitä, niiden ohjaamat psyykkiset prosessit ovat väistämättä minimaalisia ja kehittymättömiä, ja niinpä nämä tutkimukset ovat johtaneet siihen johtopäätökseen, että alitajuisen mielen voimat ovat rajalliset ja että alitajunta on pikemminkin ”tyhmää” (Loftus & Klinger, 1992).
Sosiaalipsykologia on lähestynyt alitajuntaa eri näkökulmasta. Siellä on perinteisesti keskitytty psyykkisiin prosesseihin, joista yksilö on tietämätön, ei ärsykkeisiin, joista yksilö on tietämätön (esim. Nisbett & Wilson, 1977). Viimeisten 30 vuoden aikana on tutkittu paljon sitä, missä määrin ihmiset ovat tietoisia tärkeistä vaikutteista, jotka vaikuttavat heidän arvosteluihinsa ja päätöksiinsä, sekä käyttäytymisensä syistä. Tämä tutkimus on, toisin kuin kognitiivisen psykologian perinne, johtanut näkemykseen, jonka mukaan tiedostamaton mieli on läpitunkeva, voimakas vaikuttaja tällaisiin korkeampiin mentaalisiin prosesseihin (ks. katsaus teoksessa Bargh, 2006).
Ja tietysti freudilainen malli tiedostamattomasta on yhä kanssamme, ja se vaikuttaa edelleen siihen, miten monet ihmiset ajattelevat ”tiedostamattomasta”, erityisesti psykologisen tieteen ulkopuolella. Freudin malli alitajunnasta jokapäiväistä elämää ensisijaisesti ohjaavana tekijänä on vielä nykyäänkin tarkempi ja yksityiskohtaisempi kuin mikään, mitä nykyisestä kognitiivisesta tai sosiaalipsykologiasta löytyy. Tiedot, joiden pohjalta Freud kehitti mallin, olivat kuitenkin yksittäisiä tapaustutkimuksia, joihin liittyi epänormaalia ajattelua ja käyttäytymistä (Freud, 1925/1961, s. 31), eivätkä tiukkoja tieteellisiä kokeita yleisesti sovellettavista ihmiskäyttäytymisen periaatteista, joihin psykologiset mallit perustuvat. Vuosien mittaan empiiriset testit eivät ole olleet ystävällisiä Freudin mallin erityispiirteille, vaikka laajasti ottaen kognitiivinen ja sosiaalipsykologinen todistusaineisto tukee Freudia tiedostamattoman mentaation olemassaolosta ja sen mahdollisuudesta vaikuttaa arvostuksiin ja käyttäytymiseen (ks. Westen, 1999). Riippumatta hänen konkreettisen mallinsa kohtalosta, Freudin historiallinen merkitys tiedostamattoman mielen voimien puolustajana on kiistaton.
Mitä mieltä ollaan tiedostamattoman voimasta ja vaikutuksesta suhteessa tietoisiin tiedonkäsittelytapoihin, riippuu pitkälti siitä, miten tiedostamaton määritellään. Aivan viime aikoihin asti tieteen ja filosofian historiassa mentaalista elämää pidettiin luonteeltaan kokonaan tai pääasiassa tietoisena (esim. Descartesin cogito ja John Locken ”mieli ensin” -kosmologia). Tietoisen ajattelun ensisijaisuus siinä, miten ihmiset ovat historiallisesti ajatelleet mielestä, näkyy nykyään sanoissa, joita käytämme kuvaamaan muunlaisia prosesseja – kaikki ovat sanan tietoinen muunnoksia tai kvalifikaatioita (esim. tiedostamaton, esitietoinen, alitietoinen, tiedostamaton). Lisäksi tietoisten ajatusprosessien ominaisuuksista on vallinnut suuri yksimielisyys: ne ovat tarkoituksellisia, hallittavissa, luonteeltaan sarjamuotoisia (kuluttavat rajallisia prosessointiresursseja) ja tietoisuuden saavutettavissa (eli sanallisesti raportoitavissa).
Tietämättömästä ei kuitenkaan vielä ole vastaavaa yksimielisyyttä. Tietoisen prosessin määritelmän monoliittisen luonteen vuoksi – jos prosessilla ei ole kaikkia tietoisen prosessin ominaisuuksia, se ei siis ole tietoinen – ainakin kahta erilaista ”ei-tietoista” prosessia tutkittiin 1900-luvun aikana pitkälti toisistaan riippumattomissa tutkimusperinteissä, jotka näyttivät tuskin huomaavan toisen olemassaoloa: New Look -tutkimus havaitsemisesta, johon sisältyi ärsykkeiden esitietoinen analyysi ennen kuin analyysin tulokset tuotiin tietoiseen tietoisuuteen, ja taitojen hankkimista koskeva tutkimus, johon sisältyi prosessien tehokkuuden lisääntyminen harjoittelun myötä ajan mittaan, kunnes ne muuttuvat alitietoisiksi (ks. katsaus teoksessa Bargh & Chartrand, 2000).
Huomaa, miten näiden kahden ei-tietoisen prosessin ominaisuudet eroavat toisistaan: New Look -tutkimuksessa henkilöllä ei ollut aikomusta osallistua prosessiin eikä hän ollut siitä tietoinen; skill-acquisition -tutkimuksessa henkilöllä oli aikomus osallistua prosessiin, joka käynnistyessään kykeni kulkemaan ilman tietoista ohjausta. Konekirjoittaminen ja auton ajaminen (kokeneelle konekirjoittajalle ja kokeneelle kuljettajalle) ovat klassisia esimerkkejä jälkimmäisestä – molemmat ovat tehokkaita prosesseja, jotka voivat käynnistyä tietoisuuden ulkopuolella, mutta molemmat ovat kuitenkin tarkoituksellisia prosesseja. (Kukaan ei istu alas kirjoittamaan ilman, että se on alun perin tarkoituksenmukaista, ja sama pätee myös auton ajamiseen). Nämä ja muut vaikeudet, jotka liittyvät psyykkisten prosessien yksioikoiseen, kaikki tai ei mitään -jaotteluun joko tietoiseen tai tiedostamattomaan, ovat johtaneet nykyään tiedostamattoman erilaisiin ”makuihin” – erilaisiin toiminnallisiin määritelmiin, jotka johtavat dramaattisesti erilaisiin johtopäätöksiin tiedostamattoman voimasta ja laajuudesta.
Vastustamme siis kognitiivisen psykologian yhtälöä, jossa tiedostamaton rinnastetaan alitajuiseen tiedonkäsittelyyn, useista syistä. Ensinnäkin tämä toiminnallinen määritelmä on sekä luonnoton että tarpeettoman rajoittava. Subliminaalisia ärsykkeitä ei esiinny luonnollisesti – ne ovat määritelmällisesti liian heikkoja tai lyhyitä päästäkseen tietoiseen tietoisuuteen. Näin ollen on epäoikeudenmukaista mitata alitajunnan kykyä sen perusteella, kuinka hyvin se käsittelee alitajuisia ärsykkeitä, koska alitajuiset (kuten tietoisetkin) prosessit ovat kehittyneet käsittelemään ja reagoimaan luonnossa esiintyviin (tavanomaisen voimakkaisiin) ärsykkeisiin; alitajunnan arvioiminen alitajuisten ärsykkeiden käsittelyn perusteella on analogista kalan älykkyyden arvioimiseen kalan käyttäytymisen perusteella sen käyttäytymisen perusteella veden ulkopuolella. Ja kuten arvata saattaa, alitajunnan operationaalinen määrittely alitajuisen informaation käsittelyn kannalta on itse asiassa johtanut alan johtopäätökseen, että alitajunta on, no, melko tyhmä.
American Psychologist -lehden eräässä erikoisnumerossa julkaistussa artikkelissa (Loftus & Klinger, 1992) esitettiin aikoinaan kysymys: ”Onko alitajunta älykäs vai tyhmä?”. Koska alitajuntaa käsiteltiin alitajuisena – tai miten fiksuja ihmiset ovat reagoidessaan ärsykkeisiin, joista he eivät ole tietoisia (esim. Greenwald, 1992) – kirjoittajien ja numeron toimittajien saavuttama yksimielisyys oli, että alitajunta on itse asiassa melko tyhmä, koska se kykenee vain hyvin rutinoituneisiin toimintoihin ja se havaitsee vain vähän ilman tietoisuuden apua (Loftus & Klinger, 1992). (Huomattakoon, että vaikka alitajunta saattaa olla ”tyhmä” alitajuisten ärsykkeiden suhteen, se on silti älykkäämpi kuin tietoisuus, joka ei edes huomaa, että tällaisia ärsykkeitä on esitetty)! Aiheeseen osallistuneet päättelivät suurimmaksi osaksi, että vaikka käsitteiden aktivointi ja alkeellinen assosiatiivinen oppiminen voivat tapahtua tiedostamattomasti, kaikki monimutkainen, joka edellyttää joustavaa reagointia, ärsykkeiden integrointia tai korkeampia mentaalisia prosesseja, ei voi tapahtua.
Käsitteellä tiedostamaton oli kuitenkin alun perin erilainen merkitys. Termin varhaisin käyttö 1800-luvun alkupuolella viittasi hypnotisoituun käyttäytymiseen, jossa hypnotisoitu kohde ei ollut tietoinen käyttäytymisensä syistä ja syistä (Goldsmith, 1934). Darwin (1859) käytti termiä teoksessaan On the Origin of Species (Lajien synty) viitatakseen luonnossa tapahtuviin ”tiedostamattomiin valintaprosesseihin” ja asetti ne vastakkain maanviljelijöiden ja eläinten kasvattajien pitkään harjoittaman tarkoituksellisen ja harkitun valinnan kanssa, jonka tarkoituksena oli kehittää parempia maissilajikkeita, lihavampia lehmiä ja villavampia lampaita. Freud, joka antoi varhaisen hypnoositutkimuksen ansioksi alitajunnan alkuperäisen löytämisen (ks. Brill 1938), käytti termiä myös viittaamaan käyttäytymiseen ja ajatuksiin, joita ei ollut tietoisesti tarkoitettu tai aiheutettu – esimerkiksi ”freudilaiset lipsahdukset” ja lähes kaikki The Psychopathology of Everyday Life -teoksessa esitetyt esimerkit liittyvät tahattomaan käyttäytymiseen, jonka lähde tai syy oli yksilölle tuntematon. Kaikissa näissä tapauksissa termi tiedostamaton viittasi käyttäytymisen tai prosessin tahattomaan luonteeseen, ja samanaikainen tietoisuuden puute ei koskenut käyttäytymisen aiheuttaneita ärsykkeitä vaan näiden ärsykkeiden vaikutusta tai seurauksia.
Siten termin tiedostamaton käyttö perustui alun perin yksilön tahattomiin tekoihin eikä yksilön kykyyn käsitellä alitajuista voimakkuutta omaavaa informaatiota (koska tällaisen informaation esittämiseen tarvittavaa teknologiaa ei vielä ollut olemassa). Ja tämä tiedostamattoman ja tahattoman rinnastaminen on se tapa, jolla tiedostamattomia ilmiöitä on käsitteellistetty ja tutkittu sosiaalipsykologiassa viimeisen noin neljännesvuosisadan ajan. Nisbettin ja Wilsonin (1977) uraauurtavassa artikkelissa esitettiin kysymys: ”Missä määrin ihmiset ovat tietoisia käyttäytymisensä todellisista syistä ja pystyvätkö he raportoimaan niistä?”. Vastaus oli ”ei kovin hyvin” (ks. myös Wilson & Brekke, 1994), mikä oli tuolloin yllättävää ja kiistanalaista, kun otetaan huomioon monien yleinen oletus siitä, että tuomiot ja käyttäytyminen (korkeammat psyykkiset prosessit) olivat tyypillisesti tietoisesti suunniteltuja ja siten tietoisen tietoisuuden käytettävissä. Jos nämä prosessit eivät olleet tietoisuuden ulottuvilla, silloin niitä ei ehkä ollut tietoisesti tarkoitettukaan, ja jos niitä ei ollut tietoisesti tarkoitettukaan, miten ne itse asiassa toteutuivat?
Tämä jälkimmäinen kysymys motivoi sosiaalipsykologista priming- ja automaattisuusvaikutusten tutkimusta, jossa tutkittiin tapoja, joilla korkeammat psyykkiset prosessit, kuten arvostelukyky ja sosiaalinen käyttäytyminen, voitiin laukaista ja sen jälkeen käynnistää ja käynnistää ilman tietoista aikomusta ja ohjausta. Näin ollen tämä tutkimus määritteli operatiivisesti tiedostamattomat vaikutukset siten, että laukaisevan ärsykkeen vaikutuksista tai vaikutuksista ei olla tietoisia eikä itse laukaisevasta ärsykkeestä (Bargh, 1992). Ja mikä ero tällä toiminnallisen määritelmän muutoksella onkaan! Jos siirretään tiedostamattoman toiminnallinen määritelmä sellaisten ärsykkeiden käsittelystä, joista ei ole tietoinen, ärsykkeiden käsittelyn vaikutuksiin tai vaikutuksiin, joista ei ole tietoinen, tiedostamattoman todellinen voima ja laajuus jokapäiväisessä elämässä tulevat yhtäkkiä näkyviin. Tietämättömän määritteleminen ensin mainitulla tavalla johtaa suoraan siihen johtopäätökseen, että se on tyhmä kuin lika (Loftus & Klinger, 1992), kun taas sen määritteleminen jälkimmäisellä tavalla antaa mahdollisuuden olla sitä mieltä, että se on erittäin älykäs ja sopeutumiskykyinen.
Tämä laajennettu ja parannettu näkemys tietämättömästä on myös paremmin sopusoinnussa evoluutiobiologian alan teorian ja todistusaineiston kanssa kuin kognitiivisen psykologian esittämä ”vain alitajuntaan liittyvä” näkemys. Darwinin ja Freudin tavoin myös evoluutiobiologit ajattelevat tiedostamatonta paljon enemmän tahattomien tekojen kuin ärsykkeiden tiedostamattomuuden kannalta. Keskeisessä teoksessaan The Selfish Gene (Itsekäs geeni) Dawkins (1976) totesi, että luonnossa on kunnioitusta herättäviä ja älykkäitä suunnitelmia, jotka ovat syntyneet pelkästään sokeiden luonnonvalintaprosessien kautta. Hän kutsui luontoa ”sokeaksi vahtimestariksi, tiedostamattomaksi vahtimestariksi”, koska näiden älykkäiden suunnitelmien tuottamisessa ei ollut tietoista tarkoituksellista ohjaavaa kättä (Dennett, 1991, 1995).