Vuonna 1989 42-vuotias Ted Bundy teloitettiin sähkötuolilla sen jälkeen, kun hänet oli tuomittu useista ensimmäisen asteen murhista. Ennen kuolemaansa Bundy tunnusti tappaneensa 30 henkilöä, joista monet olivat nuoria naisia. Todellinen määrä saattoi olla paljon suurempi. Hänen rikostensa kauhistuttavat yksityiskohdat – kuten pahoinpitely, kidnappaus, raiskaus ja nekrofilia – järkyttivät yleisöä, samoin kuin se kylmäsydäminen tapa, jolla hän toteutti ne, näennäisesti vailla minkäänlaista empatiaa tai katumusta. Bundy myönsi suunnitelleensa kammottavat rikokset huolellisesti, eikä ottanut juurikaan huomioon uhriensa kärsimyksiä (1). Häntä pidetään usein arkkityyppisenä psykopaattina.
Viime vuosina psykopatiaa koskeva keskustelu on lisääntynyt tiedotusvälineissä, ja sitä ovat vauhdittaneet jatkuvat tarinat, jotka liittyvät korkean profiilin henkilöihin finanssialalla, viihteessä ja politiikassa. Heidän tarinoitaan tutkitaan loputtomasti kirjoissa, elokuvissa ja julkisessa keskustelussa, kun yhteiskunta kamppailee saadakseen järkeä näennäisesti selittämättömästä. Viime kädessä keskustelu kiertää takaisin samoihin kahteen kysymykseen: mitä heidän päässään liikkui ja miksi he tekivät niin?
Kauan ennen kuin nykyaikaista psykiatriaa, neurotiedettä tai edes psykopatian käsitettä oli olemassa, tutkijat olivat kiinnostuneita siitä, mikä saa ihmiset käyttäytymään aggressiivisesti. Eräs merkittävä varhainen havainto syntyi valitettavan onnettomuuden seurauksena. Vuonna 1848 tamppausrauta iski Phineas Gagen vasempaan poskeen ja tuhosi suuren osan hänen mediaalisesta prefrontaalisesta aivokuorestaan (PFC). Yhtäkkiä hänen persoonallisuutensa muuttui miellyttävyydestä ja kohteliaisuudesta riitaisuudeksi, arvaamattomuudeksi, valehteluksi ja impulsiivisuudeksi sekä helposti provosoituvaksi aggressiivisuudeksi. Gagen onnettomuus antoi ensimmäisiä viitteitä otsalohkojen ratkaisevasta roolista aggression ja muun sosiaalisen käyttäytymisen säätelyssä.
Gagen onnettomuuden jälkeisellä vuosisadalla neurotieteilijät kääntyivät eläinmallien puoleen tutkiakseen edelleen aggression perusteita (2). Saksalainen fysiologi Friedrich Leopold Goltz poisti 1890-luvulla koirien aivokuorta (sekä osia neostriatumista ja dorsaalisesta välikehästä); kun ne nostettiin häkistään, aiemmin passiiviset pennut muuttuivat raakalaismaisiksi pedoiksi, jotka murisivat, haukkuivat ja purivat. Myöhemmissä kokeissa tarkasteltiin samanlaista ilmiötä kissoilla (jota kutsuttiin ”näennäisraivoksi”) ja todettiin, että ehjä hypotalamus oli välttämätön aggressiivisen käyttäytymisen fysiologisten korrelaatioiden tuottamiseksi (3). Samankaltainen lokalisointityö jatkui seuraavina vuosikymmeninä, ja erilaisissa tutkimuksissa hypotalamus, keskiaivojen periaqueductal gray ja limbiset rakenteet (mukaan lukien amygdala) olivat osallisina.
Mahdollisesti mielenkiintoisinta oli se, että kokeet alkoivat paljastaa, että aggressiiviseen käyttäytymiseen ei ehkä vaikuttanut mikään yksittäinen alue sinänsä, vaan pikemminkin alueiden välinen viestintä. Esimerkiksi saksalainen neurotieteilijä Robert Hunsperger osoitti tyylikkäässä koesarjassa, että raivoreaktio, joka normaalisti herätetään stimuloimalla kissojen mediaalista hypotalamusta, voidaan estää ablatoimalla osa periaqueductal grey -alueesta (2). Todisteet lähenivät yhdistävää hypoteesia: aggressio ei ole paikallistettu tietylle alueelle, vaan se syntyy rakenteiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.
Yhteensopivasti näiden eläinkokeiden kanssa nuori psykiatri nimeltä Hervey M. Cleckley alkoi tutkia kliinistä ilmiötä, jonka tunnusmerkki oli väkivaltainen käyttäytyminen. Työskennellessään suuressa neuropsykiatrisessa sairaalassa häntä kiehtoivat potilaat, jotka näyttivät pintapuolisesti ”normaaleilta” mutta syyllistyivät salaa rikollisiin ja tuhoisiin tekoihin. Hän elvytti näiden potilaiden kuvaamiseen termin ”psykopaatti”, jota alun perin käytettiin 1800-luvun lopulla kuvaamaan mielisairaita ja vaarallisesti käyttäytyviä henkilöitä. Perusteellisten haastattelujen perusteella Cleckley laati psykopatian luokitusjärjestelmän, joka sisälsi aggressiivisuuden lisäksi myös sellaisia piirteitä kuin pinnallinen viehätysvoima, keskimääräistä parempi älykkyys, harhojen tai yleistyneen ahdistuneisuuden puuttuminen, vilpillisyys, häpeän tai katumuksen puute, huono arvostelukyky ja kyvyttömyys oppia kokemuksista sekä käyttäytymisen ymmärtämättömyys. Nämä oireet johtivat lopulta epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön nykyisiin DSM-kriteereihin. Uraauurtavassa teoksessaan The Mask of Sanity (4) Cleckley päätteli, että psykopaatit muodostivat merkittävän uhan yhteiskunnalle, koska he piilottelivat hyvin mutta muodostivat suurimman osan sarjamurhaajista ja huijareista.
Käytettävissään olleiden alkeellisten välineiden rajoittamana Cleckley saattoi vain arvailla psykopaattisen käyttäytymisen taustalla olevaa etiologiaa. Hän arveli, että kuten semanttista afasiaa sairastavat potilaat, jotka menettävät yhteyden sanojen ja niiden merkityksen välillä, psykopaatit saattavat vastaavasti kärsiä ”semanttisesta dementiasta” – käyttäytymisen ja sen sosiaalisen ja affektiivisen merkityksen välisen yhteyden katkeamisesta.
Tämä ydinajatus – että psykopatiaa sairastavilla yksilöillä voi olla eroja kyvyssä integroida affektiivista ja muuta informaatiota käyttäytymiseensä – on jatkanut tutkimusten elävöittämistä tähän päivään asti. Koska yksi psykopatian merkittävimmistä piirteistä on tylsistynyt affekti, suuri osa viimeaikaisesta tutkimuksesta on keskittynyt tälle alueelle. Viime vuosikymmenen aikana kuvantamistutkimukset ovat johdonmukaisesti osoittaneet anatomisia ja toiminnallisia eroja sekä ventromediaalisen PFC:n (vmPFC) että amygdalan sisällä ja välillä henkilöillä, joilla on diagnosoitu psykopatia (5). Laajasti ottaen näiden löydösten on tulkittu olevan joidenkin häiriön interpersonaalisten ja affektiivisten näkökohtien taustalla (esim. tunteeton persoonallisuus ja katumuksen puute). Huomionarvoista on, että tämä työ on keskittynyt suurelta osin negatiiviseen valenssijärjestelmään.
Tämän työn jälkeen Harvardin tutkijan Joshua Buckholtzin johtama ryhmä ryhtyi tutkimaan asiaan liittyvää mutta erillistä kysymystä: Voisiko PFC:n ja limbisen järjestelmän välinen säätelyhäiriö koskea myös dopaminergisiä rakenteita, jotka palvelevat impulssinhallintaa ja palkitsemista? Vastatakseen tähän kysymykseen he suunnittelivat useita käyttäytymiskokeita tutkiakseen, miten psykopatiaa sairastavat henkilöt käsittelevät katumusta. Kokeissa käytettiin kontrafaktuaalista päätöksentekoparadigmaa, jossa osallistujien oli valittava kahden ”pyörän” välillä, joissa kummassakin oli erilainen todennäköisyys voittaa tai menettää pisteitä. Tutkijat tarkastelivat sekä sitä, miten koehenkilöt reagoivat aiempia päätöksiä koskevaan palautteeseen että sitä, miten tämä palaute muokkasi tulevaa päätöksentekoa. He havaitsivat, että henkilöt, jotka saivat korkeammat pisteet psykopatia-asteikolla, raportoivat suuremmasta takautuvasta katumuksesta, kun heille kerrottiin, että he olivat valinneet väärin, mutta he muuttivat vähemmän todennäköisesti käyttäytymistään tulevaisuuteen palautteen perusteella (6). Nämä tulokset tukivat ajatusta siitä, että psykopatiaan liittyy käyttäytymisen kannalta tunteiden ja loogisen päätöksenteon välinen yhteys. Ymmärtääkseen paremmin neurobiologisia korrelaatioita he menivät sitten sinne, missä psykopatia saattaa olla yleisintä: vankiloihin.
Yhteistyössä Wisconsinissa ja New Mexicossa toimivien tutkijoiden kanssa työryhmä toi siirrettävän magneettikuvauslaitteen kahteen keskisuuren vartiointitason vankilaan ja skannasi 49 vankia, kun he suorittivat palkitsemisen viivyttelyä diskonttausharjoituksen – ottivat vastaan pienemmän summan rahaa nyt tai odottivat, että saisivat suuremman summan. He havaitsivat aiempien havaintojen mukaisesti, että henkilöt, joilla oli korkeampia psykopaattisia piirteitä, yliarvostivat välittömiä palkkioita. Vastaavasti he havaitsivat tässä ryhmässä ytimen (nucleus accumbens) lisääntynyttä aktivoitumista (7). Mutta ehkä tutkimuksen kiehtovin näkökohta oli se, miksi; kun he tarkastelivat siihen liittyviä aivoalueita, he havaitsivat, että vmPFC:n ja nucleus accumbensin välinen yhteys oli huomattavan heikko. Näin ollen, kuten aiempien amygdalaan liittyvien havaintojen kohdalla, nucleus accumbensin lisääntynyt aktivoituminen näytti heijastavan vmPFC:n riittämättömiä estoja.
Vähän 80 vuotta The Mask of Sanity -kirjan jälkeen nämä viimeaikaiset tiedot näyttäisivät tukevan Cleckleyn ennennäkemätöntä hypoteesia. Hänen kuvaamansa semanttinen dementia – käyttäytymisen ja tunteiden välinen yhteys – saattaa heijastaa vmPFC:n kyvyttömyyttä säädellä useita limbisiä rakenteita, mukaan lukien amygdala, joka aiheuttaa negatiivisten vaikutusten säätelyhäiriöitä, ja striatum, joka johtaa impulsiivisuuteen ja poikkeavaan palkkioiden käsittelyyn. Yhdessä nämä havainnot tarjoavat psykopatian piiritason mallin.
Mitkä ovat näiden havaintojen käytännön sovellukset? Yksi ilmeinen kysymys on, voitaisiinko tätä mallia käyttää rikollisen käyttäytymisen ennustamiseen. Ryhmä New Mexicon yliopistosta havaitsi hiljattain, että niiden vankien joukossa, joille tehtiin toiminnallinen magneettikuvaus juuri ennen vapautumistaan, anteriorisen cingulaarisen aivokuoren (kuten vmPFC, joka osallistuu käyttäytymisen suunnitteluun) aktivoitumisen 50. prosenttipisteen alapuolella olevilla henkilöillä oli 2,6-kertaisesti korkeampi osuus uusintarangaistukseen joutumisesta (8). Vaikka olemme (onneksi) vielä kaukana Minority Report -elokuvassa kuvatusta dystopiasta, neurotieteiden edistysaskeleet voivat parantaa kykyämme tunnistaa ne henkilöt, joilla on suurin riski syyllistyä rikoksiin. Tällaisen testauksen eettiset seuraukset olisivat syvällisiä, ja niihin kuuluisi muun muassa yleisen turvallisuuden ja biologisiin ominaisuuksiin perustuvan syrjinnän välttämisen välinen tasapaino (erityisesti silloin, kun riski on luonnostaan todennäköinen). Vielä merkittävämpää on se, että jos nämä tutkimustulokset tehdään varovaisesti, ne voivat viitoittaa tietä kohti tehokasta hoitoa.
Vaikka nämä tiedot saattavat valaista kysymystä siitä, mitä näiden psykopatiaa sairastavien henkilöiden päässä liikkui, ne eivät juurikaan anna vastausta siihen, miksi näin tapahtui, tai ne eivät juurikaan puutu siihen eksistentiaaliseen kauhuun, jota nämä tarinat aiheuttavat. Käynnissä oleva tutkimus perustuu näihin piiritason havaintoihin ja tutkii muita alueita (esim. genetiikkaa, geenin ja ympäristön vuorovaikutusta sekä hormonaalisia ja autonomisia järjestelmiä) (10). Hoitojen kehittäminen psykopatiaa sairastaville henkilöille voi lieventää yhteiskunnalle aiheutuvia pitkän aikavälin kustannuksia. Tehokkaampi strategia voi olla sellaisten politiikkojen toteuttaminen, joilla voidaan puuttua riskitekijöihin, jotka voivat johtaa psykopatian kehittymiseen, kuten varhaisiin kielteisiin kokemuksiin. Sillä välin, jotta voidaan varmistaa yleinen turvallisuus ja samalla kunnioittaa niiden henkilöiden oikeuksia, joilla on suuri riski joutua väkivallan kohteeksi, poliittisten päättäjien olisi jatkettava oikeudenmukaisen ja tehokkaan valvontajärjestelmän kehittämistä, jotta voimme tehokkaasti reagoida vaaralliseen käyttäytymiseen ja hillitä sitä.