Abstract
Demokraattinen teoria on historiallisesti lähtenyt siitä oletuksesta, että poliittisen vallan oikea – ja kenties yksinomainen – sijaintipaikka on suvereeni valtio, joka vaatii itselleen yksinomaista poliittista valtaa määritellylle alueelle ja väestölle. Hyvin määritelty demos voi näin ollen olla suvereenin valtion rinnalla, ja vaatimus poliittisten päätösten kansanvalvonnasta on melko suoraviivainen – ainakin teoriassa, joskin harvoin käytännössä. Poliittisen tasa-arvon demokraattinen ihanne voidaan tällöin määritellä siten, että kaikilla demokseen kuuluvilla kansalaisilla on yhtäläiset mahdollisuudet valvoa poliittisia päätöksiä. Lisäksi valtiollinen demokratia on käytännössä lähes aina liberaalia demokratiaa. Ja liberaalidemokratian teoreetikot voivat määritellä joukon oikeuksia – ajatuksen-, sanan-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaus, kiistanalaisemmin oikeus yksityisomaisuuteen ja toimeentuloon – jotka ovat välttämättömiä, jotta tällainen järjestelmä toimisi.2 Näin rakennettu julkinen valta muodostaa suhteellisen siistin paketin. Tällaiseen kuvaan kiintyneet suhtautuvat kauhulla kaikkiin poikkeamiin. Niinpä esimerkiksi Lowi (1999) tuomitsee Sabelin ym. (1999) ylistämän yhteistoiminnallisen ympäristöhallinnon luopumisena julkisesta vallasta, joka antaa sidosryhmille mahdollisuuden tuottaa itselleen sopivia tuloksia – mutta valtionhallinnon korkeimmilla tasoilla asianmukaisesti määritellyn yleisen edun kustannuksella.