Kahden vuosikymmenen ajan ensi-iltansa saatuaan South Parkin sarjakuvausohjelma South Parkin sarjakuvasta on jättänyt lähtemättömän jälkensä: siinä on satiiria, surrealismia ja hulluutta. Luojien Matt Stonen ja Trey Parkerin usein kiistelty sarjakuva esitettiin ensimmäisen kerran Comedy Centralilla 13. elokuuta 1997. South Parkin pilottijakso, ”Cartman Gets an Anal Probe”, nojasi karkeaan animaatioonsa ja rajalliseen budjettiinsa ja teki Comedy Centralista kaapelitelevisiokanavan voimahahmon, joka se on nykyään. Sarjan suosio kasvoi tasaisesti, ja se johti siihen, että South Parkista tehtiin tähän mennessä ainoa teattereissa julkaistu elokuva, South Park: Bigger, Longer & Uncut, vuonna 1999. Se pysyi R-luokituksen animaatioelokuvana vuoteen 2016 asti, ja se oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi parhaasta alkuperäisestä laulusta. Stonella ja Parkerilla on ollut muitakin menestyksiä, nimittäin elokuva Team America: World Police ja Tony-palkittu musikaali The Book of Mormon, mutta South Parkin kaksikymmentä tuotantokautta ovat edelleen heidän merkittävin jälkensä populaarikulttuurissa.
Heidän tarinankerrontamenetelmänsä ovat kehittyneet merkittävästi vuosien varrella, mutta uusimmatkin jaksot ovat edelleen yhtä merkityksellisiä ja hauskoja kuin kaikki aiemmat. Platinavuoden kunniaksi (ja 13. syyskuuta ensi-iltansa saavan kahdennenkymmenennenyhden kauden kunniaksi) tässä on lyhyt historiikki niistä voimista, jotka ovat South Parkin ajantasaisuuden, kunnioittamattomuuden ja hilpeyden takana.
South Parkin synty risteää viraalivideon synnyn kanssa. Vuonna 1992 Matt Stone ja Trey Parker loivat ”Jesus vs. Frosty”, stop-motion-animaatiovideon, jossa neljä pahaa-aavistamatonta poikaa luo hirviömäisen lumiukon, joka tietysti tappaa Kennyn. Kolme vuotta myöhemmin he loivat jatko-osan, ”Jeesus vs. Joulupukki”, jossa nähdään kahden jouluikonin välinen täysi tappelu sekä tyypillinen annos Cartmanin lapsellista antisemitismiä Kylea kohtaan. Kaikkia myöhemmin nähtäviä hahmonpiirteitä ja kaupungin yksityiskohtia ei vielä hahmoteltu tässä vaiheessa, mutta näissä kahdessa lyhytelokuvassa on nähtävissä South Parkin tuleva ydin. Televisioverkon johtajat ja julkkikset jakelivat VHS-kopioita lyhytelokuvista, ja pian South Parkiksi tulleista luomuksista tuli massiivinen hitti.
Kun Fox hylkäsi sarjan, Stone ja Parker kiertelivät MTV:llä ja Comedy Centralilla, ja lopulta he tekivät sopimuksen jälkimmäisen kanssa vuonna 1997. Ensimmäisen kauden kehityksessä käsin leikattu animaatio korvattiin tietokoneanimaatiolla, mutta pidettiin tarkasti huolta siitä, että uusi animaatiotyyli jäljittelisi sarjan vaatimatonta alkuperää. Myöhempiin jaksoihin verrattuna ensimmäiset kaudet ovat kesyjä. Mutta haluan tehdä selväksi, että ne ovat kesyjä vain South Parkille. Missä tahansa muussa yhteydessä jaksot kuten ”Conjoined Fetus Lady” ja ”Hyvää joulua, Charlie Manson!” olisivat niin hulluja kuin vain voi olla.
Jopa varhaisimpien jaksojen tuottaminen kesti vain noin kolme kuukautta, mikä on hyvin nopeaa animaatiosarjalle, sillä useimmiten yhden jakson tekeminen kestää kahdeksasta kuukaudesta vuoteen. Mutta on vaikuttavaa, että South Parkin kehittyessä tuotantoaika vain lyheni entisestään.
6 Days to Air (2000-luvun alusta vuoteen 2014)
Kahden-kolmen tuotantokautensa jälkeen (tosiasiallista ajankohtaa ei koskaan täsmennetty tarkalleen), South Parkin luova tiimi tajusi, että he pystyivät tuottamaan jakson vain kuudessa päivässä. Tämä tarkoituksenmukaisuus, vaikka se olikin stressaavaa, mahdollisti sen, että South Park pystyi kommentoimaan pop-kulttuuria ja uutistapahtumia nopeammin ja terävämmin kuin yksikään sen animaatiotoveri. Pohjimmiltaan he kaksinkertaistivat tuottaja Dick Wolfin Law & Order -sarjasta tutun ”revitään otsikoista” -filosofian. (Tämä maaninen tuotantoprosessi on nähtävissä Emmy-ehdokkuuden saaneessa dokumentissa 6 Days to Air). Ja niinpä, kun muilla animaatiosarjoilla jakson tuottaminen kesti kuukausia, South Park pilkkasi ja analysoi Kristuksen passiota, Bushin aikaisia rajaturvallisuuskorotuksia, Terri Schiavon tapausta ja paljon muuta reaaliajassa.
Sen lisäksi, että South Park sisältää enemmän kuin terveen annoksen nuorisohuumoria, sen usein nerokas tarinankerronta on yhtä hauska kuin sen kirjoitustyyli. Kuten Trey Parker paljastaa 6 Days to Air -kirjassaan:
Kutsun sitä aina säännöksi, jonka mukaan ”ja” korvataan joko ”mutta”- tai ”therefores”-säännöllä… Se on aina tyyliin ”Tätä tapahtuu, ja sitten tapahtuu tätä, ja sitten tapahtuu tätä”. Aina, kun voin palata kirjoitukseen ja muuttaa sen muotoon ”Näin tapahtuu”. Siksi tämä tapahtuu, MUTTA tämä tapahtuu…”, se tekee kirjoittamisesta parempaa.”
Tämä dynaaminen tarinankerronnan malli on ilmeinen monissa South Parkin jaksoissa, riippumatta siitä, kertovatko ne itsenäisiä tarinoita vai kytkeytyvätkö ne laajempiin kaariaiheisiin. Se on suurin syy siihen, miksi sen kommentointi voi olla niin purevaa ja laaja-alaista kuin se on reilun kahdenkymmenen minuutin jaksossa kahden tai kolmen juonen yli. Se selittää myös ne nokkelat tavat, joilla South Parkin A-, B- ja joskus C-juonet risteävät ja kietoutuvat toisiinsa. Usein jaksossa on samanaikaisesti käynnissä useampi kuin yksi juonikuvio, yleensä yksi lasten, yksi heidän vanhempiensa ja yksi ”vierailevan tähtihahmon” (kuten Sony Corporationin, zombilauman, NASA:n tiedemiesten tai Barbra Streisandin) kanssa.
Jaksojen kirjoittamisen hurja vauhti antaa humoristista sävyä juonikuvioiden ratkaisuille siinä, miten nopeasti ne voivat päättyä tai ratketa itsestään. Nopeampi kirjoittaminen sopii myös parhaiten yksinkertaisempiin tarinoihin ja asetelmiin, jolloin vitsit virtaavat hahmojen vuorovaikutuksesta sekavien juonielementtien sijaan. Tästä huolimatta monet South Parkin parhaista jaksoista syntyvät yksinkertaisista ideoista, jotka paisuvat maailmanlaajuiseksi katastrofiksi. Liikaa perulaisia panhuilunsoittajia keskustan ostoskeskuksessa? South Parkissa voit olla varma, että ne liittyvät yliluonnolliseen, apokalyptiseen marsupandemiaan.
Vaihde sarjaan (2014 nykyhetkeen)
Kahdeksannellatoista tuotantokaudelle South Parkin tekijät veivät sarjan erilaiseen rakenteelliseen suuntaan. He olivat aiemmin lähettäneet moniosaisia tarinoita (esim. Imaginationland, Game of Thrones -parodia ja ”Pesukarhu ja ystävät” -trilogiat), mutta suurin osa jaksoista voitiin katsoa missä järjestyksessä tahansa, eikä niillä ollut juurikaan yhteyttä toisiinsa. Tätä kutsutaan episodimaiseksi tarinankerronnaksi, ja se toimii parhaiten komediasarjoissa ja muissa syndikointiin tarkoitetuissa ohjelmissa. Seitsemäntoista tuotantokauden jälkeen South Park siirtyi sarjamuotoiseen tarinankerrontaan, jossa katsojan oli katsottava kokonainen tuotantokausi seuratakseen kokonaisjuonta. Tämä osoittautui haastavaksi sarjan ”6 päivää lähetykseen” -tuotantomenetelmän vuoksi, mutta sarjan tarinat pysyivät ajantasaisina kulissien takana tapahtuneista muutoksista huolimatta. Itse asiassa, kun Stone ja Parker olivat rakentaneet vuoden 2016 vaaleja kahden kauden ajan (ja ennakoineet ennenaikaisesti Clintonin voittoa), he käsikirjoittivat vaalien jälkeisen jakson uudelleen, jotta se sisältäisi Trumpin voiton.
Kun kahdeksannentoista kauden sarjamuotoisessa juonikuvioinnissa jokaisen jakson yksittäinen juoni yksinkertaisesti johti seuraavaan, yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen kauden aikana käsiteltiin laajempia teemoja, kuten poliittista korrektiutta, internetin trollausta ja nostalgian vaaroja. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi kokonaisten kausien katsominen järjestyksessä oli nyt välttämätöntä. Tässä muutoksessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta henkilökohtaisesti se lisäsi kiinnostustani ja panostustani sarjaan. Yhdeksännentoista kauden sarjarakenne pakotti minut katsomaan jokaisen jakson sitä mukaa kuin se esitettiin, mitä en ollut tehnyt aiempien kausien kohdalla. Nyt odotan innokkaammin kuin koskaan seuraavaa kautta.
Missä South Park jatkuu? Millainen kerronta tulee olemaan kahdellakymmenennelläkympillä kaudella? Sen voi todella saada selville vain yhdellä tavalla, joka tosin saattaa edellyttää piipahtamista tutussa, hiljaisessa Coloradon vuoristokaupungissa…
Jonathan Hazin on tänä kesänä työharjoittelussa The Paley Center for Median kuraattoriosastolla. Jonathan opiskelee elokuvaa ja espanjaa Vassar Collegessa. Vapaa-ajallaan hän tykkää lukea elokuvista, kirjoittaa elokuvista ja tehdä heikkolaatuisia elokuvia.