Syntyimme ensimmäisen maailmansodan alussa. Kun olimme teini-ikäisiä, meillä oli lama. Kun olimme kaksikymppisiä, tuli Hitler. Sitten meillä oli Etiopian sota, Espanjan sota, München. Tällaisen koulutuksen me saimme. Sen jälkeen meillä oli toinen maailmansota, tappio, Hitler kaupungissamme ja kodeissamme. Synnyimme ja kasvoimme tällaisessa maailmassa, mihin me uskoimme? Emme mihinkään. Vain siihen itsepäiseen kieltämiseen, johon meidät oli alusta alkaen pakotettu. Maailma, jossa meidän oli elettävä, oli absurdi maailma, eikä ollut mitään muuta, ei mitään varamaailmaa, johon olisimme voineet suojautua. Hitlerin terrorin edessä, mitä arvoja meillä oli, jotka voisivat lohduttaa meitä ja joita voisimme vastustaa hänen negaatiotaan? Ei mitään. Jos ongelma olisi ollut poliittisen ideologian tai hallitusjärjestelmän epäonnistuminen, se olisi ollut riittävän yksinkertainen. Mutta se, mitä tapahtui, johtui ihmisestä itsestään. Emme voineet kieltää sitä. Näimme sen vahvistuvan joka päivä. Taistelimme hitlerismiä vastaan, koska se oli sietämätöntä. Ja nyt kun Hitler on kadonnut, tiedämme muutamia asioita. Ensimmäinen on se, että Hitlerissä ollutta myrkkyä ei ole poistettu. Se on yhä olemassa, meissä kaikissa. Jokainen, joka puhuu ihmiselämästä vallan, tehokkuuden, ”historiallisten tehtävien” kannalta, on kuin Hitler: hän on murhaaja. Sillä jos ihmisen ongelma on vain jonkinlainen ”historiallinen tehtävä”, silloin ihminen on pelkkää historian raaka-ainetta, ja hänelle voidaan tehdä mitä tahansa. On toinenkin asia, jonka tiedämme, ja se on se, että emme voi edelleenkään hyväksyä mitään optimistista näkemystä inhimillisestä olemassaolosta, ei minkäänlaista ”onnellista loppua”. Mutta jos uskomme, että optimistinen suhtautuminen inhimilliseen olemassaoloon on hulluutta, tiedämme myös, että pessimistinen suhtautuminen ihmisen toimintaan lähimmäistensä keskuudessa on pelkuruutta. Vastustimme terroria, koska terrori on tilanne, jossa ainoa vaihtoehto on tappaa tai tulla tapetuksi, ja ihmisten välinen kommunikaatio käy mahdottomaksi. Siksi torjumme nyt kaikki poliittiset ideologiat, jotka esittävät maailmanlaajuisia vaatimuksia ihmiselämästä. Kaikki tällaiset ideologiat merkitsevät terroria ja murhia. Ja me haluamme, että hirmuhallitus loppuu.”
Kaljuna ja kömpelönä tiivistelmänä Albert Camus sanoi näin, kun häntä pyydettiin luennoimaan New Yorkissa aiheesta ”Ihmisen kriisi”. Niillä, jotka kuulivat hänen puheensa, ei ollut epäilystäkään siitä, että hänellä oli oikeus sanoa ”me”. Hänen äänensä oli kokonaisen eurooppalaisen sukupolven ja erityisesti ranskalaisten ääni, jotka, joutuneina kamppailuun, joka oli sekä järjetön että väistämätön, ovat tehneet enemmän kuin mikään hyväksytty käsitys velvollisuudesta tai ”historiallisesta tehtävästä” olisi koskaan voinut heiltä vaatia, eikä heillä ole ollut muuta moraalista apua kuin epätoivonsa laatu.
Tekojen maailma ei ole heille merkinnyt pakenemista ajatusten maailmasta, kuten joillekin heidän vanhemmille veljilleen. Mutta he eivät myöskään voineet tyytyä ajatuksiin, joiden yhteydet todelliseen käyttäytymiseen olisivat vain sivuavia ja yleisiä. Itse asiassa juuri tätä he vastustivat eniten. He pitivät jotenkin ajatuksen maailmaa vaarallisempana kuin toiminnan maailmaa ja suhtautuivat siihen epäluuloisesti. Tämän vuoksi heitä pidettiin usein skeptisinä, kyynisinä tai ”nihilistisinä”. Me kaikki olemme kuulleet ihmisten kertovan, että Ranskan nuoriso ei uskonut mihinkään, kun taas fasisteilla ja natseilla oli usko. Tällainen puhe oli ajankohtaista Ranskassa itsessään ennen sotaa. Harva tuntui ottavan huomioon sitä, että noilla nuorilla miehillä oli runsaasti syitä ihmetellä ja että heidän asenteensa antoi myös ymmärtää, että ajatus saattoi olla todellisempi kuin mikään teko, kunhan sen aitous kävi ilmi. He etsivät sellaista rehellisyyttä, josta heidän ympärillään oli vain liian harvoin esimerkkejä. Itse asiassa, jos heidän oli uskottava sitä, mitä heille näytettiin historiallisella näyttämöllä, rehellisyyttä näytti olevan vain pahuudessa. Nietzschen maailma oli paljon todellisempi kuin tieteen, rationaalisen ajattelun ja humanistisen moralismin maailma. Tällaisessa tilanteessa ainoa varma ohjenuora saattoi olla uskollisuus henkilökohtaiselle kokemukselle ja kieltäytyminen uskomasta mitään sellaista, mitä ei voitu tarkistaa todellisten elämänkokemusten perusteella. Eräänlainen negatiivinen totuudellisuus. Parhaat näistä miehistä tiesivät, että tämä oli kaikki, mitä heillä oli käytettävissään aseellisen raakuuden, kuoleman ja laiminlyönnin kohtaamiseen. Niiden, jotka pääsivät läpi, on nyt jatkettava etsintöjään maailmassa, joka on yhtä absurdi kuin se, johon he olivat syntyneet.