Klassinen Anselmian muotoilu tyydytysnäkemyksestä on erotettava rangaistuksen korvaamisesta. Molemmat ovat tyydytysteorian muotoja siinä mielessä, että niissä puhutaan siitä, miten Kristuksen kuolema oli tyydyttävä, mutta rangaistussubstituutio ja Anselmilainen tyydytys tarjoavat erilaisia käsityksiä siitä, miten Kristuksen kuolema oli tyydyttävä. Anselm puhuu inhimillisestä synnistä siten, että se riistää Jumalalta sen kunnian, joka hänelle kuuluu. Kristuksen kuolema, äärimmäinen kuuliaisuuden teko, tuo Jumalalle suuren kunnian. Koska se ylitti Kristuksen velvollisuudet, se on enemmän kunniaa kuin hänen oli pakko antaa. Kristuksen ylijäämä voi siis korvata meidän vajeemme. Siksi Kristuksen kuolema on korvaava; hän maksaa kunnian Isälle meidän sijasta. Rangaistussubstituutio eroaa siitä siinä, että siinä Kristuksen kuoleman ei katsota korvaavan Jumalalle menetettyä kunniaa vaan pikemminkin maksavan kuolemanrangaistuksen, joka oli aina ollut synnin moraalinen seuraus (esim. 1. Moos. 2:17; Room. 6:23). Keskeinen ero tässä on se, että Anselmille tyydytys on vaihtoehto rangaistukselle: ”on välttämätöntä, että joko menetetty kunnia maksetaan takaisin tai että siitä seuraa rangaistus”. Kun Kristus tyydyttää kunniavelkamme Jumalalle, vältämme rangaistuksen. Kalvinistisessa rangaistussubstituutiossa rangaistus on se, joka tyydyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset.
Muutenkin on tehtävä ero rangaistussubstituution (Kristus rangaistiin meidän sijastamme) ja sijaissovituksen (Kristus kärsii meidän puolestamme) välillä. Molemmat vahvistavat sovituksen sijaiskärsijän ja sijaiskärsijän luonteen, mutta rangaistussubstituutio tarjoaa erityisen selityksen sille, mitä varten kärsimys on: rangaistus.
Augustinus opettaa sijaiskärsijän sovitusta. Konkreettinen tulkinta kuitenkin erosi siitä, mitä tämä kärsimys syntisten puolesta tarkoittaa. Varhaiset kirkkoisät, mukaan lukien Athanasius ja Augustinus, opettivat, että Kristuksen kärsimyksen kautta ihmiskunnan sijasta hän voitti ja vapautti meidät kuolemasta ja paholaisesta. Näin ollen, vaikka ajatus sijaissovituksesta on läsnä lähes kaikissa sovitusteorioissa, erityinen ajatus tyydytyksestä ja rangaistussubstituutiosta ovat myöhempää kehitystä latinalaisessa kirkossa.
St. Anselm yhdistää sovituksen ja inkarnaationEdit
St. Anselm Canterburyn artikuloi tyytyväisyysnäkemyksen ensimmäisen kerran teoksessaan Cur Deus Homo? muunnelmana lunnasteoriaan, jota tuohon aikaan lännessä postuloitiin. Tuolloin vallalla olleen lunnaiden lunastusteorian mukaan Jeesuksen kuolema maksoi lunnaat Saatanalle, jolloin Jumala saattoi pelastaa ne, jotka olivat Saatanan orjuudessa. Anselmille tämä ratkaisu oli riittämätön. Miksi Jumalan Pojan piti tulla ihmiseksi maksaakseen lunnaat? Miksi Jumala olisi lainkaan velkaa Saatanalle?
Sen sijaan Anselm ehdotti, että olemme Jumalalle velkaa kunniavelan: ”Tämä on velka, jonka ihminen ja enkeli ovat velkaa Jumalalle, eikä kukaan, joka maksaa tämän velan, tee syntiä; mutta jokainen, joka ei maksa sitä, tekee syntiä.” Tämä on velka, jonka ihminen ja enkeli ovat velkaa Jumalalle. Tämä on oikeudenmukaisuus eli tahdon suoraselkäisyys, joka tekee olennosta oikeudenmukaisen tai suoraselkäisen sydämessään eli tahdossaan; ja tämä on ainoa ja täydellinen kunniavelka, jonka olemme Jumalalle velkaa ja jota Jumala vaatii meiltä.” Kun on epäonnistunut tämän velan suorittamisessa Jumalalle, ei riitä, että alun perin velkaantunut oikeudenmukaisuus palautetaan, vaan myös Jumalan kunniaan kohdistunut loukkaus on tyydytettävä. ”Lisäksi niin kauan kuin hän ei palauta sitä, minkä hän on ottanut pois, hän pysyy syyllisenä; eikä riitä, että hän vain palauttaa sen, mitä häneltä on otettu pois, vaan kun otetaan huomioon tarjottu halveksunta, hänen pitäisi palauttaa enemmän kuin hän on ottanut pois.” Tämä velka luo moraaliseen maailmankaikkeuteen epätasapainon; Anselmin mukaan Jumala ei voi yksinkertaisesti sivuuttaa sitä. Ainoa tapa velan täyttämiseksi oli, että äärettömän suuri olento, joka toimi ihmisenä ihmisten puolesta, maksoi takaisin Jumalalle kuuluvan oikeudenmukaisuuden velan ja tyydytti jumalallisen kunnian loukkauksen. Tämän näkemyksen valossa Jeesuksen evankeliumeissa mainitsemat ”lunnaat” olisivat uhri ja velka, joka maksettiin vain Isälle Jumalalle.
Anselm ei puhunut suoraan myöhempään kalvinistiseen huoleen syntien tyydytyksen laajuudesta, siitä, maksettiinko se universaalisti koko ihmiskunnalle vai vain rajoitetuille yksilöille, mutta epäsuorasti hänen kielenkäyttönsä viittaa ensin mainittuun. Tuomas Akvinolainen osoitti myöhemmin nimenomaan universaalin laajuuden tälle sovitusopille aiemman katolisen dogmin mukaisesti, samoin kuin luterilaiset uskonpuhdistuksen aikaan.
St. Thomas AquinasEdit
Tuomas Akvinolainen pohtii Summa Theologiae -teoksessa sovitusta siihen, mikä on nykyään tavanomainen katolinen käsitys sovituksesta. Akvinolaiselle ihmisen pelastuksen suurin este on syntinen ihmisluonto, joka kadottaa ihmisen, ellei sitä korjata tai palauteta sovituksen avulla. Ihmistä käsittelevässä jaksossaan hän pohtii, onko rangaistus hyvä ja asianmukainen. Hän päätyy siihen, että
- rangaistus on moraalisesti hyvä vastaus syntiin: se on eräänlainen lääke syntiin, ja sen tavoitteena on ystävyyden palauttaminen väärintekijän ja väärintekijän välille.
- ”Kristus kantoi tyydyttävän rangaistuksen, ei omasta, vaan meidän synneistämme.” ja
- Sovitus on mahdollinen metafyysisen yhteyden kautta: ”Pää ja jäsenet ovat kuin yksi mystinen persoona, ja siksi Kristuksen tyydytys kuuluu kaikille uskoville, jotka ovat hänen jäseniään. Myös sikäli kuin kaksi ihmistä on yhtä rakkaudessa, toinen voi sovittaa toisen, kuten myöhemmin osoitetaan.” Rikoksentekijä liittyy metafyysisesti Kristukseen kasteen kautta siihen yhteen Kristukseen, joka kärsii rangaistuksen.”
Kehitystä käsittelevässä jaksossaan Akvinolainen väittää, että Kristuksen kuolema tyydyttää synnin aiheuttaman rangaistuksen ja että nimenomaan Kristuksen kärsimystä tarvittiin maksamaan ihmisen synnin aiheuttama velka. Akvinolaiselle Jeesuksen kärsimys tarjosi synnin maksamiseen tarvittavan ansion: ”Näin ollen Kristus ansaitsi kärsimyksellään pelastuksen, ei ainoastaan itselleen, vaan myös kaikille jäsenilleen”, ja että sovitus koostui siitä, että Kristus antoi Jumalalle enemmän ”kuin mitä vaadittiin koko ihmissuvun rikkomuksen hyvittämiseksi”. Akvinolainen uskoo siis, että sovitus on Jumalan ratkaisu kahteen ongelmaan. Kristuksen kärsimys ja kuolema ovat ratkaisu menneen synnin ongelmaan, sikäli kuin ne palvelevat tyydytyksen tekemistä; ja sikäli kuin Kristus ansaitsee armon kärsimyksellään ja kuolemallaan, ne ovat ratkaisu tulevan synnin ongelmaan. Tällä tavoin Akvinolainen muotoili muodollisen alun ajatukselle ansioiden ylenpalttisuudesta, josta tuli perusta katoliselle käsitteelle ansioiden aarrekammiosta (ks. Anteeksianto). Akvinolainen muotoili myös ajatukset pelastuksesta, jotka ovat nykyään katolisessa kirkossa vakiintuneet: että vanhurskauttava armo annetaan sakramenttien kautta, että tekojemme ehdollinen ansio vastaa Kristuksen ansiota Ansioiden aarrekammiosta ja että synnit voidaan luokitella kuolemaan johtaviin ja anteeksiantamattomiin. Akvinolaiselle ihminen pelastuu ammentamalla Kristuksen ansiosta, joka tarjotaan kirkon sakramenttien kautta.
Tämä kuulostaa rangaistussubstituutiolta, mutta Akvinolainen on varovainen sanoessaan, ettei hän tarkoita, että tätä pitäisi ymmärtää juridisin termein:
”Jos puhutaan sellaisesta tyydyttävästä rangaistuksesta, jonka ihminen ottaa vapaaehtoisesti päälleen, hän voi kantaa toisen rangaistuksen….. Jos kuitenkin puhumme synnin vuoksi langetettavasta rangaistuksesta, sikäli kuin se on rangaistusluonteinen, kukin saa rangaistuksen vain omasta synnistään, koska syntinen teko on jotain henkilökohtaista. Mutta jos puhumme rangaistuksesta, joka on lääkinnällinen, niin tällä tavoin käy todellakin niin, että jotakuta rangaistaan toisen synnistä.”
– Tuomas Akvinolainen
Mitä hän tarkoittaa ”tyydyttävällä rangaistuksella”, vastakohtana rangaistukselle, joka on ”rikosoikeudellinen”, on pohjimmiltaan katolinen ajatus katumuksesta. Akvinolainen viittaa käytäntöön sanomalla: ”Katuville määrätään tyydyttävä rangaistus” ja määrittelee tämän ”tyydyttävän rangaistuksen” (katumuksen) ajatuksen korvaukseksi itselle aiheutetusta kivusta, joka on yhtä suuri kuin synnistä saatu nautinto. ”Rangaistus voi olla yhtä suuri kuin tehtyyn syntiin sisältyvä nautinto.”
Aquinas näkee, että katumuksella on kaksi tehtävää. Ensinnäkin velan maksaminen ja toiseksi ”toimia keinona synnin välttämiseksi”. Jälkimmäisessä tapauksessa hän sanoo, että ”tulevan synnin vastaisena lääkkeenä yhden tekemä tyydytys ei hyödytä toista, sillä yhden ihmisen lihaa ei kesytetä toisen paastolla” ja taas ”yhtä ihmistä ei vapauteta syyllisyydestä toisen katumuksella”. Akvinolaisen mukaan ”Kristus kantoi tyydyttävän rangaistuksen, ei omasta, vaan meidän synneistämme”. Kristuksen tekemällä katumuksella on vaikutuksensa siinä, että hän maksoi syntiemme aiheuttaman ”rangaistusvelan”.
Tämä käsitys on samanlainen kuin Anselmin käsitys siitä, että olemme Jumalalle kunniavelkaa, ratkaisevalla erolla: Siinä missä Anselm sanoi, ettemme voi koskaan maksaa tätä, koska kaikki hyvä, mitä voimme tehdä, on joka tapauksessa Jumalalle velkaa, Akvinolainen sanoo, että kuuliaisuuden velan lisäksi voimme hyvittää velkamme katumuksen teoilla: ”ihminen on Jumalalle velkaa kaiken sen, mitä hän kykenee hänelle antamaan… sen lisäksi, mitä hän voi tarjota jotakin tyydytyksenä”. Toisin kuin Anselm, Akvinolainen väittää, että voimme tehdä tyydytyksen omasta synnistämme ja että ongelmamme ei ole henkilökohtainen syntimme vaan perisynti. ”Perisynti… on itse ihmisluonnon tartunta, joten toisin kuin varsinaista syntiä, sitä ei voida sovittaa pelkän ihmisen tekemällä tyydytyksellä.” Niinpä Kristus ”toisena Aadamina” tekee katumuksen meidän sijastamme – maksaa perisyntimme velan. Miksi hän tekee niin? Rakkauden kautta. Koko lunastustyö alkaa Jumalan rakkaudesta: ”Niin on Jumala rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa” ().
Calvin liittää sovituksen yksilöihinEdit
John Calvin oli reformaation ensimmäisiä systemaattisia teologeja. Sellaisena hän halusi ratkaista Kristuksen sovituksen ongelman tavalla, jonka hän katsoi olevan oikeudenmukainen Raamattua ja kirkkoisiä kohtaan, ja hylkäsi condignum meritiumin tarpeen. Hänen ratkaisunsa oli, että Kristuksen kuolema ristillä ei maksanut yleistä rangaistusta ihmiskunnan synneistä vaan erityistä rangaistusta yksittäisten ihmisten synneistä. Toisin sanoen, kun Jeesus kuoli ristillä, hänen kuolemansa maksoi tuolloin rangaistuksen kaikkien pelastuneiden synneistä. Yksi ilmeisen välttämätön piirre tässä ajatuksessa on se, että Kristuksen sovitus rajoittuu vaikutukseltaan vain niihin, jotka Jumala on valinnut pelastettaviksi, koska velka synneistä maksettiin tiettynä ajankohtana (ristiinnaulitsemisessa).
Calvinille tämä edellytti myös sitä, että hän tukeutui Augustinuksen aiempaan predestinaatioteoriaan. Lisäksi hylätessään ajatuksen katumuksesta Calvin siirtyi Akvinolaisen ajatuksesta, jonka mukaan tyydytys oli katumus (joka keskittyi tyydytykseen ihmisyyden muutoksena), ajatukseen Jumalan vihan tyydyttämisestä. Tämä ideologinen muutos asettaa painopisteen Jumalassa tapahtuvaan muutokseen, joka sovitetaan Kristuksen kuoleman kautta. Kalvinistinen käsitys sovituksesta ja tyydytyksestä on penal substitution: Kristus on sijainen, joka ottaa rangaistuksemme vastaan ja siten täyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja lepyttää Jumalan vihan, jotta Jumala voi oikeudenmukaisesti osoittaa armoa.
John Stott on korostanut, että tätä ei pidä ymmärtää niin, että Poika lepyttää Isää, vaan pikemminkin trinitaarisessa mielessä niin, että Jumaluus käynnistää ja toteuttaa sovituksen, jota motivoi halu pelastaa ihmiskunta. Näin ollen rangaistussubstituution keskeinen ero on ajatus siitä, että hyvitys tapahtuu rangaistuksen kautta.
Kalvinille ihminen siis pelastuu tulemalla uskossa Kristukseen liitetyksi. Siinä vaiheessa, kun ihminen yhdistyy Kristukseen uskon kautta, hän saa kaikki sovituksen hyödyt. Koska Kristus kuitenkin maksoi synneistä kuollessaan, ei ole mahdollista, että ne, joiden puolesta hän kuoli, eivät saisi hyötyjä: pelastuneet on ennalta määrätty uskomaan.”
JatkokehitysMuokkaa
Anselmin teoria oli niin epämääräinen, että Tuomas Akvinolaisen tekemät muutokset ovat jättäneet sen täysin varjoonsa. Akvinolaisen teoria on edelleen virallinen dogma katolisessa kirkossa, ja se vahvistettiin Trenton kirkolliskokouksessa. Calvinin kehitys vahvistettiin Dortin synodissa, ja se on osa useimpien reformoitujen uskontokuntien opillisia kantoja.
Hugo Grotiuksen hallituksellinen sovitusoppi on historiallisesti katsoen Calvinin näkemyksen modifikaatio, vaikkakin se edustaa tietyllä tavalla paluuta Anselmin teorian yleiseen luonteeseen. Grotiuksen mukaan Kristuksen kuolema on hyväksyttävä rangaistuksen korvike, joka täyttää Jumalan moraalihallituksen vaatimukset. Tässä näkemyksessä, toisin kuin Calvinissa, Kristus ei nimenomaan kanna rangaistusta ihmiskunnan synneistä; hän ei myöskään maksa yksittäisistä synneistä. Sen sijaan hänen kärsimyksensä osoittaa Jumalan tyytymättömyyden syntiin ja sen, mitä synti ansaitsee maailmankaikkeuden oikeudenmukaisen hallitsijan käsissä, mikä mahdollistaa sen, että Jumala voi antaa anteeksi ja samalla säilyttää jumalallisen järjestyksen. Hallinnollinen näkemys on perustana niiden protestanttisten uskontokuntien pelastusteorioille, jotka korostavat tahdonvapautta kuten arminialaisuudessa.
Muut Kristuksen sovituksen luonnetta koskevat teoriat, kuten moraalisen vaikutuksen näkemys, voidaan myös nähdä vastakohtana substituutionaaliselle näkemykselle.